Kolmen Kuun Valtakunta

56. Kolme kuuta

Kehä sydämeni ympärille ilmestyi kuin tyhjästä, se kiristyi hetki hetkeltä tiukemmaksi saaden minut ahdistumaan. Olisin antanut mitä vain, että Gabriel olisi ollut vierelläni, että hän olisi kiertänyt kätensä ympärilleni ja sanonut kaiken olevan hyvin. Olisin tehnyt mitä tahansa, että hän olisi rakastanut minua samalla tavalla kuin minä rakastin häntä. Mutta ei rakkautta voinut ostaa, ei sitä voinut pakottaa. Ei ketään voinut sitoa itseensä.

Annoin kyynelien riemuita vapaudestaan enkä vaivautunut pyyhkimään niitä pois, ne kastelivat tyynyni nopeasti ja nyyhkytin äänekkäästi, kun annoin ajatusteni harhailla viime yön tunneissa. Kidutin itseäni elämällä uudestaan ne hetket, kun olin tuntenut Gabrielin lähelläni, kun hän oli pidellyt suudellut ja koskettanut minua. Aloin vapista kauttaaltaan, kun tunsin sydämeni repeävän kahtia rinnassani. Se oli tehnyt jo niin monta kertaa ennenkin vain ja ainoastaan Gabrielin vuoksi. Hän oli rikkonut minut jo niin monta kertaa, että en tiennyt kestäisinkö enää yhtään säröä. Pystyisinkö enää edes kohtaamaan häntä? Halusinko edes nähdä häntä enää? En tiennyt, en todellakaan tiennyt mitä nyt tekisin ja se sai minut epätoivon partaalle.

Säpsähdin voimakkaasti, kun kuulin oven avautuvan.

Nostin utuisen katseeni ylös ja tiesin kohtaavani jonkun palvelijan, joka käskisi minun lähteä. Pahimmassa tapauksessa Emma tai Esteri tulisi huoneeseen ja häpeäisivät puolestani.

Mutta silmäni laajenivat hieman, kun näin valkoiseen aamutakkiin pukeutuneen Gabrielin, joka tuli huoneeseen iso puinen tarjotin käsissään. Hänen kasvoillaan oli poikamainen hymy, joka kuitenkin hälveni nopeasti, kun hän huomasi minun kasvoni.

Hän oli kuin mikäkin enkeli kaikessa komeudessaan, hän tuijotti minua hämmentyneenä tarkkaillen samalla minua vihreillä silmillään. Hän oli hetken aikaa paikoillaan seisoen jähmettyneenä aloilleen. Minä vain räpyttelin silmiäni epäuskoisena ja luulin hänen olevan mielikuvitukseni tuote, harhakuvitelma jotka aivoni olivat tuottaneet silmieni eteen.

Gabriel laski tarjottimen nopeasti lipaston päälle ja tuli viereeni. Hän veti minut syliinsä äkkinäisellä liikkeellä rutistaen minua itseään vasten samalla kun minun aivoni yrittivät reagoida siihen mitä oikein tapahtui.

Hän oli siinä. Gabriel oli tullut takaisin. Mutta en voinut uskoa sitä. Oliko hän oikeasti siinä vai näinkö vain omiani?

– Mikä on? Sattuuko sinuun? Oletko kipeä? Olinko minä liian kovakourainen eilen? Gabriel kyseli yhteen putkeen huolestuneella äänellä.

Hän oli oikea, tietysti hän oli. Hän piteli minua hellästi itseään vasten, hänen toinen kätensä painautui paljasta alaselkääni vasten ja toinen kämmen siveli kyynelistä märkää poskeani.

Minä tuijotin häntä suu hieman auki, katsoin hänen vihreitä silmiä jotka olivat täynnä huolta ja epätietoisuutta.

Nyt äskeinen tunteenpurkaukseni tuntui tyhmältä. Miksi olin näin tyhmä idiootti? Miksi oletin aina pahinta?

– M–Minä luulin, e–että sinä..., änkytin häpeissäni.

– Että lähdin ja jätin sinut, Gabriel lopetti lauseeni hieman pettyneen kuuloisena.

Minä painoin pääni Gabrielin rintaa vasten ja kiedoin käteni hänen ympärilleen.

– Olen pahoillani, en tarkoittanut...

– Sinun täytyy luottaa minuun, Gabriel keskeytti lauseeni silittäen samalla hiuksiani.

Minä nyökkäsin ja suljin silmäni. Kaikki se suru ja ahdistus oli tipotiessään. Olin ylireagoinut ja luullut kaikkein pahinta, mutta hän ei ollutkaan jättänyt minua.