Step Brother

32 // Valokuva

Oli kulunut viikko siitä kun heräsin sairaalasta ja pääsin pari päivää sitten pois sairaalasta. En ole puhunut kenenkään kanssa sen jälkeen, vaikka monet ovat yrittäneetkin saada minut puhumaan. En puhu, koska minusta tuntuu sille kuin syyllisyys olisi valmis tappamaan minut sisältä päin milloin vain. Tuntuu kuin sydäntä revittäisiin pois rinnasta.

Olen vain istunut pimeässä huoneessani ja tuijottanut pöydälläni olevaa kuvaa jossa olimme minä ja Rasmus suutelemassa vuosi sitten syntymäpäivänäni. Se oli paras päivä elämässäni. Kyyneleet ovat valuneet poskillani jo niin kauan, että minusta tuntuu että pääni on jo valmis räjähtämään ja silmäni ovat varmaan melkein muurautuneet kiinni itkemisen takia.

Kuulen taas koputuksen oveltani ja pian Lucas astuu sisään ovesta. Vaikka en näe häntä niin silti tiedän sen olevan hän, koska hän on käynyt huoneessani varmaan puolen tunnin välein tarkistamassa olenko vielä elossa. En tiedä kylläkään miksi, hän oli se joka ajoi minut pois ja mutta on myös se joka pelasti minut. Minun varmaan pitäisi olla kiitollinen siitä, että olen elossa, mutta jos Lucas ei olisi löytänyt minua en myöskään tuntisi tätä kaikkea tuskaa mitä tunnen nytten, sillä olisin kuollut. Olisin voinut päästä nukkumaan ikuista untani Rasmuksen viereen.

Arvaatteko mikä asia eniten kusee tässä jutussa?
-No se, että en pääse Rasmuksen hautajaisiin.

Miksi?
-Koska ne ovat Imatralla eivätkä 'vanhempani' voi viedä minua sinne, koska nyt on huhtikuu ja töissä on hirveä kiire. Eivätkä he päästä minua sinne yksin kaiken tämän jälkeen..

"Sandra? Sun pitäis syödä jotain. Mä toin sulle vähän aamiaista, joten voisitko sä ees syödä vähän?" Lucas sanoi takaani ja laski täynnä ruokaa olevan tarjottimen pöydälle viereeni. En katsonut edes hänen suuntaansa, mutta pystyin aistimaan huolen ja surun hänen äänestään.

"Mä tuun pian katsomaan ootko sä syöny", Lucas sanoi ja poistui huoneestani sulkien oven takanaan. Minulla ei ole nälkä, joten minun on pakko jaksaa nousta ylös sängyltäni ja saada Lucas uskomaan että söin edes jotain.

Nousin ylös sängyltäni ja katsoin mitä kaikkea Lucas oli tuonut minulle. Kaakaota, croisantti, omena, kerrosvoileipä ja puuroa. Otin kaakaon käteeni ja kaadoin sen alas huoneeni ikkunasta. Sen jälkeen lentoon pääsivät omena ja kerrosvoileipä. Ne lensivät hienossa kaaressa vähän matkan päässä sijaitsevaan metsään. Olin ehkä hiukan 'julma', sillä Lucas oli tehnyt minulle aamiaista ja minä vain heitän ne alas ikkunasta, mutta tälläinen on nykyinen minäni ja ihmiset voivat hyväksyä sen tai jos eivät niin pitää turpansa kiinni asiasta.

Kävin taas makaamaan sängylleni ja otin kehystetyn kuvan minusta ja Rasmuksesta syleilyyni.

'Tältäkö se tuntuu kun sydän särkyy?'

No tässä tällänen masis osa, mutta ainakin on osa :D Hopefully you have something to comment :)