Step Brother

31 // tyttö ja poika

Lucaksen NK.

Oli myöhäinen ilta ja olin taas etsimässä Sandraa kaupungilta, vaikka olikin hyvin todennäköistä, että Sandra oli lähtenyt pois täältä. En kuitenkaan välittänyt. Haluan löytää tuon kauniin tytön käsiini ja pyytää häneltä anteeksi. En olisi ikinä saanut heittää häntä pois omasta kodistaan varsinkaan juuri silloin kun hän tarvitsee suojaa ja apua kaikken eniten. Sandran äiti ei ollut tehnyt muuta kuin itkenyt nämä viimeiset päivät. Isäni on yrittänyt auttaa häntä, mutta hän ei halua apua.. Sandra oli hänelle tärkeämpi kuin elämä. Yksi muutamista asioista jotka saivat hänet jaksamaan elämässään eteenpäin. Ja nyt minä olin mennyt ja pilannut kaiken.. Onnekseni Maria ja isäni eivät tiedä, että Sandran lähtö oli ainakin suurimmaksi osaksi minun syytäni.

Kävelin yhden vanhan sillan vierestä, joka sijaitsi kaupungin hylätyllä puolella. Olin juuri kääntymässä takaisin, kun kuulin sillan alta aseen laukauksen ja auton kaahan pois vain hetkeä myöhemmin. En siinä, sitten aikaillut vaan suuntasin suorinta reittiä sillan alle, joka oli joskus ollut kaikkien jengien kohtaamispaikka, mutta nykyään ihmiset kävivät vain harvoin täällä, koska muutama vuosi sitten kolme pari kymppistä miestä oli tapettu sen alle. Tekijää ei ikinä saatu selville, joten ihmiset muuttivat vähitellen muualle. 

Kun näin mitä sillan alla oli jähmetyin. Siellä oli yksi tutun näköinen poika ja todella tutun näköinen tyttö makaamassa vierekkäin isossa verilammikossa. Tyttö oli epäilemättä Sandra, vaikka hänellä olikin pastelin pinkit hiukset tunnistin hänet silti helposti hänen naamassa olevan arpensa takia ja poika hänen vieressään oli muistaakseni Sandran poikaystävä, Rasmus? Soitin heti 112: seen ja jäin odottamaan kärsimättömästi ambulanssin saapumista. 

Kävelin niiden kahden ruumiin luokse. Heidän naamansa olivat niin, että he katsoivat toisiaan silmiin elottomilla silmillään. Sandran kädet olivat myös osaksi Rasmuksen ruumiin päällä. He näyttivät niin levollisille ja rakastuneille, vaikka heidän olemuksestaan ei enää huokunutkaan rakkaus ja välitys tiesin heidän silti olevan syvästi rakastuneita toisiinsa. Mutta nyt se on ohi..

Sandran NK.

Kuulen jostain kaukaisuudesta kantautuvan tasaisen piipityksen. Piipitys muuttui kokoajan kovemmaksi ja pian myös kuulin jonkun sanovan: "..tyttö herää.." Pian kuulin jo kaiken selvästi ja tajusin olevani sairaalassa, mutta miksi olin täällä on täysi mysteeri minulle. Yritin avata silmiäni, mutten saanut niitä auki melkein ollenkaan.

"Hei Sandra. Minä olen Dr. Mustavaara. Tiedän, että kuulet minua joten yritä avata silmiäsi hitaasti jottei kirkas valoitus häikäisisi sinua", lääkäri kuulosti rauhalliselle. Hän oli varmaankin sanonut tuon saman virren monille ihmisille ennen minua. Toisella yrityksellä silmäni aukesivat sen verran, että näin valkoista valoa, joka varmaan melkein teki minusta sokean. Kuitenkin hetken opeteltuani sain jo silmäni auki ilman minkäänlaista ongelmaa. 

Näin huoneessa lääkärin lisäksi äitini, Andrean ja itse Lucaksen. Lucas silitteli yllätyksekseni oikeaa kättäni ja katsoi minua punaisilla ja tummilla silmäpusseilla varustetuilla silmillään. Äitini ja Andrea nukkuivat sohvilla jotka olivat huoneen toisella puolella. En todellakaan tiennyt paljon kello on, mutta luultavasti aika paljon jos äitini ja Andrea nukkuivat, sillä voisin sanoa heitä jonkin näköisiksi työaddikteiksi. He olivat aina töissä ja heidät sai vasta keskelläyötä irti työasioistaan.

"Mi-mitä on tapahtunut?" kysyin melkein kuulumattomalla äänelläni, mutta onnekseni ilmeisesti lääkäri kuitenkin kuuli sen.

"Sinua ja ilmeisesti poikaystävääsi ammuttiin noin kaksi viikkoa sitten Seinäjoen hylätyllä puoliskolla", hän sanoi ja katsoi minua odottaen minun saavan jonkin näköisen valaistuksen hänen kerrottuaan sen. Ja niin sainkin. Muistin pian kaiken. Siis ihan kaiken. Kaiken Lucaksesta, Rasmuksesta ja rahoista.. silloin menin jonkin näköiseen shokkiin. 

"Miten Rasmukselle kävi?" Kysyin lääkäriltä kyyneleet silmissäni. Lääkärin naamalle ilmestyi varmaankin feikki surullinen ilme. Ilman sanojakin tiesin mitä hän minulle vastaisi.

"Valitettavasti hän ei selvinnyt.." lääkäri sanoi ja sai minut hiljaiseksi. Kyyneleet valuivat poskillani, mutta nyyhkyttänyt tai pitänyt mitään muutakaan ääntä. Annoin vain kyynelten valua ja käsittelin juuri saamani tietoa aivoissani.

'Rasmus kuoli minun takiani.'

Anteeks toosi paljon, että tän osan kirjottaminen kesti näin kauan, mutta mulla ei ollut minkäänlaista motii tai ees juonta tähän tarinaan.. Mutta nyt mä oon kehitelly vähän sitä juonta, joka saattaa ehkä olla hiukan tylsä yms, mutta mun pää ei vaan keksi mitään parempaa.. :/