Step Brother

18 // Se oli veto

Kävelen väsyneenä kohti koulua. En todellakaan olisi jaksanut lähteä kouluun, mutta minkäs sille voi? Minulla on myös tälle päivälle suunnitelmia tai siis tehtävä enemmänkin. Sillä minun on pakko uskotella Henrylle, että en tarvitse rahaa tai yms. Se on ehkä hiukan haasteellista minun näyttelijän lahjoillani, mutta ihasma.. Lucas oli aamulla tarjonnut minulle kytiä, mutta sain jotenkin ihmeellisesti vakuutettua hänelle, että menen Liljalle ennen koulun alkua.

"Sandra oota!" Kuului huuto takaani. Käänsin pääni taakse päin ja huomasin huutajan olleen Henry. Kuin tilauksesta.

"Miten menee?" Hän kysyy kun pääse vierelleni.

"Mun pitikin kertoo sulle, et se mitä mä eilen sanoin tai kerroin oli vitsi..." kerroin hänelle. En kuitenkaan katsonut häntä päin sillä tiedän etten silloin pystyisi pitämään pokkaani.

"Miten nii?" Hän kysyy ihmettelevällä äänen sävyllä.

"Se oli veto.." vastasin ja huokaisin lopuksi. Henry ei enää sanonut mitään sillä olimme silloin jo koululla ja me molemmat lähdimme omien kaveriporukoittemme luokse.

Kävelin Kallen, Eemilin ja Liljan luokse. He olivat niin syvästi keskittyneitä juttuihinsa, että heillä meni hetki huomata minut.

Heidän kaikkien silmät suurenivat ja suut loksahtivat auki järkytyksestä. Enkä yhtään ihmettele miksi, koska naamani ja koko vartaloni oli ihan mustelmilla ja ruhjeilla, vaikka he eivät pystyneet näkemäänkään puoliakaan siitä.

"Ei Herran jestas Sandra! Mitä sulle on käyny?! Sun naama on ihan ruhjeilla ja sulla on iso tikattu haava ja.. ja.. ja..." Lilja hössötti ja näytti sille kuin olisi valmis pyörtymään milloin vain.

"Pien tapaturma vaan.. ei mitää vakavampaa", sanoin kuin tämä mitä minulle on tässä viime aikoina tapahtunut ei olisi mitään. Tottakai tämä on pahajuttu ja kaverisi tietävät sen, vaikka kuinka valehtelisit.

He eivät ehtineet kaivaa totuutta esiin, sillä koulun kello päätti pelastaa minut. Tämä on ensimmäinen kerta kun olen kiitollinen siitä, että koulu alkaa. Tiedän kyllä, että jossain vaiheessa joudun kertomaan jonkun näköisen selityksen heille, mutta sen aika ei vain ole nyt.

~~~

Jäljellä on enää yksi ja viimeinen tunti. Se on fysiikkaa ja minä satun juuri siinä olemaan maailman huonoin. En vain kertakaikkiaan osaa sitä.. Toisin kuin muut.

Istun luokkaan ja huomaan kuinka kaikki tuijottavat minua. En tiedä miksi, mutta en pidä siitä. Tuntuu kuin silmät polttaisivat reikiä minuun samaan aikaan kun istuudun luokan ainoalle vapaalle paikalle Liljan viereen ja Lucaksen taakse. Minusta tuntuu siltä kuin aina kun käännän katseeni pois Lucaksen selästä niin hän alkaisi tuijottamaan minua kuin jokin mielipuoli.

Kun tunti loppui jouduin jättämään Liljalle ja Kallelle hyvästit sillä heillä olisi vielä jälki-istunto lintsaamisen takia. Eemililtä oli taas loppunut koulu jo tunti sitten. Olen ihan loppu ja minulla ei ole kyytiä. Mutta ehkä kävely tekee minulle hyvää kaiken tämän jälkeen.

~~~~

Kävelystä selvittyäni menin keittiöön etsimään itselleni jotain syötävää. Pian kuulin ylhäältä kantautuvia askeleita. Sen täytyy olla itse Lucas Alexander Salo. Olisin pyytänyt häneltä kyytiä, mutta hän oli tekeytynyt kipeäksi kesken päivän, jottei hänen tarvitsisi tehdä matematiikan koetta jonka hän oli täysin unohtanut..

"Sandra oliko sulla joitai vieraita täällä eilen?" Lucas kysyy ja näyttää yllättävän vakavalle. Mietin hetken mitä vastaisin, sillä tiedän, että Lucas ei ollenkaan pidä Rasmuksesta enkä minäkään halua joutua selittämään Lucakselle MITÄÄN mitä minun ja Rasmuksen välillä eilen tapahtui.

"Ei..? Kui nii?" Kysyn muka yllättyneenä. Tai no tavallaan olenkin yllättynyt. Miten Lucas pystyi arvaamaan, että joku oli täällä.

"Älä valehtele mulle Sandra! Henry sano et se näki jonkun pojan kävelevän tänne!" Lucas sanoi/huusi ärsyyntyneenä. 

"Ehkä se on nähny väärin tai jotai.." vastasin ja aloin voitelemaan ruisleipääni. 

"Sandra! Mä en enää kysy tätä sulta uudelleen! Oliko täällä joku poika sun kanssa?" Lucas sanoi ja käänsi minut itseään päin olkpäistäni kiinni pidellen. Tunnelma oli mielestäni todella vaivaannuttava. Olin todella lähellä Lucasta, joka sai sydämmeni jostain syystä lyömään nopeammin kuin yleensä. 

"Okei! Rasmus oli täällä! Ootko nyt onnellinen?!" Kysyin ärsyyntyneenä ja riuhtaisin itseni irti Lucaksen otteesta. Lucas ei sanonut mitään hetkeen. Minä sain syödä leipäni rauhassa, mutta kun olin poistumassa huoneesta Lucas otti kädestäni kiinni.

"Mä luulin, että te erositte.." Lucas sanoi hiljaan. En tiedä kuulinko oikein vai oliko Lucaksen äänessä hiukan.. kateutta? Mutta miksi hän olisi kateellinen. Hän on vain 'veljeni'. Ehkä hän on vain jotenkin ylisuojelevainen? vai onko? Entiedä..

"No sä oot luullu väärin", sanoin ja vedin käteni pois Lucaksen otteesta. Minä lähdin kävelemään huonettani päin, mutta Lucas jäi vain seisomaan paikalleen kuin patsas. Mikä hänellä on?

Arvatkaapa mikä Lucasta vaivaa? Laittakaa paljon kommentteja niin saatte seuraavan osan nopeemmin!