Kolmen Kuun Valtakunta

47. Exitium

– Tämä miekka ei ole mikä tahansa miekka, se on exitium, Gabriel totesi yhtäkkiä saaden minut nostamaan itkuisen katseeni hänen vihreisiin silmiin.

– Mikä? kysyin hämilläni.

Sana exitium ei sanonut minulle mitään ja kuningas tiesi vallan hyvin, että en tietänyt tämän maailman taikaesineistä kovinkaan paljon mitään.

– Se on maahisten takoma, Gabriel selvensi kolkosti, – he ovat vain lisänneet siihen omaa taikaansa, joka ilmiselvästi vaikuttaa ihmisiin hyvin voimakkaasti.

– Se–senkö takia...mi–minä halusin tappaa teidät? kysyin ääni vapisten.

Kuninkaan silmät kapenivat ja hän kyykistyi eteeni, hän tuijotti minua hetken aikaa kylmä ilme kasvoillaan.

– Te siis tunnustatte, että halusitte tappaa minut? Gabriel sihisi hiljaa korvaani.

Minä nyökkäsin, tunsin kyynelien valuvan nyt valtoimenaan poskilleni. En olisi halunnut itkeä taas kuninkaan edessä. Näyttäisin heikolta ja voimattomalta, mutta en voinut pidätellä niitä, en vain kyennyt siihen. Siksi minä hautasin kasvoni käsiini ja vain itkin.

– En minä t–tahtonut t–tappaa...ne a–ajatukset vain tulivat päähäni, nyyhkytin hiljaa.

Kuningas oli aivan hiljaa. Hän ei sanonut hetkeen sanaakaan vaan salissa kaikui vain hiljaiset nyyhkäykseni.

– Tiedättekö miten exitium toimii? Gabriel kysyi retorisesti, – se ottaa haltijansa vihan kohteen omakseen, se ruokkii sitä voimallaan. Teille ei olisi tapahtunut mitään, ellette oikeasti vihaisi minua. Siksi en tunne sympatiaa tai sääliä teitä kohtaan, kuningas sanoi ääni halveksintaa täynnä.

Laskin käteni syliini ja kohtasin kuninkaan silmät. Ne olivat kuin jäätä, vihreää jäätä jotka porasivat reikää sydämeeni. Katsoin häntä kyynelten sumentaessa näkökenttäni ja mietin miten muka rakastin häntä. Miten minä kiltti ihminen pystyin rakastamaan tuota hirviötä, joka satutti minua koko ajan enemmän ja enemmän? Miten minä, joka olin jo kärsinyt aivan tarpeeksi annoin tuon ylimielisen kuninkaan halveksia itseäni?!

Viha sisälläni alkoi taas kiehua, se pieni viha jonka äsken olin melkein kieltänyt. En tiedä mitä minulle tapahtui, kaikki negatiiviset ajatukset täyttivät joka ikisen mieleni nurkan ja vedin syvään henkeä. Tunsin omituisen voiman, joka pulppusi jostain sisältäni. Se voima vei kaikki positiiviset tunteet pois minusta. Se pakotti ne piiloon niin kauaksi, että en saanut niihin enää otetta. Minä tunsin kuinka silmissäni tummeni ja raivo sai minut otteeseensa.

Kasvoni lihakset jäykistyivät, niihin ilmestyi kylmä, melkein samanlainen ilme, jonka olin tottunut näkemään kuninkaan kolkoilla kasvoilla.

– Oletteko muka kykenevä tuntemaan sympatiaa jotakuta kohtaan? kysyin hyvin jäätävästi, mikä sai kuninkaan hätkähtämään.

Hän nousi nopeasti ylös ja osoitti minua miekalla, joka hetki sitten oli päässyt elementtiinsä minun käsissäni. Minä käänsin sirosti päätäni ja naksauttelin sormieni niveliä.

– Pysykää aloillanne tai en vastaa seurauksista, Gabriel uhkaili vakavana.

– Pelkäättekö minua? kysyin melkein nauraen, – tällaista pikku ihmistä, totesin ivallisesti ja nousin ylös kuninkaan kiellosta huolimatta.

En todellakaan tiennyt mikä minua vaivasi, sanat vain tulivat ulos suustani ja en tuntenut oikeastaan mitään muuta kuin inhoa ja vihaa. Olisin voinut hyökätä kuninkaan kimppuun ja kuristaa hänet kuoliaaksi paljain käsin tai olisin voinut potkaista häntä suoraan mahaan, riistää miekan hänen käsistään ja survaista sen hänen lävitseen, mutta en tehnyt niin. Minä tarkkailin häntä hetken aikaa ja huomasin, että hänen ennen niin itsevarma olemuksensa oli melkein tipotiessään.

Astuin uhkaavasti askeleen eteenpäin, kuningas nosti miekkaa ylemmäs se osoitti suoraan sydämeeni, mutta en tuntenut oloani uhkaavaksi. Tunsin itseni voittamattomaksi. Tänään vuodatettaisiin jonkun verta, mutta tiesin ettei se olisi minun sydän, joka vuotaisi.

– Hah, tappakaa vain minut...sitähän te haluatte, ärähdin ja astelin lähemmäksi kuningasta.

– Neiti Nordlund, minä varoitan teitä! kuningas huudahti melkein epätoivoisesti, – jos tulette yhtään lähemmäksi niin...

Tartuin nopealla liikkeellä kädelläni miekan terään kiinni ja kiersin sormeni kylmän metallin päälle. Puristin sitä kaikilla voimillani. Se sattui, mutta en välittänyt. Veri valui sormieni välistä rannettani pitkin hihani alle. Se tuntui lämpimältä ihoani vasten. Painoin miekan terän alas ja nojauduin hyvin lähelle kuninkaan kasvoja.

– Tai mitä? kysyin kuiskaten ja väläytin hyvin ylimielisen hymyn, joka sai Gabrielin säpsähtämään.

Kuningas katsoi minua omituisesti aivan kuin hänen katseeseensa oli sekoittunut kaikki tunteet. Pelko, viha, inho, hämmennys, rakkaus...tuskin rakkaus. Ääni pääni sisällä huomautti. Olin samaa mieltä. Ei hän tuntenut mitään muuta kuin vihaa minua kohtaan. Aivan kuten minäkin tunsin vihaa häntä kohtaan.

Käännyin vaistomaisesti katsomaan taakseni, kun kuulin oven avautuvan. Desmond juoksi meitä kohti huolestuneen näköisenä.

– Mitä täällä tapahtuu? Desmond kysyi.

Sitten hän vilkaisi minua ja pysähtyi aivan kuin hän olisi nähnyt jotain kamalaa, jotain mistä hän ei pitänyt. Desmond vaihtoi katseita kuninkaan kanssa ja näytti siltä kuin he olisivat käyneet äänetöntä keskustelua toistensa kanssa.

Päästin irti miekan terästä, kädessäni tuntui hyvin epämiellyttävä sykkivä tunne ja vilkaisin kämmentäni jossa oli hyvin syvä viilto. Minä vain tuijotin sitä ja laskin käteni alas.

Tuli hiljaisuus, kukaan ei puhunut mitään ja se turhautti minua.

– Herra Radolwski, tulitteko katsomaan esitystä? kysyin kolkolla äänellä jota en tunnistanut omakseni.

– Mitä esitystä? Desmond kysyi esittäen kiinnostunutta.

Hän otti pari askelta minua kohti ja mulkaisin häntä varoittavasti.

– Esitystä jossa revin rakkaan kuninkaamme sydämen irti paljain käsin ja pirston sen tuhansiin osiin, selitin ja siirsin katseeni Gabrieliin, joka tuijotti minua kuin ventovierasta.

– Miksi te niin tekisitte neiti Nordlund? Desmond kysyi ja kuulin hänen tulevan lähemmäksi.

– Miksi en tekisi? kysyin ja virnistin pirullisesti kuninkaalle, – hän saisi maistaa omaa lääkettään.

Gabriel nyökkäsi sanojeni jälkeen saaden minut hämmentymään. Miksi hän nyökkäsi? En ehtinyt ajattelemaan asiaa sen enempää, kun tunsin jotain pistävää käsivarressani. Kiljaisin ja tönäisin Desmondin, joka oli hiipinyt taakseni kauemmas. Hänellä oli kädessään piikki, hyvin iso piikki, joka oli kuin suoraan kauhuelokuvasta. Minä otin askeleen häntä kohti ja horjahdin hieman. Sali alkoi pyöriä silmissäni ja jalkani pettivät altani. Rojahdin lattialle kyljelleni parahduksen saattelemana.

Yritin nousta pystyyn, mutta en pystynyt liikuttamaan jäseniäni. Olin kuin halvaantunut paikoilleni ja aloin mennä paniikkiin.

Minä vaikersin ääneen, kun kuulin outoa tömähtelyä pääni sisällä. Näin kaksi epämääräistä hahmoa jotka kumartuivat viereeni. Minä vain tuijotin heitä ja suljin hetkeksi silmäni. Kun avasin ne uudestaan erotin Desmondin, joka puhui jotain hyvin kiivaasti, mutta en ymmärtänyt sanaakaan. Gabriel oli myös vieressäni, hän tuijotti minua huolestuneena vihreillä silmillään, mutta tiesin että ei hän välittänyt minusta tippakaan. Miksi hän olisikaan välittänyt? Olin juuri yrittänyt tappaa hänet ja en voinut olettaa, että hän antaisi minulle anteeksi. Sillä edes minä en voisi koskaan antaa anteeksi itselleni.

[Kirjailijan kommentti:] Hei ja kiitos jälleen kerran kaikista kommenteista ja tykkäyksistä! Jos tässä luvussa on omituisia virheitä niin voitte syyttää kirjoitusohjelmaani, joka alkoi tukkimaan kirjaimia omituisiin paikkoihin. Yritin korjata kaikki virheet, mutta jos niitä on jossakin niin tällä kertaa se ei ole minun vikani :)

Hyvää viikonloppua kaikille!

Charlotte