Kolmen Kuun Valtakunta

39. Jäähyväiset

Vincent hymyili minulle surullisena. Hän vain katsoi kasvojani ja näin kuinka yksi pieni kyynel valui pitkin hänen poskeaan. 

– Kuka t–tämän teki Vincent? kysyin nyyhkyttäen.

Vincent ei sanonut mitään, hän ei joko pystynyt tai hän ei halunnut. Minä uskoin toiseen vaihtoehtoon. Hän tiesi mitä minä tekisin sille henkilölle joka oli syypää tähän. Minä olisin etsinyt sen henkilön käsiini ja kostanut Vincentin puolesta. Se oli minun tehtäväni. Vincent oli minulle kuin isähahmo. Olin tottunut juttelemaan hänen kanssaan ja kaipasin jo nyt hänen ääntään jota en enää koskaan kuulisi.

Vincentin hymy pyyhkiytyi nopeasti hänen kasvoiltaan ja korahdus pääsi hänen suustaan. Hänen silmänsä toljottivat sieluttomina kohti taivasta ja tajusin, että hän oli kuollut. Vincent oli poissa.

– Vincent! kiljaisin ja rutistin hänen kylmää kättään, – ei! Ei! huusin ja yritin ravistella häntä hereille, mutta hän ei reagoinut enää kosketukseeni.

– Hän on poissa, mies sanoi ja sulki Vincentin silmät.

– Ei...ei..., itkin, mutta en voinut tehdä enää mitään.

Vincent oli kuollut. Hän todellakin oli nyt poissa enkä minä voinut muuta kuin itkeä. Kuumat kyyneleet valuivat pitkin poskiani, kun kyhjötin hänen ruumiinsa vieressä. Tämä ei voinut olla totta! Tämän täytyi olla painajaista, hyvin kammottavaa painajaista josta kohta heräisin. Mutta tiesin, että tämä oli todellisuus. Vincent oli kuollut ja jättänyt minut yksin aivan niin kuin äiti ja Joelkin olivat tehneet. Juuri tätä olin pelännyt, että kiintyisin johonkuhun ja sitten menettäisin hänet ennen kuin edes tajusinkaan sitä. Ja niin minulle kävi taas.

Tunsin hennon kosketuksen käsivarressani. Vincentin ystävä tuijotti minua surullisena ja auttoi minut ylös maasta. Hän peitteli Vincentin ruumiin valkoisella huovalla ja sitten kävelimme hänen talonsa sisälle. Purskahdin uudestaan itkuun, kun katsoin hänen kotia. Pöydällä oli iso muki jossa oli vielä teetä. Vincent ei enää koskaan joisi sitä. Hän ei enää koskaan istuisi tuolillaan tai pitelisi miekkaa käsissään. Hän ei enää koskaan sanoisi minulle kuinka typerä olinkaan. Vincent oli nyt paremmassa paikassa. Hän pääsi vihdoin ja viimein tapaamaan vaimonsa, sekä tyttärensä joita hän oli niin paljon kaivannut.

– Kuka halusi t–tappaa hänet? kysyin ääneen, kun sain itseni hieman rauhoittumaan.

– En tiedä, Vincentin ystävä totesi, – hänellä ei ollut vihamiehiä, mutta tiedän, että hänellä oli kokoelma myrkkyjä ja aseita.

– Olisiko joku voinut haluta ne itselleen?

Mies nyökkäsi mietteliään näköisenä ja hän viittoi minut mukaansa. Menimme Vincentin makuuhuoneeseen ja yritin olla katsomatta ympärilleni sillä kyyneleet tekivät taas tuloaan, kun ajattelin että aamulla herätessään Vincent ei ollut tiennyt kuolevansa tänään. Ehkä hän oli suunnitellut tulevaisuutta ja miettinyt mitä hän tekisi huomenna, mutta hänelle ei koskaan tullut huomista.

Mies ohjasi minut huoneeseen joka oli hyvin pieni, sen seinillä oli hyllyjä joilla oli pieniä pulloja joiden alapuolella luki aina mitä ne sisälsivät. Lattian rajassa oli aseita ja miekkoja jotka kaikki näyttivät olevan hyvin vanhoja.

Mies käveli pitkin huonetta ja pysähtyi yhden hyllyn eteen.

– Se puuttuu, hän murahti.

– Mikä? kysyin varovasti.

– Yksisarvisen veri.

Katsoin miestä hämmentyneenä. Yksisarvisen veri? Oliko niitäkin olemassa?

– Se on myrkkyä hyvin vahvaa myrkkyä jolla pystyy tappamaan kenet tahansa, mies selitti ja haroi hiuksiaan hermostuneena.

– Mutta miksi Vincentillä oli jotain sellaista? kysyin hämilläni.