Kolmen Kuun Valtakunta

38. Sitä saa mitä tilaa

– Oletteko muka oikeasti vasta kuusitoista vuotias? Gabriel kysyi hieman vastahakoisesti.

Nostin katseeni häneen ja näin epävarmuutta kuninkaan kasvoilla aivan kuin tuo kysymys olisi kiusannut häntä koko ruokailun ajan ja nyt hänen oli pakko kysyä sitä.

– Ei kai sillä ole enää mitään väliä, mutisin hiljaa ja annoin katseeni harhailla pitkin ruokasalia.

– Vastatkaa kysymykseeni, Gabriel murahti matalasti.

Minä nostin katseeni hänen myrskyäviin silmiin ja virnistin:

– Entä jos en vastaa?

– Sitä saatte katua, Gabriel totesi vakavana, mutta en enää välittänyt hänen uhkailustaan.

Jos hän kerran myi minut maahiselle niin kuninkaan sanat eivät enää vaikuttaneet minuun mitenkään. Siksi päätinkin olla jääräpää oma itseni ja en aikonut päästää kuningasta niin helpolla.

– Aha, hyvä tietää, tuhahdin.

Gabriel huokaisi syvään ja katsoi minua odottava ilme kasvoillaan.

– No?

– Mitä no? kysyin esittäen typerää.

– Neiti Nordlund, kuningas sanoi kylmästi, – oletteko unohtaneet sen keskustelun joka koski etikettiä ja teitä?

Kohotin kulmaani ja naurahdin:

– Onko teidän muistissanne vikaa? Te itse sanoitte minulle, että ette oleta minun oppivan etikettiä parissa päivässä.

– Niin kuin tiedätte itsekin on kulunut kauemminkin kuin pari päivää, Gabriel huomautti, – olette olleet tässä maailmassa jo tarpeeksi kauan osataksenne perus etiketin.

– Mutta voitte varmasti antaa anteeksi hajamielisyyteni. Unohdan yhtä helposti kuin te kokonaisen päivän tapahtumat, sanoin ivallisesti ja hymyilin hieman, kun näin kuninkaan ilmeen.

Gabriel ei tiennyt miten suhtautua minuun, hän nojasi eteenpäin ja risti kätensä pöydän päälle. Hän katsoi minua silmiin hyvin kauan ennen kuin hän aloitti puhumaan hyvin virallisella äänellä, joka kaikui pitkin ruokasalia.

– Olen hyvin lähellä muuttaa suunnitelmiani teidän suhteen neiti. Jos haluatte että asiat kääntyvät huonompaan suuntaan teidän kannaltanne, niin älkää vastatko kysymykseeni vaan käyttäytykää niin kuin jääräpää.

Nielaisin äänekkäästi ja katsoin kuningasta kulmieni alta.

Mitä hän oikein tarkoitti?

Eikö hänen suunnitelmansa ollut minun myyminen maahiselle vai oliko hän keksinyt jotain vieläkin pahempaa varalleni. Kamppailin pääni sisällä hetken aikaa, en tiennyt oliko järkevää taipua hänen tahtoonsa ja vastata kysymykseen vai olla jääräpää ja olla vastaamatta. Mutta aikani pähkäiltyäni päätin kuitenkin vastata kysymykseen.

– Olen kaksikymmentäkaksi vuotias, sanoin hiljaisella äänellä.

Gabrielin kasvoille nousi helpottunut hymy, en tiedä johtuiko se vastauksesta vai siitä, että vastasin hänen kysymykseensä, eikä hänen tarvinnut nyt muuttaa suunnitelmiaan. Gabriel nojasi jälleen rennosti tuolinsa selkänojaa vasten, hän joi kulauksen viinilasistaan ja kysyi sitten:

– Miksi te valehtelitte?

– Koska ajattelin maahisen jättävän minut rauhaan luullessaan minua lapseksi, huomautin.

– Tuskin maahisetkaan ovat niin typeriä, että luulisivat teitä lapseksi, Gabriel tokaisi pieni hymynkare huulillaan.

– Miksi te sitten halusitte tietää olenko kuusitoista vai en? tiuskaisin ja sain Gabrielin synkän katseen itseeni.