Kolmen Kuun Valtakunta

19. Yön sävelet

Ajatus sai minut miettimään mahdollisuutta pystyisikö kuningas tuomitsemaan minut yhtä helposti? Voisiko hän vain sormiaan napsauttamalla päättää elämästäni? Niskakarvani nousivat pystyyn, kun ajattelin, että joutuisin kuolemaan kaiken kansan silmien edessä. Kuinka kaulani katkaistaisiin ja pääni lentäisi maahan. Olihan kuningas mestauttanut oman tyttöystävänsä, noin vain. Hänen täytyi olla kylmä, hyvin kylmä mies. Hän ei pystynyt varmaan tuntemaan mitään iloisia tunteita, ei mitään muuta kuin vihaa.

Pudistelin nopeasti päätäni ja hätkähdin, kun kuulin kauniin musiikin kantautuvan korviini. Käännyin katsomaan ovea kohti, mutta sitten en kuullut enää mitään. Odotin hetken aikaa ja katsoin taas ikkunasta ulos. Sitten taas yllättäen kuulin pari sävelmää. Suljin silmäni ja olin aivan hiljaa. Kaunis pianon soitto kuului hyvin heikosti jostain hyvin kaukaa.

Avasin silmäni, se oli totta. Tuo kaunis sävelmä kantautui korviini, se kaikui pitkin autioita käytäviä ja saavutti huoneeni. Olin aivan varma ettei se ollut mielikuvitukseni tuotetta. Joku soitti keskellä yötä pianoa ja minun piti saada tietää kuka se joku oli.

Hiivin hiljaa ovelle ja avasin sen. Surumielinen sävel kuului hieman paremmin. Suljin jälleen kerran vaistomaisesti silmäni ja vedin syvään henkeä. Omituinen tunne valtasi koko kehoni. Tunsin ihoani kihelmöivän, se levisi pitkin ihoani jalkoihini, käsiini, kasvoilleni. Sävelet tunkeutuivat joka ikiseen soluuni saaden minut kävelemään silmät kiinni käytävää pitkin. Aivan, kuin olisin leijunut ilmassa, niin kevyiltä askeleeni tuntuivat. En edes tajunnut olevani portaiden yläpäässä, kunnes avasin vaistomaisesti silmäni. Astelin portaat alas iloisesti hypähdellen, tunsin iloa, riemua, vaikka en tiennyt miksi.

Hetki sitten olin ollut kauhuissani painajaisen vuoksi, sitten olin tuntenut surua ja ahdistusta. En voinut käsittää miten nyt tunsin lämpöä ja iloa. Aivan kuin joku olisi vaikuttanut minuun, aivan kuin joku olisi painanut jonkinlaista kytkintä aivoissani joka sai minut tuntemaan itseni onnelliseksi.

Oliko tämä sitä? Olinko onnellinen? Mutta minkä ihmeen vuoksi?

En ollut onnellinen, en oikeasti. Miten voisin olla? Ei minulle ollut tapahtunut mitään iloista, olin nähnyt mestauksen, se ei todellakaan ollut iloinen tapahtuma. Mutta kaikki negatiiviset ajatukset poistuivat mielestäni, lokeroin ne aivojeni syvimpiin kolkkiin ja jätin sinne.

Kuiden valot näyttivät tien eteishalliin, minä pysähdyin. En kuullut enää mitään. En yhtään mitään. Oli aivan hiljaista, en kuullut muuta kuin oman rahisevan hengitykseni, joka oli jälleen kiihtynyt, mutta tällä kertaa innostuksesta.

Minä odotin kärsivällisesti paikoillani, soiton oli pakko jatkua. Ei se voinut noin vain loppua. Kun olin seisonut portaissa jo ikuisuudelta tuntuvan ajan kuulin yhden soinnun. Se kaikui korvissani uudestaan ja uudestaan, kunnes kaunis melodia sai koko linnan valtaansa. Minä melkein tipahdin portailta, kun vedin syvään henkeä aivan kuin olisin imaissut nuo sävelet sisääni.

Käteni alkoivat täristä oudon kiihtymyksen vallassa ja tunsin jokaisen soinnun vartalossani. Aivan kuin nuo sävelet olisivat kutsuneet minua luokseen niin kuin seireenit kutsuivat merimiehiä kauniilla laulullaan ja sitten tappoivat heidät raa'asti, kun he seurasivat ääntä ja astuivat ansaan kuin typerykset. Ja nyt minä olin varmasti yhtä hölmö, kun seurasin lumoavaa pianon soittoa enkä voinut uskoa hetkeäkään, että kukaan tahtoisi minulle pahaa.

Kuulostelin paikoillani mistä soitto kuului. Katsoin länteen päin epävarmana. Soitto tuli sieltä, olin aivan varma asiasta. Purin huultani, en ollut koskaan ennen käynyt länsisiivessä. Ei minua oltu kielletty käymästä siellä, mutta en vain koskaan mennyt sinne. Sillä se oli kuninkaan siipi. Hänen yksityissiipensä. Olin aivan varma, että tunkeutujat tapettaisiin julmasti, mutta nyt en välittänyt siitä.

Juoksin länsiportaikkoon karistellen kaikki epäluuloiset ajatukseni lattialle, kipitin portaat ylös ja pysähdyin ihastelemaan käytävää, joka avautui eteeni. Se oli paljon hienompi, kuin ne missä minä olin tottunut liikkumaan, joka puolella oli hienoja tauluja, lattiaa peitti punainen kokolattiamatto, joka tuntui varpaiden alla ihanan pehmeältä. Seinällä oli kynttilöitä, jotka loivat turvallisen hehkun ympärilleni.

Ihastelin käytävää hetken aikaa ennen kuin kävelin eteenpäin hiljaa, olin kuin transsissa. Aina välillä ummistin silmäni kiinni ja jatkoin matkaani kohti ääntä, joka voimistui jokaisen askeleen myötä. Kehoani kihelmöi enemmän mitä lähemmäksi pääsin. Tunsin sydämeni pomppivan kiihtyneenä rinnassani, käteni hikosivat ja jalkani tuntuivat raskailta. Olin yllättynyt, että pystyin edes kävelemään eteenpäin, sillä minusta tuntui, että olisin voinut kaatua maahan ja nukahtaa tuon kauniin melodian siivittämänä. Mutta en olisi voinut nukkua, en sen vuoksi mitä tuo musiikki sai aikaan minussa. Tunsin olevani enemmän elossa kuin koskaan aikaisemmin.

Sävelmät tunkeutuivat korviini hyvin voimakkaina, melkein vaativina. Ne kertoivat minulle kuin ohjeita minne mennä, missä soittaja oli. Minä seurasin ohjeita sokeasti, en edes ajatellut seurauksia joita käytökseni voisi aiheuttaa. Halusin vain tietää kuka soitti ja mikä tuo laulu oikein oli.

Yhtäkkiä minä pysähdyin. Aivan kuin jalkani olisivat saaneet komennon seisahtua aloilleen. Käytävä jatkui vielä pitkälle, mutta en kävellyt eteenpäin. Käännyin katsomaan oikealle, seinässä oli hyvin iso ovi holvikaari, joka aukaisi näkymän kauniiseen lasitettuun terassiin, jonka valkoinen marmorilattia kylpi kynttilöiden ja kuiden tuomassa hehkussa. Ikkunoiden edessä oli koroke, jonka päällä nökötti hopeinen flyygeli, se kimalteli kauniisti aivan kuin sen pinnalla olisi ollut miljoonia tähtiä. Flyygelin edessä olevalla mustalla pianotuolilla istui mies, hyvin tuttu mies. Juuri se sama mies, jota olin yritellyt vältellä parhaani mukaan. Itse kuningas.

Hän istui haavoittuvaisen näköisenä flyygelin edessä, hänen hiuksensa olivat vapaina hänen paljasta selkäänsä vasten, mikä sai sydämeni tykyttämään kovemmin. Hänen pitkät sormensa hyväilivät norsunluunvalkoisia koskettimia. Hän oli niin kaunis näky, ei hän mitenkään voinut olla se sama hirviö, ei. Olin nähnyt väärin. Ei hän ollut tuominnut ketään kuolemaan. Ei hän voinut tahtoa pahaa kenellekään. Hän oli hyvä, hän oli varmasti pohjimmiltaan hyvä.

Suljin silmäni hetkeksi ja annoin noiden suloisten sointujen kaikua korvissani. Hän oli loistava pianisti. Hän olisi tienannut omaisuuden minun maailmassani soittamalla. Hän olisi lumonnut kaikki musiikilla, joka sai minut tuntemaan itseni maailman onnellisimmaksi ihmiseksi.

Huokaisin syvään, avasin silmäni ja katsoin hänen selkäänsä, jonka lihakset liikkuivat sitä mukaan, kun hän liikutti käsiään nopein liikkein koskettimilla. Olisin halunnut kävellä hänen taakseen, kietoa käteni hänen ylävartalonsa ympärille ja suudella hänen kaulaansa. Olisin halunnut kuiskata jotain kaunista hänen korvaansa, painaa hellän suudelman hänen poskelleen ja pysyä siinä ikuisesti. Vain minä ja hän, ei ketään muuta.

Mutta en voinut tehdä niin, en voinut. En vaikka tunsin polttavan tunteen sydämessäni joka sai minut vapisemaan. Se tunne valtasi minut kokonaan ja pelkäsin kuolevani siihen paikkaan. Minun piti hillitä itseni, minun piti muistuttaa itseäni kaikesta siitä mitä olin nähnyt ja mitä tiesin kuninkaasta. Minun piti työntää tuo kaunis melodia pois mielestäni ja...

- Tulkaa esiin, matala ääni keskeytti ajatukseni saaden sydämeni pysähtymään.

[Kirjailijan kommentti:] Hello! Kiitos taas kerran kaikista kommenteista ja tykkäyksistä. On aina piristävää tietää, että lukijat pitävät tarinasta ja on mielenkiintoista lukea erilaisia mielipiteitä. :) Seuraava päivitys taas ensi viikon perjantaina!

Charlotte