Kolmen Kuun Valtakunta

EXTRA LUKU KUNINKAAN NÄKÖKULMASTA

Minulla oli ollut monia naisia, hyvin monia, itse asiassa en enää edes muistanut edes kaikkien nimiä. Mutta minun täytyi myöntää se, että kukaan heistä ei ollut koskaan suudellut minua niin kuin tuo ihminen oli suudellut. Tunsin vieläkin hänen huulensa omillani, se oli omituista. Yleensä unohdin rakastajieni kosketukset ja suudelmat. Mutta nyt en vain voinut unohtaa. Aivan kuin jokin minussa ei halunnut unohtaa.

Itse asiassa hän oli saanut minut tuntemaan jotain...jotain mitä en pystynyt käsittämään. Olin halunnut häntä enemmän kuin olin koskaan halunnut ketään muuta. Ja toisaalta eilen olisin varmasti päätynyt hänen kanssaan huoneeseeni, ellei meitä olisi keskeytetty. Mutta eilinen oli ollut virhe, hyvin typerä virhe, aivan kuten ihminen oli itse sanonut. Olin vain hetken hurmiossa kiusoitellut häntä suudelmillani, se ei ollut mitään vakavaa, vain harmitonta leikkiä.

Heräsin ajatuksistani kun havaitsin liikettä silmäkulmassani. Pieni heiveröinen palvelija tuli luokseni ja niiasi ennen kuin hän alkoi puhua hiljaisella äänellä jota tuskin edes kuulin.

– Teidän majesteettinne, neiti Nordlund ei saapunut illalliselle.

Jos olisin voinut, olisin pyöräyttänyt silmiäni ja huokaissut syvään, mutta en voinut tehdä niin. Olin kuningas, minun piti käyttäytyä arvolleni sopivalla tavalla. Ja silmien pyöräyttely ei kuulunut toimintatapoihini.

– Niin? sanoin kylmästi.

– T–täytyykö meidän h–hakea hänet? palvelija änkytti saaden minut turhautumaan.

Olinko oikeasti niin kamala, että kaikki änkyttivät tai takeltelivat puhuessaan minulle? Jopa ihminen teki sitä, mikä ärsytti minua. No, oikeastaan hyvin monet asiat ärsyttivät minua, mutta änkytys oli kaikista asioista ärsyttävin. Mutta joskus kun ihminen takelteli se oli hassua, melkein huvittavaa.

– Ei, hän on estynyt tulemasta, sanoin kylmästi ja sain seurueen kohahtamaan.

He tietysti luulivat pahinta minusta, että olin tappanut hänet itse tai tuominnut kuolemaan. Se hieman huvitti minua, että kaikki nuo typerät henkilöt luulivat tuntevansa minut vaikka he eivät tunteneet minua yhtään. Luulivatko he tosiaan, että olisin voinut tappaa hänet noin vain? No itse asiassa olisin voinut tappaa hänet. Hän ärsytti minua, todellakin! Minä suorastaan inhosin häntä ja hänen suurta suutansa, jonka hän aukaisi välillä täysin odottamattomissa tilanteissa. Hän oli monesti koetellut kärsivällisyyttäni, joka ei ollut vahvimpia puoliani. Hän sai minut usein raivostumaan, mutta oudolla tavalla minä pidin siitä miten hän sai vereni kiehumaan. Minä suorastaan nautin siitä, että sain kiusata häntä. Että kun kosketin häntä niin puna levisi hänen poskilleen saaden hänet näyttämään niin lapselliselta ja heikolta, mutta samalla niin suloiselta.

Suloiselta?

Toistin mielessäni. Ajattelinko tosiaan, että hän oli suloinen? Olin todellakin menettämässä järkeni. Juuri äsken olin miettinyt kuinka saastainen ihminen hän olikaan ja nyt hän oli suloinen. Naurahdin mielessäni. Minun todellakin pitäisi tutkituttaa pääni. En ollut koskaan ennen ollut näin sekaisin.

– T–teidän majesteettinne? palvelijan änkyttävä ääni sai minut takaisin tylsään todellisuuteen, – oletteko kunnossa?

Katsoin kummissani palvelijaa, joka tuijotti minua häkeltyneenä, siirsin katseeni seurueeseeni, joidenka kaikkien ilmeet olivat ikimuistettavat. He näyttivät yllättyneiltä, aivan kuin he olisivat nähneet jotain mitä he näkivät harvoin, hyvin harvoin. Katsoin heitä hetken aikaa, en todellakaan ymmärtänyt miksi he tuijottivat minua noin.

Sitten näin sen hopeisen karahvin edessäni, jonka kiiltävä pinta heijasti minun kasvoni aivan kuin peili. Mutta en tunnistanut omia kasvojani. Kohensin asentoani tuolissani ja nojauduin pöytää kohti. Katsoin hämilläni omaa heijastustani. Minä hymyilin. Minä todellakin hymyilin niin, että hymykuopat, jotka olin nähnyt viimeksi poikasena, olivat tulleet taas näkyviin. Ja en todellakaan pitänyt siitä! Tuo hymy muistutti minua lapsuudestani, kaikista niistä kamalista asioista jotka olin halunnut unohtaa. En halunnut muistaa niitä, en halunnut muistella menneitä. Kaikki se tuska, suru...se repi sydämeni kappaleiksi, enkä halunnut tuntea enää niin. Ja tuo hymy oli kuin muistutus siitä, että minäkin olin ollut joskus erilainen. Normaali. Vastakohta nykyiselle minälleni. Iloinen, naurava poikanen, jonka lapselliset haaveet oli murskattu, sielu revitty irti ja sydän kaivettu irti rinnasta. Hymyni hyytyi hetkessä ja tuijotin palvelijaa murhaavasti. Hän lähti nopeasti pois silmistäni ja seurueeni laski katseensa pöytään.