Kolmen Kuun Valtakunta

17. Poikkeus

- Mitä sinä naurat? Emma kysyi siristäen silmiään.

- Haluan puhua hänen kanssaan kahden kesken, sanoin ja istahdin tuolille.

- Se ei onnistu heti. Sinun pitää lähettää pyyntö tapaamiseen ja siinä voi mennä vuosikin ennen kuin kuningas vastaa ja yleensä se on kielteinen.

- Mitä järkeä siinä on? tuhahdin.

Emma vain kohautti harteitaan ja antoi hiljaisuuden laskeutua huoneeseen. Minä purin huultani.

Minun piti nähdä kuningas, minun piti selvittää tämä sotku, jonka olin itse saanut aikaan. Olisi ollut tietysti helpointa heti eilen sanoa kuninkaalle, että suudelmat olivat virhe, mutta en ollut pystynyt siihen. Olin ollut vihainen kuninkaalle ja hänen typerälle rakastajalleen, jonka luokse tämä varmasti heti näytelmän jälkeen juoksi. En edes tiedä miten olin pystynyt olemaan suhteellisen rauhallisena näytelmän loppuajan. Olin jotenkin vain sivuuttanut täysin kuninkaan ja lähtenyt nopeasti aitiosta, kun esitys oli loppunut. 

Tiesin, että olin käyttäytynyt täysin etiketin vastaisesti, mutta hätä ei lukenut lakia. Olin vain halunnut mahdollisimman kauaksi kuninkaasta ja nyt mietin miten pääsisin hänen luokseen.

Minun piti ajatella järkevästi ja miettiä missä voisin puhua kuninkaalle. En tiennyt hänen rutiinejaan, mutta hän oli melkein aina illallisilla. En uskonut, että hän kutsuisi minua tänään syömään, enkä menisi vaikka hän kutsuisikin. Mutta illallinen oli ainoa vaihtoehtoni saada puhuttua hänelle.

Kello oli vasta neljä ja illallinen alkoi aina tasan kello kahdeksalta illalla. Mutta en tiennyt missä kuningas vietti aikansa ennen illallista. Hänellä oli varmasti tapaamisia ja hän kulutti varmasti aikaansa rakastajiensa kanssa. 

Nyrpistin nenääni, kun edes ajattelinkaan häntä ja jotain heitukkaa, mutta se ei todellakaan ollut minun huolenaiheeni. Olin päättänyt unohtaa hänet ja sillä selvä.

Huokaisin mielessäni, liioittelin Emmalle pääkipuani ja livahdin omaan huoneeseeni. Vaihdoin yksinkertaisen vaaleansinisen mekon ylleni ja kulutin aikaani miettimällä suunnitelmaa. En tiennyt missä kuninkaan huone oli, enkä voinut mitenkään käydä joka ikisessä linnan huoneessa. Mutta sen tiesin, että kuningas saapui illallisille aina ruokasalin ovista, joista muut eivät kulkeneet. Joten niiden täytyi olla kytköksissä kuninkaan huoneeseen. Minun pitäisi vain mennä ovista sisälle ja toivoa, että ne veisivät minut kuninkaan luo.

Hymyilin itsekseni, suunnitelmani oli hyvä, melkeinpä loistava. Kun kello oli vihdoin kuusi minä juoksin huoneestani käytävään. Hiivin hiljaa pitkin portaikkoa ja kuulostelin ääniä, mutta mitään ei kuulunut. Kävelin ruokasalia kohti, jonne niin monta kertaa olin kävellyt, mutta nyt minua jännitti vieläkin enemmän. Olin menossa tapaamaan kuningasta vapaaehtoisesti ja se pelotti minua. Mutta minun oli pakko tehdä tämä. Aivan pakko tai muuten en saisi nukuttua ennen tutkimuksen tarkistuspäivää.

Ruokasalin ovet olivat kiinni, minä avasin ne hitaasti ja katsoin pimeää salia lumoutuneena. Se näytti niin erilaiselta, kun ikkunaverhot olivat kiinni. Se oli synkkä ja todella hiljainen, siellä ei ollut ristin sielua. Pujahdin sisälle saliin ja laitoin ovet takanani kiinni, sitten hiivin nopeasti ovien luo joista kuningas aina tuli saliin. Sydämeni löi tiheään tahtiin rinnassani. En tiennyt mikä ovien toisella puolella odotti, mutta minun oli pakko avata ne. 

Suljin hetkeksi silmäni ja vedin syvään henkeä, sitten painoin käteni varovasti kylmille ovenkahvoille ja vedin hellästi. Ovet aukenivat ja näin edessäni käytävän. Se oli kaunis käytävä, joka jatkui kauas eteenpäin. Seinillä oli lumoavat ruusuiset tapetit ja mustat rautaiset kynttilänpidikkeet, joissa paloi kynttilät. Lattialla oli viininpunainen kokolattiamatto, joka näytti hyvin pehmeältä.