Kolmen Kuun Valtakunta

13. Wercinant

Huokaisin syvään, olisi typerää olla vihainen Alexille, joka ei edes ollut täällä. En edes tiennyt missä hän oli, mutta en halunnut tuhlata energiaani hänen inhoamiseensa. Siksi päätinkin vain työntää Alexin mielestäni ja jatkaa kyselytuntia.

– Emma?

– Hmm..., Emma mumisi ja kirjoitti keskittyneenä.

– Oletko koskaan kuullut sellaisesta henkilöstä, kuin Wercinant? kysyin aivan viattomasti.

Emma nosti katseensa minuun hitaasti, hänen suunsa oli auki ja  hänen kasvoiltaan kuvastui kauhu, hän hyppäsi nopeasti tuoliltaan ylös ja kurkotti kätensä pöydän yli painaen sen suuni eteen. Yllätyin hieman Emman reaktiosta ja katsoin tätä kummissani.

– Oletko sinä hullu?! Älä enää koskaan mainitsi sitä nimeä, älä ainakaan tässä valtakunnassa, Emma sihisi ja katseli ympärilleen aivan, kuin huoneessa olsii ollut muitakin meidän lisäksi.

Minä katsoin häntä kysyvästi, halusin tietää kuka vihreitä räkälönttejä sylkevä hyypiö oli ollut. Ilmeisesti hän oli jokin hyvin paha, sillä Emma näytti inhoavan ja pelkäävän miestä.

– Anteeksi, mutisin ja siirsin Emman käden huuliltani, – mutta halusin vain tietää kuka hän on.

Emma pudisteli päätään ja katsoi minua silmät suurentuneina.

– Mistä sinä edes olet kuullut hänestä?

– Orjaleirillä, sanoin, enkä oikeastaan valehdellut.

Olin kuullut Alexin ja hänen ystävänä keskustelun, mutta ei Emman tarvinnut tietää keneltä olin kuullut tuon nimen.

– Sinun ei todellakaan tarvitse tietää kuka hän on, Emma mutisi melkein kuin vain itselleen.

– Miten niin? kysyin nopeasti.

– Koska se ei ole meidän asiamme, Emma huomautti ja istahti takaisin alas meinaten jatkaa kirjoittamista, mutta en antanut periksi.

– Mutta minä haluan tietää, marisin kuin pikku lapsi.

– Kuinka vanha sinä olet Elle? Emma huokaisi ja katsoi minua tietävä ilme kasvoillaan.

– Miten niin? kysyin yllättyneenä.

– Käyttäydyt, kuin olisit viisivuotias, Emma sanoi ja hän ei kuulostanut enää niin ystävälliseltä.

Ilmeisesti hän ei pitänyt siitä, että olin liian utelias, että halusin tietää kaiken sen mitä hän ei halunnut kertoa minulle.

– Oman maailmani vai tämän maailman iässä? kysyin virnistäen.

– Juuri tätä tarkoitan, Emma kivahti, – olet joskus niin ajattelematon.

– Anteeksi vain, mutta elämän ei tarvitse olla vakavaa, sanoin ja naputin kynnelläni pöydän kovaa pintaa.

– Mutta se on, Emma sanoi ja puristi sulkakynää rystyset valkoisina.

– Emma, kerro minulle...kuka hän oli.

– Oli? Emma toisti kurtistaen kulmiaan.

Hupsista, minun virheeni. Kukaan tuskin tiesi täällä, että Wercinant oli kuollut minun maailmassani, toimistossa, kiitos Alexin, joka ampui hänet.

– Ööh...niin, oletin, että hän on kuollut, selitin ja laskin katseeni hetkeksi.

– Miksi sinä niin oletit? Emma kysyi tuijottaen minua.

– En tiedä, mutisin.

– Tiedätkö sinä jotain enemmän? Emma kysyi epäilevästi.

– En tietenkään, huudahdin ja naurahdin hermostuneena.