Kolmen Kuun Valtakunta

5. Pulassa

Kaikki olivat vaiti, osa huutajista haukotteli äänekkäästi ja sipisivät keskenään.

- Katsokaa nyt mikä upea pakkaus tämä tyttö on, hän on ihmisten iässä kahdenkymmenenkahden vuoden vanha ja vieläpä neitsyt! meklari huudahti kovaan ääneen.

Katsoin häntä suu auki ja punastuin hetki hetkeltä enemmän. Olisin voinut vajota maan alle ja kuolla. Mistä meklari edes päätteli niin? En ollut antanut minkäänlaisia henkilökohtaisia tietojani tuolle miehelle.

Eturivin naiset nauroivat äänekkäästi.

- Ihmiset ovat niin viime kautta...yksi naisista sanoi ja käänsi katseensa ystävättäreensä, joka oli hyvin kaunis.

Tytön hiukset olivat pikimustat, täysin suorat ja kimaltelivat auringon kanssa kilpaa. Hänen kasvonsa olivat sirot ja hyvin kapeat saaden tytön näyttämään kuin keijulta. Ehkä hän olikin keiju.

Mutta hän hymyili liian ivallisesti ollakseen kiltti ja ystävällinen keiju, ehkä hän olikin vampyyri.

- Neljäkymmentä hopeakolikkoa. Vanha mies huudahti.

- Eikö enempää? meklari kysyi, mutta hän oli ilmiselvästi tympääntynyt olemukseeni ja nuiji itseään polveen, mistä kuului kamala pauke. - Myyty kreivi Ferenille neljälläkymmenellä hopeakolikolla.

Minut tuupittiin alas lavalta ja rähjäinen sotilas talutti minut kauemmaksi. Hetken päästä vanha mies, jolla oli keppi kädessä tuli luokseni polttaen piippua. Hänen toinen silmänsä oli ommeltu umpeen ja kasvot olivat hyvin kurttuiset. Mies löi minua kävelykepillään kylkeen ja pudisteli päätään.

- Ei tästä kyllä taistelijaa tule. Hän tokaisi murisevalla äänellä.

- Anteeksi mitä? kysyin hämilläni.

En todellakaan aikonut taistella, mutta ilmeisesti mies oli toista mieltä. Hän vinkkasi palvelijalleen, joka kyyhötti surkeana kauempana. Palvelija oli omituinen tapaus. Hän muistutti kasvoiltaan nuorta tyttöä, mutta hänen vartalonsa oli aivan liian maskuliininen ollakseen naisen. Minä hätkähdin hieman palvelijan olemusta ja hänen pallomaisia sormia, jotka tarttuivat minuun kiinni. Palvelija retuutti minua perässään häkkien ohitse kohti isoa hiekkakumparetta, joka näkyi hieman kauempana. Kumpareen vieressä oli iso vihreä teltta johon palvelija vei minut. Teltta oli täynnä orjia, jotka pukivat päälleen huonokuntoisia haarniskoja. Katsoin palvelijaa kysyvästi, tämä tuuppasi minut teltan nurkkaan ja osoitti kasaa jossa oli vaatteita. Ilmeisesti hän odotti minun pukevan päälleni niin, kuin muutkin tekivät. Erottelin kasasta paidan, housut, sekä metallisen haarniskan, joka oli jo valmiiksi lommoilla. Palvelija asteli ulos ja jätti minut yksin sinne muiden orjien sekaan. Katselin hieman ympärilleni. Näin oven vieressä kyltin, jota en ollut huomannut tullessani. Hiljaisuus! Siksi kukaan ei siis puhunut mitään, se oli kiellettyä. Katsoin empien vaatteita, jotka minun piti pukea. Ne olivat kammottavan näköisiä, eivätkä houkutelleet minut yhtään. Paidassa oli jo valmiiksi tahroja, en halunnut tietää mitä tahroja, mutta ne näyttivät vereltä. Suljin silmäni ja puin nopeasti vaatteet päälleni. Nostin haarniskan, josta ei ollut mitään hyötyä, rintakehäni suojaksi, mutta se jätti kylkeni täysin avoimiksi. Sitten jäin vain odottamaan, muut orjat tekivät samoin. He kaikki näyttivät yhtä aroilta, kuin minä. Kaikki varmasti halusivat kysyä mitä meille tapahtuisi, mutta kukaan ei uskaltanut. Tuo yksi kyltti vaikutti niin suunnattomasti meihin. Siksi me vain tyydyimme odottamaan.

Hetken kuluttua meidät käskettiin ulos teltasta. Sotilaat ohjasivat meidät hiekkakumpareen taakse. Tajusin seisovani sadan muun orjan kanssa keskellä aukeaa taisteluareenaa, joka oli jalkapallokentän kokoinen pläntti, sen keltainen hiekka oli värjääntynyt verestä ruskeaksi edellisten taisteluiden jäljiltä. Mieleeni tuli vain gladiaattori elokuva, jota olin katsonut liian monta kertaa. En todellakaan ollut mikään taistelija, joka osaisi käyttää miekkaa tai väistellä iskuja.

Minua kuvotti ja ällötti, en voinut kuitenkaan näyttää huonovointisuuttani, sillä näin vastapäätä seisovat vastustajat, jotka olivat kamalan näköisiä. Ne mylvivät ja huusivat. Joillakin heistä oli mukanaan miekkoja, kilpiä ja omituisen näköisiä kirveitä. Ilmeisesti kyse oli jonkinlaisesta vedonlyönnistä, varmasti laittomasta sellaisesta. Olin nähnyt areenan vieressä jonkinlaisen liitutaulun, jossa mies laski kertoimia ja otti rahaa vastaan. Olin päätellyt tästä käyttäytymisestä, että sen jonka orja kesti pidempään sai koko potin. Mutta jotenkin minusta tuntui ettei yksikään orja ollut kestänyt loppuun asti. Nyt tajusin, kuinka typerä olinkaan ollut, kun en ollut uskaltanut puhua muille orjille. Olisin voinut lietsoa heidät kapinaan ja olisimme voineet rynnätä teltasta ulos ja juosta areenan toisella puolella olevaan metsään piiloon. Ehkä osa meistä olisi kuollut, mutta osa olisi päässyt pakoon. Mutta nyt oli turha enää miettiä pakoa. Katsojia kertyi koko ajan lisää hiekkakumpareen oikealle puolelle aivan teltan viereen. He kaikki katsoivat mielenkiinnon vallassa meitä. Aivan, kuin he olisivat odottaneet näkevänsä meidän kuolevan. Minua puistatti ajatus, että olisin itse mennyt katsomaan toisten tappamista. Jo nyrkkeilyn katsominen sai minut voimaan pahoin, mutta tahallisen taistelun järjestäminen oli vieläkin kammottavampaa.

Suljin hetkeksi silmäni, nyt olin pahemmassa pulassa, kuin koskaan ennen. Tästä en enää selviäisi en mitenkään. Pudistin päätäni itsekseni ja toivoin, että jostain ilmestyisi pelastava enkeli ja veisi minut pois, mutta turhaan elättelin toiveita pelastumisesta, sillä ketään ei tullut.

Torven ääni herätti minut ajatuksistani, mylvintä yltyi ja vastustajat alkoivat rynniä meitä kohti. Minä kiljuin, kiljuin pelosta ja kivusta, jota kohta tuntisin. Mietin millä kaikilla tavoin voisin kuolla. Joku survaisisi miekkansa mahani tai sydämeni lävitse. Tai sitten joku löisi kirveellä pääni halki, tai hakkaisi paljain käsin minut kuoliaaksi. Minä lamaannuin, kun edes ajattelin kuolemaa ja kipua. Olin aina toivonut, että saisin kuolla hyvin kivuttomasti. Mutta nyt ei vaikuttanut siltä, että toiveeni toteutuisi.

Seisoin vain paikoillani ja niin tekivät muutkin orjat. Katselimme peloissamme toisiamme ja yritimme käsittää mitä oikein tapahtui.

Mutta ennen, kuin edes pääsin liikkeelle hahmotin epämääräisen viivan, joka lensi minua kohti. Kun tajusin sen olevan jonkinlainen keihään terä, oli jo liian myöhäistä, se upposi kylkeeni parkaisujeni saattelemana. Kipu oli kovaa, muttei vielä niin kovaa, etten olisi pystynyt kunnon aivotyöskentelyyn. Vastustajat lähestyivät koko ajan, siksi näin parhaaksi kaatua selälleni niin, että terä varmasti näkyisi. Ehkä nuo hullut luulisivat minun jo kuolleen ja jättäisivät minut rauhaan.

Suljin silmäni hetkeksi, kiljunta täytti pääni, kuulin kuinka ruumiinosia viipaloitiin ja tunsin jotain tahmeaa lentävän kasvoilleni. Tajusin sen olevan verta, mutta yritin olla ajattelematta sitä.

Kipu kyljessäni yltyi, se yltyi voimakkaaksi rummutukseksi, jolla oli sama tahti kuin sydämeni sykkeellä. Yritin painaa huomaamattomasti kädelläni haavaa, mutta en kyennyt, se sattui liikaa ja pelkäsin huutavani kivusta ja jonkun huomaavan, että olin elossa. Kuinka nyt kaipasinkaan kotiin, sinne pieneen huoneistoon, jonka ankeudessa olin elänyt. Kaipasin kahvin tuoksua, liikenteen meteliä, lintujen laulua, jopa hammasporan ääntä. Ihminen ei todellakaan kaipaa sellaisia asioita, ennen kuin ne menettää.

Hätkähdin, kun kamala parkaisu kuului ihan läheltäni. Avasin silmäni, en tiedä miksi tein niin, mutta minun ei olisi pitänyt tehdä sitä, ei missään nimessä. Sillä näky jonka kohtasin oli ällöttävä, suorastaan kammottava. Yksi orjista oli kaatunut viereeni, hänen silmänsä toljottivat suoraan omiani, mutta niissä ei ollut enää eloa, ei minkäänlaista tuiketta. Siinä kohtaa, josta kaula yleensä alkoi törrötti luun palanen ja ihoa. En halunnut tietää missä orjan vartalo oli, ehkä jossain hyvin lähellä, sillä miten muuten pää olisi ollut siinä vieressäni. Suljin nopeasti silmäni ja huokaisin syvään.

Inhosin sotia, taisteluita, kaikkea sellaista missä viattomat kärsivät aivan turhaan. Ja nyt minä, rauhaa puolustava hölmö olin keskellä taistelutannerta...