A/N: Tää luku oli mulle tosi raskasta kirjottaa ja oon ihan tietosesti lykänny tähän asiaan paneutumista, koska tää aihe on tosi henkilökohtanen mulle itelle. On ollu oikeesti työn takana päästä oikeeseen tunnetilaan tätä varten, koska mun on pitäny vähän availla samalla myös omia vanhoja haavoja ja elää niitä tunteita uudestaan. Mutta tässä tää nyt olis, on perkele ainaki sydänverellä kirjotettu, haha.
Tää on tän kirjan viimeinen osa. Kiitos maailman eniten ku luitte ja elitte mun mukana tätä tarinaa <3
xx
sweetener22
-
S A A R A
-
Olen aina ollut katkera siitä, että äidillä on ollut niin kiire. Niin kiire, ettei hän ole ehtinyt tutustua minuun ja sen takia olen katkeroitunut.
Mutta nyt tajuan sen, etten minä ole yhtään sen parempi. En minäkään ole yrittänyt tutustunut äitiin.
Ajattelin naiivisti, että olen vain yksi yhdestätoista eikä äidillä millään riitä aikaa meille kaikille. Vasta nyt tajuan kehittäneeni nämä ajatukset omassa päässäni. Ei se ole niin. Kyllä hänellä olisi ollut aikaa, jos olisin itse sitä pyytänyt. Ei äiti tahallaan ole pitänyt minua etäällä, itse työnsin itseni pois hänen luotaan omien salaisuuksieni kanssa. Olen ihan itse katkerasti alistunut kohtalooni apuäitinä, vaikka olisin voinut brändätä itseni eri nimikkeellä. Olisin voinut olla apuäidin sijasta äidin paras ystävä. Sellainen paras ystävä, joka auttaa mielellään, koska äidin tiskatessa voisin seistä hänen vierellään kuivaamassa puhtaita astioita ja kertoa samalla kuulumisia. Kertoa salaisuuksia ja juoruilla. Luoda sen äiti-tytär-suhteen, jota ajattelin etten koskaan saisi. Ei se ole pelkästään äidin työ. It takes two to tango.
Ei minun olisi tarvinnut olla katkera siitä, etten saanut elää sellaista lapsuutta kuin kaikki muut. Sain kuitenkin niin paljon muuta, josta en ole osannut olla kiitollinen. Sain katon pääni päälle ja monta niin kovin rakasta sisarusta. Vaikka yksitoista on todella suuri luku, se ei ole liian suuri. Se on meidän perheen luku. Nyt ihmettelen, miten ikimaailmassa olen edes keksinyt olla siitä katkera. Ei suuri perhe ole huono asia. Se on järjettömän suuri rikkaus, jota minun pitäisi vaalia ylpeydellä.
Ja olen niin kiitollinen äidille kaikesta. Kaikesta lapsuuden hyvistä muistoista, trampoliinikilpailuista, suviseuramatkoista, takapihan eväsretkistä. Ja kaikista eniten olen kiitollinen siitä, että äiti antoi Antonille mahdollisuuden.
Tuntuu ihan hullulta, että pelkäsin kuollakseni Antonin esittelemistä äidille. Jos olisin tutustunut äitiin oikeasti, olisin tiennyt ettei epäuskovainen poikaystävä äitiä haittaa. Jos olisin istunut äidin kanssa alas jo vuosia sitten juttelemaan aiheesta, olisin tiennyt äidin arvostavan enemmän sitä, millainen ihminen on sisältä. Sillä ei ole väliä, millaisesta perheestä tulee. Pelkästään sillä millaiseksi elämä on muovannut ihmisen. Lähtökohdilla ei ole mitään väliä.
Tunnen oloni idiootiksi, kun en ole tajunnut aiemmin. En ole tajunnut, että kaikki ne naljailut Otosta ja meidän tulevaisuudesta on johtunut siitä, ettei äiti tiennyt. Hän ei tiennyt, etten halua sitä. Hän oletti niin, koska en ole oikeastaan ikinä kiistänyt asiaa. Olen vain kiusaantuneena hymyillyt, joten äiti ja isä luulivat sen olevan sitä mitä haluankin. En voi siitä heitä syyttää, etten ole uskaltanut sanoa ääneen etten halua seurustella lestadiolaisen kanssa. Tottakai he olettavat minun haluavan samaa kuin he, kuten jokainen vanhempi. Se on ikävä kyllä perusoletuksena lestadiolaisessa perheessä, että jälkikasvu haluaa myös suuren perheen ja omakotitalon. Jos olisin rohkeasti uskaltanut kertoa etten halua sellaista, ei minun olisi tarvinnut ahdistua siitä alunperinkään.
Nyt olen päättänyt, että annan äidille mahdollisuuden tutustua minuun, sillä myös minä haluan tutustua äitiin. Haluan nähdä sen kiireisen kotiäidin kuoren alle. Kuulla tarinoita ja kertoa omia. Jakaa huolet ja murheet silläkin uhalla, ettei hän välttämättä niistä pitäisi. Se ei haittaa, sillä silloin hän ainakin tutustuu oikeaan minuun. Siihen oikeaan Saara Josefina Kantolaan.
Haluan myös kertoa hyvät jutut, onnen hetket, seikkailut ja kommellukset. Päästää äitini kurkistamaan tähän onnesta pursuavaan elämääni, sillä haluan saada hänet hymyilemään.
Koska äidin hymy on kaunein asia koko maailmassa.
Kumpa voisin edes haaveilla saavani samanlaisen suhteen myös minulle ja isälle. Tällä hetkellä se vain tuntuu niin kaukaiselta ajatukselta. Sellaiselta haaveelta, joka tuskin koskaan tulee toteutumaan. Ei tässä elämässä.
***
Koputan asuntoauton oveen ja ei mene kauaa kun sen lukko napsahtaa auki ja Samuel seisoo edessämme. Pelkät bokserit jalassaan. "Vittu Saara", hän sanoo nolona ja tirskahdan. Samoin vierelläni seisova poikaystäväni. "Ei tullu mieleen ilmottaa eka?"
"Ei tullu mieleen pukee päälle ennen ku avaat oven?"
"Kyllä sä tiiät etten oo aamusin terävimmilläni."
"Ootko sä ikinä?"
Samuel tuhahtaa ja vetää ensimmäisen käteen osuvan paidan päälleen, joka roikkui vessan oven kahvassa. "Jos ootte kahvia vailla, nii kannattaa vähä miettiä mihin sävyyn kahvimestarille puhuu."
Irvistän veljelleni ja sen kummemmin kyselemättä astun asuntoautoon sisään ja vedän Antonin perässäni. Asuntoautossa tuoksuu jo valmiiksi tuore kahvi.
"Huomenta söpöliinit", Linnea toivottaa haukotellen meille ohjaamon yläpuolella olevasta sängystä. Hän ei ole vielä edes noussut ylös.
"Anteeks jos herätettii", Anton pahoittelee kun en itse tajunnut. Veljen asuntoauto nyt vain on minulle kuin toinen koti, vaikken siellä ole käynytkään kuin vain kerran aiemmin.
"Hyvä vaan ku tulitte, toi alkaa käymään jo kierroksilla", Linnea sanoo osoittaen aviomiestään, joka pyörittelee silmiään samalla kun vetää housuja jalkaansa. Linnea kääntyy mahalleen ja roikottaa käsiään reunan yli. "Annatko Saara ton hiusharjan?" hän osoittaa pöydälle. Ojennan kälylleni hiusharjan ja hän alkaa harjaamaan pitkiä vehnänvaaleita hiuksiaan. Linnea on niin kaunis, sellainen viattoman luonnonlapsen näköinen. Olen aina ollut hänelle vähän kateellinen. Hänelle kaikki on niin selvää. Hän on tajuttoman fiksu, rauhallinen, järkevä ja empaattinen ja aina jalat maassa. Täydellisyyden perikuva. En ymmärrä miten hän on alunperinkään ihastunut veljeeni, joka on tuollainen huithapeli. No, vastakohdathan täydentää toisiaan.
"Siitä", Samuel sanoo ja ojentaa meille kahvikupit, joten istumme pöydän ääreen juomaan niitä. Kahvi höyryää nenääni ja virkistyn jo pelkästä tuoksusta.
"Noh", Samuel istuu eteemme, ristii kätensä pöydän päälle ja ottaa kuulusteluilmeensä. "Kumpaa jännittää enemmän isän tapaaminen?"
Vilkaisen Antonia ja hänen ruskeissa silmissä välähtää pieni paniikki. Se sama paniikki tuntuu minulla koko kropassa painavana tunteena.
"Saara näyttää olevan ainaki ihan palasina", Samuel naurahtaa ja nyökkään. Mitäpä sitä kieltämään.
"Taidan mäki olla", Anton sanoo ja hörppää kahviaan. "Mä vähä luulen et Marius on tehny meille jo netis hautakivet valmiiks."
"Ihan fiksua", Samuel nauraa ja mulkaisen häntä. "No vitsi vitsi. Ei se teitä tapa. Mä vähän pohjustin."
"Häh? Miten?"
"Soitin sille illalla ja sanoin suorat sanat", Samuel sanoo rennosti raajojaan oikoen.
"Oikeesti?"
"Oisitte kuullu sen puhelun", Linnea sanoo ja käännän katseeni häneen. "Ikinä en oo nähny et tota jätkää niin totisena. Teiän isällä oli varmaan paskat housussa."
"Jeps", Samuel sanoo ylpenä. "Että olkaa hyvät vaan."
Olen edelleen hämmentynyt. "Mitä sä tarkalleen ottaen sanoit sille?"
Samuel katselee kahvikuppiaan mietteliään näköisenä ja naputtaa sormellaan sen kahvaa. "Yksinkertasesti vaan et tässä on voitettu jo nii monta ihmistä puolelle et tilanne on joku tyyliin kuustoista vastaan yks, jos mummi lasketaan messiin. Siinä on yhelle Kyösti Kantolalle aika paljon vastusta."
"Teiän mummissa varsinki", Linnea naurahtaa. "Kävin sen kaa eilen keskustelua tästä ja se kuulemma alkaa heittelee Köpiä korvapuusteilla, jos se ei osaa käyttäytyä."
"En kestä teitä", sanon ja liikutun jälleen kyyneliin. Milloin tämä itkeminen loppuu? Anton ottaa minua kädestä kiinni ja hymyilee minulle vähintään yhtä liikuttuneena, mikä avaa entistä enemmän kyynelkanaviani.
"Me ollaan kuule teidän puolella satakymmenen prosenttia", Samuel sanoo ja lyö nyrkit pöytään. "Nyt hymy perseeseen ja hoidetaan tää pois alta kunnialla. Jos ette saa sanaa suusta nii mä hoidan."
***
Kävelen edestakaisin hermostuneena ympäri asuntoautomme kyljessä olevaa telttakatosta. Kuolen jännityksestä. Ihan oikeasti kuolen. Kaikki on mennyt tähän mennessä liian hyvin. Miksi se meneekin niin, että mitä paremmin asiat on, sitä enemmän pelkää sen loppuvan? Onni on niin hauras asia eikä se ikinä kestä kauaa. Ei ainakaan Saara Kantolan maailmassa.
Päätimme pitää muut sisarukset erillään tästä draamasta, joten Linnea tarjoutui lähtemään lapsikatraan kanssa jäätelölle. Olemme vain me. Minä, Siru, poikaystävät ja Samuel. Äiti tulee sitten isän kanssa.
Kun viimeksi näin isän, hänen katseessa ei ollut rakkautta. Hän katsoi meitä kaikkia neljää inhoten ja se särki sydämeni. Pelkään näkeväni sen katseen jälleen. Pelkään hänen olevan inhottava Antonille ja pelkään romahtavani hänen edessään. Pelkään äidin ja Samuelin asettuvan paineen alla sitten kuitenkin isän puolelle.
Mutta kaikista eniten pelkään pikkusiskoni puolesta. Itse vain haluaisin lähinnä siunauksen suhteellemme, mutta Siru on eri maata. Hänellä on ihan oikeasti ikävä isää. Hän on aina ollut tuhat kertaa läheisempi isän kanssa kuin minä. Heillä on aina ollut omat juttunsa ja tiedän tämän olevan Sirulle niin paljon kovempi paikka. Hän oli silloin kesän alussa niin rikki, etten todellakaan ikinä enää halua nähdä pikkusiskoni olevan niin surullinen. Se oli sydäntä särkevää enkä voi uskoa, että ihan oikeasti meidän isä sai hänet siihen kuntoon. Se ei ole millään tasolla oikein.
Katson puhelimestani kelloa tärisevin käsin ja se näyttää kolmea minuuttia vaille viisi. Äiti sanoi isän bussin olevan viideltä perillä. Äiti on häntä vastassa ja hän johdattaa hänet meidän luokse asuntoautolle, siinä menee varmaan kymmenisen minuuttia. Kolme plus kymmenen minuuttia.
"Kolmetoista minsaa", huokaan ääneen.
"Mitä?" Anton kysyy.
"Sen verran meillä on elinaikaa jäljellä", sanon koko porukalle. "Käyttäkää hyödyks."
Siru kaivautuu turtuneen näköisenä puoliksi Mariuksen hupparin sisään ja hän silittää siskoni hiuksia. Anton ujuttaa sormensa omiini ja yritän hengittää hänen rauhallisen hengityksensä tahtiin. Sisään. Ulos. Sisään. Ulos.
Samuel istuu retkituolilla ja naputtaa jalkaansa maata vasten. Hänen katseensa on lasittunut yhteen kiintopisteeseen ja myös hän näyttää hermostuneelta. Vaikka Samuel onkin aina ollut sellainen kiusankappale, niin tiedän hänen inhoavan konfliktitilanteita yli kaiken. Ja nyt hän todella tietää joutuneensa keskelle sellaista ja joutuu luultavasti olemaan sovittelijan roolissa jos kaikki meneekin pieleen. Hän on kaikkien yllätykseksi todistanut olevansa perheemme ainoa, joka uskaltaa vastustaa isän tahtoa. Ainakin tähän mennessä.
Olemme Sirun kanssa yrittäneet viime päivinä monta kertaa lyödä viisaat päämme yhteen ja kehitellä hienoja lauseita valmiiksi isälle, mutta yksikään niistä ei vain ole tarpeeksi kuvaamaan tunteitamme. Ei ainakaan niin että isä ne ymmärtäisi. Päätimme vain antaa hetken viedä mukanaan, sillä kukaan ei voi ennustaa mitä isä meille tulee sanomaan. Ei ole yhtäkään repliikkiä minkä voisi keksiä etukäteen ja mihin voisi varautua. Onneksi meitä on kuusi vastaan yksi, joten ei onneksi tarvitse yksin keksiä puolustuksia.
"Mä en kestä tätä. Mä en ihan oikeesti pysty", Siru sanoo yhtäkkiä ääni särkyen ja kyyristyy maahan. Hän painaa päätään molemmilla käsillään ja lakkaan hengittämästä. Siru laittoi aamulla pääliosan hiuksensa kahdelle nutturalle ja se saa hänet näyttämään ihan siltä pikku-Sirulta, joka tuli saparot heiluen koulusta kotiin itkien, kun hänen luokan pojat olivat uskonnon tunnilla sanoneet häntä ensimmäistä kertaa lestaksi. Se näky sai sydämeni särkymään silloin ja tämä näky saa sen särkymään uudestaan. Huuleni alkaa väpättämään ja joudun heilutella käsiäni kasvojeni edessä estääkseni kyyneleiden valumisen. Marius laskeutuu Sirun tasolle ja vetää hänet halaukseen. Näen kyyneleet hänen silmissään, kun hän painaa päänsä Mariuksen olkapäätä vasten. Marius pitää häntä tiukasti sylissään, ennen kun hän nostaa molemmin käsin Sirun kasvot lähemmäs omiaan. "Kyllä sä pystyt, muru. Sä oot ihan vitun vahva. Vahvin kaikista, vaikka ootki noin hiton pieni", Marius sanoo sellaisella äänensävyllä, jota en ole koskaan hänen suustaan kuullut. Se on intensiivinen, äärettömän voimakas ja uskottava ja se aiheuttaa kylmiä väreitä koko kroppaani. "Rakastan sua nii helvetisti. Me selvitään tästä. Me vittu selvitään tästä."
Siru nyökkää varovasti ja painaa uudelleen päänsä hänen rintaansa vasten. Olen aivan jähmettynyt paikoilleni. En ole ikinä nähnyt heitä tuolla tavalla. Siru on kyllä puhunut Mariuksen toisesta puolesta, johon Siru rakastui ja jota Marius ei koskaan näytä ulkopuolisille. Se puoli, jonka hän piilottaa kaiken sen pelleilyn ja huumorin taakse. Sen, jota en totta puhuen edes uskonut olevan olemassa.
Mutta se on. Se todella on. Sillä hetkellä silmissäni vilisee hänen koko elämänsä tragedia. Se hetki, kun hänen isänsä sanoi häntä luuseriksi kun hän sanoi hakeneensa amikseen. Se, kun Minttu sanoi ettei hänellä ole enää veljeä, emmekä juuri puhuneet Mariuksesta enää sen jälkeen. Ne hetket, kun sain kuulla toinen toistaan hurjempia juoruja Mariuksen "rikoksista", joiden takana hän ei edes ole ollut. Se, kun hänen isänsä heitti hänet pois kotoa ja se, kun Marius yritti tulla takaisin kotiin ja joutui uudestaan torjutuksi eikä Minttu sanonut mitään. Se, kun hänet heitettiin pihalle myös meidän isän toimesta ja se, kuinka hän puristi rattia rystyset valkoisena kun ajoimme pois.
Kaikki ne hetket punoutuvat yhdeksi suureksi mustaksi möykyksi, joka on tuon ihmisen sisällä. Tuon, joka on oikeasti herkkä ja hauras, ihan kuin me kaikki muutkin. Hän on itse ihan rikkinäinen, mutta hän saanut Sirun ulos kuorestaan, puhkeamaan kukkaan ja uskomaan itseensä. Hän on tehnyt Sirusta kokonaisen ja parhaan mahdollisen version itsestään.
He ansaitsevat onnen. He ansaitsevat olla yhdessä julkisesti ja Marius ansaitsee saada koko maineensa puhdistettua. Jos isä olisi juuri nyt täällä ja tuntisi tämän latautuneen tunnelman, hän ymmärtäisi.
Siru nyyhkyttää Mariuksen rintaa vasten ja Anton puristaa kättäni kovempaa. Sen pehmeys ja tämän koko tilanteen intensiivisyys antaa minulle voimaa ja rohkeutta. Isä ei voi estää meitä olemasta yhdessä. Ei yksi ihminen voi estää toista tuntemasta näin suuria tunteita. Se on niin epäreilua.
Samuel on lopettanut jalkansa naputtamisen ja hieroo hermostuneena pörröisiä hiuksiaan entistä pörröisemmäksi. Hän puree huultaan ja luo minuun paljonpuhuvan katseen. Me selvitään tästä kyllä.
Hengitän syvään ja katson kelloa.
Kaksi minuuttia.
***
Yksi asia on varma.
Tarvitsen Antonia.
Ei ole kyse mistään ohimenevästä teini-ihastuksesta. Tämä on jotain paljon voimakkaampaa. Anton on ainoa ihminen koko maailmassa, joka on saanut minut tuntemaan oloni hyväksi juuri sellaisena kuin olen. Se kuulostaa kliseiseltä, mutta minun maailmassani se ei ole itsestäänselvyys. Olen joutunut koko elämäni ajan miettimään joka helvetin sanaa ja ajatusta ennen niiden ääneen sanomista. Onko se väärin, onko se syntiä, voinko sanoa näin, onko se sopivaa. Hänen seurassaan minun ei ole koskaan tarvinnut miettiä ja saan olla ihan täysin oma itseni eikä hän tuomitse minua siitä. Hän ei tuomitse minua mistään. En ole koskaan saanut olla kenenkään seurassa niin rauhassa. Sellaisessa fyysisen ja henkisen rauhan tasapainossa, jota en uskonut koskaan saavuttavani.
Kun katson Antonia, niin kaikki on selvää. Näen noissa tummanruskeissa, tuuheiden ripsien kehystämissä silmissä tulevaisuuteni. Sen täydellisen tulevaisuuden, jossa saan olla pääroolissa hänen kanssaan. En mikään sivuhenkilö, jota kukaan ei muista ja josta kukaan ei ota punaisella matolla kuvia. Olen se, joka saa kunnian seisoa tuon uskomattoman täydellisen ihmisen rinnalla ja näyttää kaikille, että pystyin siihen.
Katson kelloa.
Kymmenen yli viisi.
Silloin näen hänet katoksen ovella ja hengitykseni takertuu kurkkuuni.
***
Näen isän ensimmäistä kertaa moneen viikkoon. Hän seisoo edessämme vakavana eikä katso ketään silmiin. Hän on antanut partansa kasvaa ja se on ehkä jopa aavistuksen harmaantunut, jos se on nyt tässä ajassa mahdollista. Joka tapauksessa jokin uusi piirre hänessä saa hänet näyttämään entistäkin pelottavammalta. Tuulenvire käy telttakatoksen ovenraosta sisään vieden kaikki rohkeuteni rippeet mukanaan enkä voi estää itseäni ottamasta pari askelta taaksepäin. Anton tarttuu minua kädestä ja isä huomaa sen. Hänen katseessa on edelleen inhoa, mutta pidän silti käteni kiinni siinä mihin se kuuluu.
"Isällä on teille asiaa", äiti lausuu määrätietoisesti ja vetää hiuksensa korviensa taakse. Hän työntää isän kevyesti peremmälle ja sulkee telttakatoksen vetoketjun perässään.
Vilkaisen Sirua. Hän seisoo hieman kyyryssä nojaten asuntoauton kylkeen ja pyyhkii paniikissa kyyneleensä, ennen kun hän puristaa kätensä rinnalleen. Se saa hänet näyttämään niin pikkuruiselta. Hänen koko olemuksensa on pelokas ja arka, kuin pieni kissanpentu joka ei uskalla tulla sohvan takaa tervehtimään. Äiti seisoo isän takana melkein yhtä pelokkaana, mutta luo meihin kuitenkin rohkaisevat katseet. Hiljaisuus on niin tukahduttava, että pelkään sen pian kuristavan minut kuoliaaksi. Osa minusta oikeastaan toivoo, että se tekisi niin.
"Kyösti?" äiti tökkää isää kyynärpäällään. Isä vetää pari kertaa henkeä.
"Ompa mukava nähdä teidät seuroissa", hän avaa suunsa ja vääntää kasvoilleen jonkun hymyntapaisen. Kun hän huomaa ettei meitä sattuneista syistä ihan hirveästi hymyilytä, hän vakavoituu. "Tiedän, etten ole käyttäytynyt hyvin. Tulitte sinne monitoimitalolle pudottamaan sellasen pommin, joten kai te ymmärrätte että tämä on aika vakava tilanne—"
"Mikä vakava tilanne?" Samuel nousee retkituolilta ylös ja ottaa ryhdikkään asennon. Hän on asettanut kätensä puuskaan, mutta hän ei näytä todellakaan miltään pelokkaalta kissanpennulta. Hän näyttää ennemminkin saalistaan vaanivalta pantterilta ja pakko sanoa, että olen aika vaikuttunut. "Tässä ei oo mitään muuta vakavaa, paitsi sun asenneongelma, joka pitää—"
"Samuel", äiti keskeyttää. "Anna isäs puhua."
"Sori äiti, mut kyllä sä tiiät miten älytön tää tilanne oikeesti on. En pysty uskoo et meidän perhe on yks niistä uskovaisista perheistä, joka hylkää näin absoluuttisen typerästä syystä."
"Istutaan kaikki nyt alas ja rauhotutaan, jooko? Ei tässä oo mitään hätää", äiti sanoo sillä ihanalla äitimäisen rauhoittavalla äänensävyllä, että uskallan taas hengittää.
Istumme maahan vilttien päälle, Samuel tuhahdusten saattelemana takaisin retkituoliinsa, äiti ja isä tulevat peremmälle ja taittavat itselleen omat tuolit. Siru ja Marius istuvat meitä vastapäätä pressun päällä nojaten asuntoauton kylkeen. Marius näyttää silminnähden ahdistuneelta ja Sirun kasvot on itkemisestä läikikkäät ja todella toivon isän edes hetkeksi katsovan noita surullisia kasvoja. Se kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.
Isä karistaa kurkkuaan ja alkaa puhua. "Tiedän, että olen tehnyt joitain asioita väärin, mutta en voi sanoa olevani tästä tilanteesta mitenkään erityisen innoissani. Mun olisi pitänyt päästää teidät tytöt sinne juhliin eikä olisi pitänyt piilottaa sitä sun kirjettä, Saara", hän sanoo ja vilkaisee minua nimeni sanoessaan. Hänen katseensa on edelleen jääkylmä ja se nostaa ihokarvani pystyyn.
Samuel tuhahtaa jälleen. Hän ei selvästikään ole tyytyväinen tuohon anteeksipyynnön yritykseen. "Ai päästää pelkät tytöt juhliin? Etkö sä yhtään muista mitään mitä eilen puhuttiin?" Samuel sanoo jopa hieman naurahtaen. "Sulla on ollu monta päivää aikaa miettiä mitä sanot ja tuoko on parasta mihin pystyt? Kato noita tyttöjä", hän sanoo ääntä korottaen ja osoittaa ensin Sirua ja sitten minua. "Kato miten surkeena ne on. Et voinu nytkään esimerkiks tervehtiä niitten poikaystäviä. Oot opettanu meille käytöstapoja, mutta oot unohtanu noudattaa niitä ite."
Näen isän puristavan kätensä nyrkkiin. "Samuel—"
"Rauhotu nyt", äiti yrittää sanoa rauhallisesti, mutta huomaan hänenkin hermostuneisuuden. Se näkyy hänen poskilta helottavasta punasta, joka hänelle tulee aina kun hän on epämukavassa tilanteessa. Tämä on kyllä epämukavin tilanne koko maailmassa. Hiljaisuus hiipii taas telttakatokseen, vaikka ulkopuolelta kuuluu ohi menevien ihmisten riemu. Se saa minut miettimään, mitä kaikkea seuravieraiden suljettujen ovien takana oikeasti tapahtuu mistä kukaan ei muu tiedä mitään.
"Anteeks", Anton sanoo yhtäkkiä ja kohentaa ryhtiään. "Saanks mä sanoo pari sanaa?"
Isä katsoo ensimmäistä kertaa poikaystävääni silmiin ja näyttää selvästi yllättyneeltä. En tiedä onko se hyvä vai paha, mutta olkoon kumpi tahansa niin olen iloinen, että Anton avasi suunsa. Isä heilauttaa kättään hyväksymisen merkiksi.
"Olisin sanonu tän jo sillon kesäloman alus, mut et antanu mun puhuu loppuun. Ensinnäki mä tiiän, et mä en oo mikään unelmavävy. En todellakaa, mutta—"
"Hyvä että tiedostat sen itsekin", isä sanoo tylysti ja silmäni ovat pullahtaa ulos kuopistaan.
"Ootko tosissas?" puuskahdan ja yllätyn itsekin että ylipäätään sain sanoja suustani. "Et sä ees tunne Antonia, että voisit sanoa noin."
Tunnelma kiristyy yhtäkkiä. Samuel katsoo minua ylpeänä ja saan siitä hitusen voimaa, mutta pelkään Antonin hermostuvan isän sanoista. Yllätyksekseni kuitenkin kuulen hänen edelleen hengittävän rauhallisesti, joten yritän päästä sen tahtiin mukaan.
"Anton on hyvä poika", äiti tulee väliin ennen kun isä ehtii sanoa mitään. Isä murahtaa vastaukseksi ja meinaan sulaa äidin kommentille. Muodostan huulilleni sanan kiitos ja äiti hymyilee takaisin.
"Kiitos Leena", Anton kutsuu äitiä tuttavallisesti etunimellä ja se on jälleen isälle liikaa.
"Kuules nyt—"
"En lopettanu viel", Anton sanoo topakasti. "Tää tyttö täs—", Anton pörröttää hiuksiani ja katsoo minua ihanasti. "—on parasta mitä mulle on koskaan tapahtunu. Sori Kyösti ku sanon näin, mut toi inhon tunne mikä sul on mua kohtaan, nii on molemminpuolista. Mä en voi kunnioittaa ihmistä, joka ei kunnioita omii tyttäriään."
Katson Antonia järkyttyneenä. Hän todella uskalsi sanoa tuon ääneen ja olen erittäin vaikuttunut siitä, ettei hän yritä mielistellä isää. Anton tietää etten edes haluaisi hänen tekevän niin. Onneksi isä arvostaa rehellistä puhetta, vaikken tällä hetkellä ota yhtään selkoa mitä hän on tuosta mieltä. Hänen kasvonsa on edelleen ilmeettömät.
"Kaikesta huolimatta arvostan sua yhen asian takii ja se on se, et ootte tuonu tähän maailmaan näin upeen ihmisen ja oon saanu kunnian tutustuu siihen. Oon siit äärimmäisen kiitollinen teille molemmille. Sun ei tarvi pitää musta, mutta toivon et ees yrittäisit sietää", Anton sanoo ja kääntää katseensa minuun. "Mä en oo menos minnekkään, koska mä vittu rakastan tätä tyttöä enemmän ku mitään."
Kaikki ympäriltäni pysähtyy ja meinaan pyörtyä. "Mitä!?"
Kuulen sen hänen suustaan ensimmäistä kertaa. Sen maailman voimakkaimman sanan. Ehdin nähdä Antonin silmissä liikutuksen kyyneleet ennen kun omani sumentavat koko näkökenttäni. Räpsyttelen kyyneleitä pois silmistäni ja Anton silittää ne poskeltani. "Siis.. Mitä sä sanoit?"
"Että mä rakastan sua, Saara Josefina Kantola. Rakastan niin helvetisti, ettei siinä oo mitään järkee."
Haukon happea ja pelkään ihan oikeasti pyörtyväni. "Ootko tosissas?"
Anton nyökkää rakastavasti hymyillen ja painaa suukon huulilleni isäni nähden eikä välitä siitä tippaakaan. Kaikki sisuskaluni sulavat noiden sanojen ja tekojen voimasta. Uskomaton onnellisuuden tunne valtaa koko kehoni ja se tuntuu käsittämättömältä kaikkien näiden sisälläni olevien ikävien möykkyjen seassa. Se tunne sulattaa ne möykyt pois.
Jokaikisen niistä.
"Ja jos sä tuntisit Saaran yhtä hyvin ku mä, nii et olis koskaan käännyttäny sitä pihalt pois", Anton jatkaa. "Saara on upee ihminen, se ei tekis pahaa kenellekään ja se näkee kaikissa ihmisissä jotain hyvää, myös sussa. Sun pitäis olla siit vaan ja ainoastaan ylpee. Ja Sirusta kans. Sulla on upeet tyttäret ja heität ne pois himasta tällasen takii. Se kertoo susta aika paljon enemmän ku niistä", Anton lopettaa jättäen isän sanattomaksi.
Huomaan Sirun itkevän ja Marius silittää hänen kättään. Myös Marius pyyhkii silmäkulmaansa sotkuisten hiustensa alta, jotka pilkottavat päähän vedetyn hupun välistä. Hän ei ole sanonut sanaakaan koko aikana. He molemmat näyttävät ihan nurkkaan ajetulta ja minua alkaa itkettää myös. En kestä tätä enää.
Anton rakastaa minua. Minä rakastan Antonia. Se antaa minulle kaiken voiman, mitä tarvitsen.
"Isä", sanon niin varmasti kuin ikinä kykenen. Nielaisen palan kurkustani ja katson isää rohkeasti itkuisine silmineni niin kauan, että saan häneen katsekontaktin. "Kaikki meiän perheessä tykkää Antonista. Saga on ihan sen lumoissa ja jopa Sebastian, mutta kaikista eniten minä. Jos se on sulle ongelma, nii olkoon. En aio enää peitellä mun tunteita. Tää asia on nyt näin eikä muuksi muutu. Ja mitä Siruun ja Mariukseen tulee, nii kato nyt niitä ihan oikeesti", nyökkään heitä kohti ja saan sillä isänkin katsomaan Sirua ensimmäistä kertaa. Silloin huomaan isän silmissä jotain.
Toivon pilkahduksen.
Se on pieni, mutta olemassa.
Äiti katsoo isää surullisena ja tarttuu häntä kädestä. "Kuuntele nyt. Meiän pikku tytöt on kasvanu fiksuiksi nuoriksi naisiksi ja osaa kyllä tehdä hyviä päätöksiä. Meidän täytyy hyväksyä se ja luottaa siihen. Meidän perhe ei ole perhe ilman noita rakkaita ja tiedät sen itsekin."
Syvä hiljaisuus laskee taas yllemme kuin musta suruharso, jonka pitsin välistä äiti yrittää epätoivoisten sanojensa avulla saada edes pientä valonpilkahdusta läpi.
"Ja mulla on oikeesti ikävä", Siru sanoo ihan hiljaa ja pitää katseen käsissään. "Mulla on ikävä sua, iskä."
Sisälläni läikähtää siskoni äänestä, josta paistaa läpi kaikki se ylitsepääsemätön tuska, jota hän on joutunut kokemaan. Pahinta on, että isä ei sano hänelle mitään. Hän vain on paikallaan mykkänä ja antaa Sirun vaipua takaisin epätoivoon ja purskahtaa lohduttomaan itkuun. Suruharso luo vain lisää uusia kerroksia enkä näe enää edes sitä pienintä häivähdystä valosta tai toivosta.
Pyyhin kyyneleeni paidan hihaan ja nousen ylös. "Jos sä et ihan oikeesti nää tätä kaikkea rakkautta mikä täällä on, tai tunne tätä tuskaa mikä johtuu vaan siitä ettet hyväksy tätä, niin tähän on vähän turha enää edes yrittää sanoa mitään." Kävelen Sirun luokse, ojennan käteni hänelle ja vetäisen hänet ylös. Luon katseet Antoniin ja Mariukseen. "Oon niin rikki tästä tilanteesta, et en yksinkertasesti kestä enempää. En kestä nähä mun rakasta pikkusiskoa noin surullisena. Enkä jaksa itekkään enää olla näin surullinen kokoajan. Ja minkä takia? Koska meidän oma isä välittää enemmän lestadiolaisyhteisön mielipiteistä, ku omien lasten onnesta. Sen ei pitäis olla niin. Toivottavasti joskus edes tajuat että menetit just jotain paljon tärkeämpää."
Isä ei sano mitään. Hän ei edes pysty katsomaan minua silmiin, joten luovutan. "Mulla ei oo muuta sanottavaa. Lähetään."
Marius puristaa suunsa tiukaksi viivaksi ja myöntyy taas uuteen pettymykseen elämässään. Hän ottaa Sirua kädestä kiinni ja Anton tekee minulle samoin. Lähdemme jälleen kerran lytättyinä pois, telttakatoksen ovelle ja avaan vetoketjun. Ulkoa tuleva tuulenvire kuivaa kyyneleitäni sitä mukaa kun ne tippuvat ja tunnen oloni turtuneeksi.
"Ei tää vittu voi mennä näin", kuulen Samuelin puhisevan hiljaa. Kumpikaan äidistä ja isästä ei sano siihen mitään eikä edes toru häntä kirosanasta ja siitä tiedän, että tämä peli on nyt oikeasti menetetty. Lähdemme painostavassa hiljaisuudessa kävelemään varovaisin askelein pois asuntoautolta kohti autoa, jonka pakkasimme telttoineen jo aiemmin. Emme vain uskoneet tarvitsevamme sitä näin nopeasti.
"Oon susta niin saatanan ylpee", Anton rikkoo hiljaisuuden ja silittää käsivarttani ja saa sillä kohonneen sykkeeni edes jotenkin siedettävälle tasolle. "Vaikkei nyt tunnu siltä, nii kaikki selvii viel. Mä lupaan sen sulle."
Yritän hymyillä hänelle kiitokseksi, mutta kasvojeni lihakset on kuin halvaantuneet tähän surumieliseen asentoon.
"Anteeks ku mä en pystyny sanoo mitään", Marius sanoo. "Mä vaan jäädyin totaalisesti." Hän näyttää siltä, että hänen sydämensä on jälleen kerran revitty rinnasta. Revitty rinnasta ja tallottu päälle.
"Ei se haittaa", vastaan hiljaa. "Ainaki me tehtiin kaikkemme."
"Vois luulla et oon jo mestari noissa tilanteissa, mut eiköhän ne 31 epäonnistunutta yritystä kerro jo siitä, et en todellakaan oo tervetullu näihin piireihin", hän sanoo ja vetää hupun syvemmälle päähänsä. "Ehkä joku ylempi voima yrittää kertoo mulle, et mun pitäs vaan vittu luovuttaa."
Marius potkaisee maata kengällään. Siru on ihan hiljaa katse maassa ja yrittää pitää itseään kasassa pidättelemällä kyyneleitään. Minä annan omieni valua, koska sillä ei ole enää mitään merkitystä.
"Odottakaa."
Käännyn varovasti ympäri ja näen isän. Hän seisoo paikallaan liikkumatta kuin patsas, hänen ilmeensäkään ei värähdä. Ihan kuin tuulikaan ei osuisi hänen hiuksiinsa.
Mutta sitten yhtäkkiä näen liikettä.
Se liike on kyynel, joka putoaa hänen poskelleen.
"Haluan teille pelkkää hyvää. Anteeksi", isä sanoo vihdoin. Hän sanoo sen lempeästi ja vilpittömästi ja pienen ohikiitävän hetken hän näyttää aivan isältä. Siltä oikealta, rakastavalta isältä, joka piti minusta tiukasti kiinni keskellä yötä, kun heräsin painajaiseen ja hän lupasi kautta kiven ja kannon, että hän suojelisi minua kaikelta pahalta.
Ja nyt ainoa paha on hän itse.
Ehkä hän nyt vihdoin ja viimein ymmärsi sen.
***
Istumme Antonin kanssa sillä samaisella kivellä metsässä, jossa vietimme kauniin yhteisen hetkemme. Nojaan hänen olkapäähänsä ja hän silittää hellästi hiuksiani. Hiuksieni sekaan ujuttautuva tuulenvire on tällä kertaa lempeän viileä ja täynnä toivoa tulevasta.
"Anton?"
"No?" hän kysyy ja kääntyy katsomaan minua. Uppoudun jälleen noihin maailman kauneimpiin tummanruskeisiin silmiin, joiden katsomiseen en kyllästy koskaan. Olen maailman onnekkain, että saan yksinoikeudella katsoa niihin loppuelämäni jokaisena päivänä. Painan huuleni hänen huulilleen höyhenenkevyesti ja kuiskaan hänen korvaansa.
"Mäkin rakastan sua, Anton Gonzales."