-
A N T O N
-
Herään siihen et mun kroppa tärisee. Ihan vitun kylmä. Teltas ei kierrä ilma yhtää nii tää on vähän ku olis kuumees. Eka hikoo peiton märäks ja sit yhtäkkii onki kylmä. Katon puhelimest kelloo ja se näyttää 5.35. En mä kyl muutenkaa koskaan nuku kauheen myöhään, mut en mä kelannu herääväni ihan näin aikasin. Enkä kyl saa enää unta, ku jännittää niin helvetisti se Saaran isän tapaaminen. Yritän ajatella positiivisesti, mut vähä vaikeeta ku se meni viimeks nii päin vittuu. Mä vaan toivon niin paljo, et se menee hyvin ja pääsisin käymään niil himas. Haluun nähä millas arkee Saara elää, se on nii eri maailmast ku mun.
Käännyn varovasti toiselle kyljelle. Saara näyttää nii vitun söpölt ku se nukkuu, et en todellakaan raaski herättää sitä. Sil kesti muutenki ihan hiton kauan saada unta, ku se vaan kelas Minttuu koko illan. Mua kyl käy kans niin sääliks sitä. Minttuu siis. Vaik rakastan sitä et Saaran perhe on nii iso ja arvostan sen mutsii et se jaksaa tota härdellii, nii ymmärrän kyl Saaran pointin. Onhan se nyt vitun surullist, jos tohon härdelliin ryhtyy noin nuorena ettei kerkee nähä mitää muuta elämää ennen ku pitää jo perustaa perhe. Viel surullisempaa jos se Minttu ryhtyy siihen oikeesti korvatakseen sen mutsin tyhjiön, ku se ei ite saanu ku kaks ipanaa. Kaikki saa kyl mun puolest tehä nii paljo lapsii ku haluu, mut toi menee kyl yli hilseen. Muksut pitää tehä oikeist syist.
Ja jos rehellisii ollaan, nii en mä kyl salee kestäis jos Saara eläis täysin ton herätysliikkeen mukaa. En mä pystyis venaa avioliittoon, seksi Saaran kaa on jotai uskomatonta. Siin vaa hävii kaikki ympärilt ja unohdan kaiken muun paskan ja kaikki on hetken ihan täydellistä. Ja viel jos ei sais käyttää ehkäsyy, nii ei saatana. Ei must kyl ois isäks. Ei nyt eikä varmaa koskaa, vaik kyl mä lapsist pidän. Oma faija vaa aina ollu nii etäinen ja hyvät lapsuusmuistot sen kaa voi laskee yhden käden sormil, en mä haluu sellast mun omalle skidille.
Vedän housut jalkaan ja hupparin et meen ulos röökille. Avaan varovasti teltan vetskarin ettei Saara herää. Viimestään ulkona herään kokonaan, ku on sellanen sopivan rapsakka keli. Kesäaamut on kyl jees. Tääl ei kai sais polttaa ku vaan jossain merkitys röökipaikas, mut en jaksa välittää siit. Lähen kävelee johonki syrjempään ettei vaan kukaan tuu häiritsee tai valittaa. Matkal nään jonku lestadiolaisäidin asuntoauton edes ja se hytkyttää vauvan vaunui, vissiin yrittää saada sitä nukahtaa. Hymyilen sille ja se hymyilee takas.
Kävelen viel jonku matkaa ennenku löydän täydellisen paikan seura-alueen reunalt. Maa on vähä kostee mut istun siihen silti ja kaivan taskust röökit. Onneks mä täytän 18 alle kuukauden pääst, nii sit ei tarvi enää säästellä näit. Pystyy vaa ostaa ite ain uuden, vaik mä kyl helposti saan ostettuu ilman peiffei ku näytän vähä vanhemmalt.
Sytytän röökin ja puhaltelen savui ulos. Jos joku ois muutama kuukaus sit sanonu, et tuun kesäl hengaa jossain pellon keskel tällases jeesusjuhlas, oisin varmaan nauranu päin naamaa. Vaik siit ei oo ees kauaa, nii tuntuu nii kaukaselt ajatukselt, et olin oikeesti sillon nii vitun sekasin 24/7. Kokoajan kännis tai pilves tai kumpaaki. Oli tapahtunu nii paljo paskaa nii lyhyen ajan sisäl et must tuntu et mä en kestä vittu mitään enää. Mun elämäl ei oo mitään suuntaa, jokanen päivä oli yks saatanan taistelu eikä mikään tuntunu miltään. Pää oli kirjaimellisesti ihan sumus kokoajan, niskas tuntu painava tunne ja päihteet oli ainoo asia joka sai sen sumun pois. Ne toi edes pieneks hetkeks hyvän olon vaik tiesin et seuraavana päivänä mul on sen sumun lisäks myös darra. Ja toiseks mun oli pakko tapella et sain edes jonku tunteen purettuu ulos ja sillon ainoo tunne oli viha ja turhautuminen. Ja sit viattomat joutu kärsii siit ja mun oli pakko vetää viinaa et saan unohdettuu sen huonon omantunnon mikä niist tappeluist tuli. Se oli kyl ihan vitun fucked up kierre, josta mä en olis päässy salee koskaan irti jos porukat ei olis pakottanu muuttaa landelle.
Mä oon käyny terapias mun masennuksen ja paniikkihäiriön takii niin kauan ku muistan. Mä vaan oon tällanen. Mul on aina ollu kaikkee ja sit toisaalt ei yhtään mitään. Muiden silmis olin vaan rikkaan perheen ainoo kakara, jolla ei voi olla mitää ongelmii ku sil on kaikkee. Ainoot kenelle pystyin puhuu oli Rosa ja Atte. Ne ymmärs mua. Sillon ku tapasin Rosan, nii se oli ihan erilainen ku mitä se nykyään on. Se on kyl aina ollu hemmoteltu, mut sillon se oli erilaist. Me ymmärrettiin toisiimme, ku molemmat on rikkaast perheest ja joudutaan kärsii se miten muut suhtautuu. Sen lisäks meil oli muutenki samanlainen stoori, ku mul oli etäinen faija ja Rosal viel etäisempi mutsi. Pystyttii puhuu siit ja se oli terapeuttisempaa ku oikeel terapeutille puhuminen, nii lopetin mun hoitokontaktin. Ei ois vittu pitäny.
Me oltiin kunnon power couple ku käveltiin koulun käytäväl, sain energiaa Rosast ja se musta. Kerranki joku oli kateellinen eri syyst ku rahast ja se tuntu vitun hyvält. Meil oli hyvä suhde, tai niin mä luulin. Mä vittu luulin et se on jotai enemmän. En tienny, et Rosa on ammattitason valehtelija ja manipuloiva lortto. Mä en tiiä mitä vittua se mus oikeesti rakasti, ku se pysty tehä mulle niin. Ei se varmaan rakastanu ollenkaa, vitustako mä tiedän.
Rööki palaa viivaan asti, mut kerkeen imee uuteen röökiin tulen sen palavast pääst. Tän asian kelaaminen vaatis vähintää kolme askii röökii ja pullon jekkuu.
Sit ku menetin mun parhaan frendin ja muijan samaan aikaan, nii sain ihan konkreettisen syyn olla masentunu. Ja se kyl näky, ei vaan mussa vaan myös muissa. Kaikki oli vittu vaa vahingonilosii, et mulle kerranki sattuu jotai paskaa. Kaikkien mielest oli vaa oikeudenmukast et Rosa petti mua Aten kaa eikä meidän suhde ollukkaa nii hyvä ku milt se ulospäin näytti. Ne kelas aina et oon ylimielinen kusipää ja ansaitsin sen. Vittu ei ne tienny mistään mitään. Mun pää hajos totaalisesti ku menetin ainoot ihmiset kenet oon päästäny ihon alle, ja ainoot kenen kans mul on koskaan ollu hyvä olla. Ja kaikki se oliki ollu valhetta alust lähtien. Mä en menettäny konkreettisesti pelkästään mun ainoit tukipilareit, vaa piti viel talloo maahan ja sylkee päälle. Mä menetin ihan vittu kaiken. Menetin kaks vuotta mun elämäst, ne kaikki hyvät muistot oli myrkytetty. Ei niit ollu enää olemas. Mul ei ollu enää yksinkertasesti mitään mist oisin saanu vedettyy energiaa. Kaikki oli viety. Erotettiin koulust, en voinu olla himas ja sit viel kirsikkana kakun päälle mummo kuoli, joka oli ainoo joka must jakso aidosti välittää. Se kaikki oli vaan niin vitusti liikaa et on oikeesti ihme, etten mä vetäny itteeni jojoon.
Ja nyt mä oon sellases tilantees et en tyyliin ees muista millon oon viimeks ollu kännis. Eikä mul oo siit huolimatta edes paska olla ja se on Saaran ansiota. Saara alkaa pikkuhiljaa saamaan sen sumun mun pääst pois ja elämä näyttää pitkäst aikaa valosalt. Sen ansiost mun pää on kristallinkirkas joka aamu ku herään ja se tuntuu ihan uskomattomalt. En ois uskonu sillon ku tulin koulus käytävälle samaa aikaan ku Saara syöksy sen puhelimen perää, et se ihminen tulee olee mulle viel maailman tärkein. Et mä ihan oikeesti saan mun elämään jotai niin hyvää ku se. Heti ku mä näin sen siniset silmät, nii mä tiesin. Tiesin et jos mä saisin kattoo niihin mun koko elämän, voisin kuolla onnellisena. Ja mä tiesin et haluun tehä Saaran yhtä onnelliseks. Saara ansaitsee pelkkää parasta ja mä vaan toivon et pystyn auttaa siin.
Vedän viel vikat savut röökistä ennen ku stögään sen maahan ja taputan viel ainaki viistoista kertaa kengäl et se on varmasti sammunu. Tääl on kyl ihan syystäki erillinen röökipaikka, koska jos tää heinikko syttyis palaa nii se leviäis ku rutto. Kelaan et sytyttäisin viel kolmannen röökin, mut en mä jaksa. Kipitän pikavauhtii takas teltalle, se lasta nukuttanu nainenki on menny takas koisii. Ja mä haluun äkkii takas Saaran viereen, jos sitä sais viel unen pääst kii. Sen sulosen tuhinan viereen on helppo nukahtaa.
Avaan teltan vetskarin taas ja Saara ynähtää hereille. Vittu. "Mitä kello on?" se kysyy silmät söpösti sirrillään.
"Ei viel paljo mitää. Jatka vaan unii." Vedän vetskarin kiinni ja kömmin Saaran viereen. Se tulee lähemmäs ja hivuttaa sen käden mun niskaan ja pyörittelee sormii mun hiuksis.
"Haiset röökiltä", Saara mumisee mun suuta vasten.
"Haittaakse?"
"Ei ikinä", se sanoo ja suutelee mua. Pussaillaan jonku aikaa puoliunes, kunnes nukahdetaan molemmat.
***
"Huomenta", Saara sanoo unisena ja käpertyy muhun kiinni. Sen tukka on puoliks ihan liiskautunu päätä myöten ja toinen puoli vielki ihan sekasin eilisest.
"Huomenta söpis." Saara pyörittelee mulle silmii ja kierrän sen sekasen puolen hiuksii mun sormen ympäril.
"Missä sä olit yöllä?"
"Kävin röökil. Oli pakko selvitellä vähä päätä."
Saara kääntyy mahalleen ja kattoo mua huolissaan. "Onko kaikki hyvin?"
"On nyt", vastaan ja vedän sen mun kainaloon. Makoillaan viel jonku aikaa, ennenku pakko nousta ylös et saa kahvii. Tarvisin kyl ämpärillisen energiajuomaa et mä oisin oikeesti tarpeeks hereil kohdatakseni sen faijan.
Venyttelen mun raajoi hereille pihal, Marius ja Siru vetää viel hirsii. "Mennääks me sinne pizzamestaan, saaks sielt kahvii?"
"Ei jaksa maksaa kahvista, mennään pummii Samuelilta", Saara vastaa, avaa Mariuksen auton takakontin ja alkaa ettii sen kassist jotai.
"Mitä sä etit?"
"Et ees arvaa", Saara sanoo ja lopettaa ettimisen kattoakseen mua. "Mun puhelinta."
Oon lievästi sanottuna yllättyny. "Ai nytkö se puhelinlakko sai riittää?"
Saara nyökkää. "En enää koskaan aio päätyä tilanteeseen missä Otto voi leikkiä sankaria."
"Se on kyl dorka."
"On", Saara komppaa ja jatkaa ettimistä ja puhisee kokoajan enemmän turhautuneena. Koitan pitää pokkaa ku se käy tarkasti läpi sen kassin jokaikisen taskun ja tuhahtaa joka kerta.
"Mitä sä virnuilet siinä?" Saara kysyy silmii siristellen. Meen sen luo autolle, työnnän sen varovasti ovee vasten ja painan pusun sen huulille. Se näyttää edelleen nii hölmölt tol puolisotkusel tukal et mua alkaa naurattaa. Saara alkaa hermostuu ku en kerro, nii mun on pakko paljastaa mun salanen prokkis.
"Et sä sitä sun puhelintas sielt löydä."
Saara nostaa sen kulmii. "Ai en vai?"
Laitan toisen käden sen poskelle ja otan salamyhkäsen katseen samal ku ujutan mun toisen käden mun takataskuun. "Muistaks ku nähtii ekan kerran?"
Saara punastuu ja mun vatsas läikähtää. "Ai ku nolasin itteni heti alkuun?"
"Ethän", sanon ja kierrän hiuskiehkuran sen otsalt takas korvan taakse. "Sillon ku näin sut ekan kerran siel käytäväl syöksymäs nii antaumuksel sun puhelimen perään, mä tiesin heti et ton muijan mä haluun. Sit ku mä näin sun surulliset kasvot, ku se näyttö meni rikki, nii en oo ollu mistää nii varma."
"Varma mistä?"
"Et haluun saada sut aina hymyilee", jatkan ja vedän takataskust sen puhelimen. Saara ottaa sen sen käsiin ja kattoo sitä suu auki. Sil aikaa ku Saara ei halunnu ees nähä sen puhelinta nii sniikkasin yks aamu iTapsalle ja kävin korjaa sen näytön siel.
"Ole hyvä", sanon ja pussaan sitä otsaan. "Mähän sanoin et osaan korjaa sen. Sä et vaa antanu mun tehä sitä sillon."
Saara niiskasee ja pyörittelee puhelinta sen käsis ihan ku se pelkäis sen menevän rikki heti uusiks. "Sä oot ihan liian hyvä mulle", Saara sanoo ja sen silmist alkaa valuu kyynel mut kerkeen pyyhkii sen ennen ku se tipahtaa.
"Ja sä oot paras mulle", sanon ja nostan sen leukaa et pääsen suutelee sitä. Saaran kasvoilt paistaa onni ja kiitollisuus ja mä en kestä. Mä en kestä miten noin pieni asia voi tehä sen noin onnelliseks. Ja se taas sit tekee mut maailman onnellisimmaks mieheks.
Ja se on sellanen kierre, mis mä haluun olla.