Pienen ohikiitävän hetken tunnen olevani taas kotona.
"EI OO TOTTA", Siru kiljaisee ja juoksee veljemme luokse kyynelten valuessa norona hänen poskillaan.
"Mitä Sirpula?" Samuel sanoo ja rutistaa häntä. "Oliko pimatsuilla vähä ikävä, häh?"
"Älä itketä mua! Tää on parasta! Tän takia halusin tulla tänne! Suvikset on PARASTA!"
"Älä huuda mun korvaan, vittu", Samuel nauraa ja katsoo meitä niin leveällä virneellä, että se tarttuu minuunkin. Vaikka kyyneleet valuvat pitkin poskia, en voi olla hymyilemättä katsoessani tuota näkyä. Pikkusiskoani ja isoveljeäni nauraa räkättämässä ihan kuin minkään valtakunnan ongelmia ei olisi koskaan ollutkaan. Verkkokalvolleni palanut näky lohduttomasti itkevästä siskostani talomme seinustalla alkaa vihdoin hälvetä mielestäni, ja tilalla on taas tuo aurinkoinen, säteilevä pikku-Siru.
Pelkästään Sirun onnellisen hymyn näkemisen takia tänne kannatti lähteä. Sekä Samuelin näkemisen. Hänen hymynsä ja tuon samanlaisen hymykuopan mikä minullakin on toisessa poskessani. Koko hänen olemuksensa, vanhat kunnon Ray-Banin Clubmaster -silmälasit, uutuuttaan hohtava harmaa Calvin Kleinin huppari (jonka olisin varmasti jo varastanut omaan käyttööni, jos asuisimme vielä saman katon alla) ja tuo hänen kasvoillaan oleva ainainen virnistys. Virnistys, joka kielii näillä näppäimillä saapuvasta vittuilusta, mutta tällä kertaa se ei edes haittaisi.
Pelkäsin niin paljon, etten näkisi tuota virnistystä enää koskaan. Samuelin nauru kuulostaa niin kotoisalta, että jos sulkisin silmäni, voisin vannoa olevani viettämässä tavallista perjantai-iltaa olohuoneessa perheeni kanssa.
"Mitä äijä?" Samuel virnistää Mariukselle ja he lyövät toverillisesti nyrkit yhteen. "Säki uskaltauduit lähtee vielä suviksiin?"
"No perkele", Marius vastaa nauraen. "Luuletko et Siru ois antanu mulle mitään muuta vaihtoehtoo? Se juoksee täälä ympäriinsä ku Duracell-pupu. Wäää! Pitsaa! Kavereita! Pullaa! Suvikset best! Wuhuu!"
"Kuulostaa ihan Sirulta", Samuel nauraa ja nykäisee Sirua letistä.
"Eikä kuulosta!" Siru mätkäisee häntä kylkeen ja alkaa sitten kikattaa. "Missä teiän asuntoauto on? Vai millä tulitte? Missä Linnea on?" Siru alkaa pommittaa kysymyksillään. Hän vakavoituu hetkeksi. "Entä.. muut?"
Jossain syvällä sisälläni muljahtaa.
"Muita en oo vielä ehtiny käydä morjestaa, ne tuli kai vasta tänään", Samuel vastaa yllättävän huolettomasti. "Paitsi mummin näin eilen."
"Joo nii meki nähtiin mummi", Siru huudahtaa. "Ja sen Siikalatvan marttakerhon aurinkolippa. Vitsi se oli söpö."
Samuel naurahtaa. "Joo, se kyseli teistä ihan sikana."
"Mitä sä sanoit?" Siru kysyy. Tajuan nyt, etten ehtinyt edes kertoa Sirulle, mitä mummi sanoi isästä (ja pesäpallomailalla mäiskimisestä). En pysty ottamaan asiaa puheeksi. En pysty puhumaan mitään.
"Kerron vähä myöhemmin. Meidän paikka on tuola Lintutorninpolun vieressä, tästä ei oo pitkästi sinne, mennäänkö? Tultiin vaimokkeen kans kahestaan. Ostin kuulkaa söpön pienen asuntoauton, vaikkei se mikään E-sarjan Cabriolet ookkaan", Samuel virnistää minulle. Samuel tietää sen olevan Antonin isän auto, ja minua alkaa taas itkettää.
Siru huomaa ilmeeni ja pelastaa tilanteen kääntämällä katseet itseensä ominaiseen tyyliinsä; kiljaisemalla. "Haluun nähä sen! Ja Linnean! Niinku heti paikalla! Onks sielä monta sänkyä? Saanko tulla sinne, jos Marius alkaa ottaa päähän?"
Marius yskäisee. "Kuules neiti, mä en päästä sua mihinkää", hän sanoo ja vetää Sirun kainaloonsa tiukasti. "Sä ihan itse halusit nimenomaan teltan, nii sielä sä kans nukut. Aamulla heräät sieltä meikän vierestä hikisenä ku pieni porsas."
"Mälsää", Siru mutristaa suunsa. "On silti hyvä olla pakopaikka. Siltä varalta että sä alat kuorsaamaan. Ja ite oot porsas."
Olen niin iloinen, että puheenaiheemme pysyvät toistaiseksi niin kevyinä, että voin huoletta pysyä etäällä. Lähden laahustamaan heidän perässään kohti Samuelin ja Linnean leirintää. Tunnen oloni surkeaksi. Tiedän peiliin katsomattakin, että kasvoni on itkemisestä läikikkäät ja silmäni miltei muurautuneet kiinni.
Sydämeni särkyi, kun Anton nousi siihen bussiin. Kuin minua olisi lyöty puukolla rintaan ja seison tässä verta valuvana, mutta kukaan ei auta minua.
Eikä tarvitsekaan. Ihan itse puukotin itseäni. Ansaitsen tämän paskan olon ja paljon enemmän.
Minulla on niin kova ikävä häntä. Hänen tuoksuaan, sitä huumaavaa kalliin parfyymin ja tupakan sekoitusta. Hänen käsivarsiaan, jotka muodostivat ympärillemme muurin kaikelta pahalta. Hänen kiehtovia silmiään, jotka vaihtuivat hetkessä seksikkään terävästä katseesta taas lempeäksi ja rakastavaksi. Hänen tummia hiuskiehkuroitaan, joita kierittelin aina sormeni ympärille lauantaiaamuisin. Hänen matalaa, käheää ääntään, joka kuiski korvaani espanjan kieltä saaden ihoni kananlihalle. Hänen leveää selkäänsä, jota katselin pöydän ääressä samalla kun hän hääräsi Silvian keittiössä valmistamassa minulle joka aamuista Antonin Special Breakfastia.
Hänen kosketustaan. Sitä, miten turvallinen ja rakastettu olo minulle tuli, kun hän piti hellästi kämmenillään kasvoistani kiinni. Silitti hiuksiani niin kauan että nukahdan, jos painajaisunet pitivät minua hereillä. Hänen pehmeitä huuliaan vasten omiani.
Ei. En pysty edes ajattelemaan sitä. Vedän huppua syvemmälle päähäni ja hengitän syvään, etten purskahda itkuun.
"Ja sitte Marius pakotti mut pesemään sen auton pesusienellä, voitko kuvitella?" Kuulen Sirun papattavan kuulumisiaan intopiukeana. Käsittämätöntä, miten hän pystyy juttelemaan ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Kukaan ei ota kesän alun tapahtumia puheeksi. Minulla on siitä hieman kiusaantunut olo. Ja siitä etten tiedä, mitä Samuel ajattelee minusta. En tiedä, ehtikö hän nähdä instatilille tekemämme päivityksen, ennen kun Rosa poisti sen. Hän saattaa luulla vieläkin, että olin niissä kuvissa. Että vanhasta Saarasta ei ole enää tietoakaan ja elän nykyään villiä helsinkiläiselämää.
Ei saisi verrata, mutta Sirulle tämä tilanne ei ole yhtään niin paha.
Tiedän, että Sirulle kotoa ulos potkiminen oli yhtä iso juttu, mutta hänen henkilökohtainen kokonaistilanne ei ole yhtään niin paha kuin minulla. Ensinnäkin hän seurustelee (tavallaan) lestadiolaisen kanssa, joten loppupeleissä ainoa häiritsevä tekijä on heidän ikäeronsa. Ja sekin menee ohi heti, kun perheeni tutustuu Mariukseen ja tajuaa hänen henkisen iän sijoittuvan vuosia alaspäin.
Siru ja Samuel ovat myös aina olleet todella läheisiä. Sirun ainoa toive koko kesänä on ollut vain nähdä Samuel. Heidän välejä ei hiertänyt mikään muu kuin ikävä toisiaan kohtaan.
Meidän välejämme hiertää hänelle ja koko perheelleni valehtelu, ei-lestadiolainen poikaystävä ja sen salaaminen, viestit joihin en vastannut ja viimeisimpänä tämä koko instagram-sotku. Sotku, joka sai minut näyttämään ihan sekopäältä. Uskosta eronneelta sekopäältä, jolla ei ole mitään kunnioitusta perhettään kohtaan.
Haluaisin selittää asian perinpohjin, mutta kaikki siinä tarinassa liittyy Antoniin. En pysty sanomaan hänen nimeään edes ääneen.
***
"Tää on ihan sairaan söpö!" Siru hihkuu innoissaan pikkuruisen asuntoauton sisällä. Tutkailen näppärän kokoista minikeittiötä ja maalaisromanttista verhoilua, joka on selkeästi Linnean käsialaa (ehkä myös äidin, mikä saa palan nousemaan kurkkuuni). Autossa tuoksuu vanha suviseuramainen kesäillan tuoksu sekä Linnean hunajainen hajuvesi. Haluan kuollakseni päästä näkemään heidän kotinsa, kun pelkkä asuntoautokin on näin suloinen. "Kyllähän tänne hätätapauksessa yks Siru mahtuu."
"Älä nyt liikaa innostu", Samuel sanoo ja nostaa etusormensa pystyyn. "Ihan syystä ostettiin tällanen pieni kutuluola", hän sanoo ja läpsäisee Linneaa takapuolelle.
"Kuka tässä innostuu liikaa?" Linnea naurahtaa. Hän näyttää niin onnelliselta ihanalta pitsimekossaan ja Dr. Martensin maihareissa. Hän on aina osannut yhdistää suloisia vaatteita vähän jopa rockahtavaan tyyliin. Linnea on varmasti kiltein ja hyväsydämisin ihminen, kenet olen koskaan tavannut.
"Vai että kutuluola", Marius toteaa mietteliäänä. "Sano vielä Siru, miks me ei vuokrattu asuntoautoo?"
Siru huokaa dramaattisesti, istahtaa pöydän ääreen ja nappaa pitsikuvioisen koristetyynyn syliinsä. Luulen, että tyyny on mummin tekemä. Minulla on samanlainen.
"Mitä te ootte touhunnu täällä?" Linnea kysyy ja alkaa kaataa kahvia pahvimukeihin. Yritän pysyä mahdollisimman näkymättömänä, vaikka tiedän että se on typerintä mitä voin tehdä. Saara Kantola ei yleensä ole näin hiljainen, joten mitä enemmän yritän olla näkymätön, sitä näkyvämpi olen.
"Syötiin mummin kaa pitsaa ja sen sellasta. Marius pitää Harry Potter -maratonia ja alkaa vissiin kirjottaa kirjaa", Siru sanoo ja kaikki nauravat.
Paitsi minä.
"Sirulle oli maitoa ja paaaljon sokeria, eiks nii?"
"Totta vie", Siru sanoo ja nappaa kupin käteensä. "Slurpsis."
"Saaran kahviin pelkkä maito, zero sugar", Samuel virnistää ja joudun hymyilemään hänelle. Kamalaa, miten veljeni silmiin katsominen tuntuu näin vaivaannuttavalta. Ihan kuin katseidemme välillä pörräisi parvi ääneen sanomattomia kysymyksiä ja vastauksia toisiinsa törmäillen. Oot sitte näköjään alkanu ryypiskelemään? Ja harrastamaan esiaviollista seksiä? Onko kivaa joutua Helvettiin? Olisko kannattanu vaan kuunnella mua ja alkaa seurustella Oton kanssa?
Ei, ei, ei ja ei.
Hörpin kahviani, mutta se tekee oloni entistä levottomammaksi. Päivän kauheus alkaa painaa harteillani, enkä jaksa enää edes yrittää esittää iloista. Alan haukotella ja oikomaan jäseniäni. "Mä taidan painua pehkuihin. Ollu niin pitkä päivä."
"No voi harmi", Linnea sanoo heleällä äänellään ja luo minuun myötätuntoisen katseen. Se on sen tason katse, joka saa takuuvarmasti kyynelkanavat aukeamaan. Joudun puristamaan käteni niin kovasti nyrkkiin, että kynteni uppoavat kämmeniini. En nyt tahdo itkeä. Säästän itkuni telttaan.
Jotenkin sanomattakin tulee sellainen olo, että he molemmat tietävät syyn siihen, miksi olen allapäin. Kumpikaan ei ole kysynyt, missä Anton on. Ihan kuin otsassani lukisi jätetty tänään 28.6., älä kysele enempää.
Normaalisti Samuel vittuilisi Onko ryppyjä rakkaudessa -tyyliin, mutta näytän varmasti niin musertuneelta ettei hän edes kehtaa aloittaa. Hän ei muutenkaan tiedä minun ja Antonin välisestä suhteesta mitään, mutta näköjään sen verran, ettei sellainen pään aukominen nyt kannata.
Ja olen siitä erittäin kiitollinen.
Puristan suuni tiukaksi puolihymyksi ja Siru muodostaa huulilleen sanan tsemppiä. Nyökkään hänelle vaivihkaa. "Jutellaan huomenna enemmän, oli ihana nähä teitä. Öitä."
Väännän asuntoauton oven auki ja hyppään alas myllätylle peltoheinikolle. Aurinko on laskenut horisonttiin ja kesäillan viileä tuuli puhaltaa hiuksiini. Vetäisen hupparin vetoketjun kiinni ja lähden kävelemään kohti leiriämme.
"Saara, oota."
Käännyn ja näen Samuelin pomppaavan alas autosta. Hän kaivaa taskustaan tupakka-askin ja heiluttelee sitä minulle. Palaan takaisin hänen luokseen, hän ojentaa askia minua kohti ja otan sieltä yhden. Istahdan asuntoauton edessä olevalle retkituolille. Kumpikaan ei sano mitään, hän nojaa autoa vasten ja sytyttää tupakkansa. Hän tarjoaa sytkäriä minulle ja saan sytytettyä omani. Kesäilloissa ja savuavassa tupakassa on jotain maagista rauhoittavaa vaikutusta. Muutama hatsi ja hetkeksi unohdan suruni.
Mutta vain hetkeksi.
"Onko sulla ja Antonilla kaikki hyvin?"
Odottamaton kysymys saa vatsani kiemuralle. "Miten niin?"
"Kato nyt ittees."
Hän ei sano sitä ivallisesti. Hänen katseessaan on vilpitön huoli pikkusiskostaan. Kohautan olkiani vastaukseksi.
"Loukkasko se sua jotenki?"
Imaisen tupakkaani niin voimakkaasti, että se polttaa sormiani. "Ei mitään sellasta."
"Tiiän et ollaan oltu aina sotajalalla. Eikä me ikinä puhuta tunteista ja muusta paskasta, mut muista et sä voit kyllä aina puhua mulle. Ei oo mitään asiaa mitä sä et vois mulle kertoa", hän sanoo niin vilpittömästi, että meinaan alkaa itkeä. Käännän katseeni sivuun ja vedän pitkät savut.
On niin paljon asioita, jotka haluaisin kertoa. Haluaisin huutaa hänelle päin naamaa, että unohda ne ig-kuvat, se en ollut minä. Päässäni pyörii kuin filminauhalta kaikki kuvat feikki-feediltä ja näen ne Samuelin silmin. Koko perheeni silmin. Sillä tavalla kuin painajaisunissani; näen koko perheeni katsomassa kuvia olohuoneessamme. Samalla tavalla kuin silloin, kun lomamatkan jälkeen istuimme kaikki yhdessä alas katsomaan lomakuvia, paitsi tällä kertaa dia-esityksessä on saarajosefinaa:n instagram-feedin antimet. Kattokaa nyt pikkuset, Saara on alkanu ryyppäämään. Tässä kuvassa teidän isosisko on sammunu keskelle tietä rööki suussa. Tässä se pussailee sen epäuskovaista poikaystävää, ja sen takia se joutuu Helvettiin. Ne molemmat joutuu. Kato Saga, älä vaan jätä eskariläksyjä tekemättä tai sulle käy kans näin. Seksiä sitä vaan harrastetaan eikä muisteta enää uskoa. Sielä se palaa Helvetin liekeissä, teidän isosisko. Älkää vaan ottako mallia.
Yleensä kun heräsin noista painajaisista, Anton oli vierelläni.
Nyt hän ei ole.
Eikä tämä ole painajaisuni. Tämä on totta.
Tupakkani alkaa olla lopussa, joten nousen tuolilta viedäkseni sen auton vieressä olevaan tuhkakupilta näyttävään purnukkaan. Kierrän korkin auki ja pudotan tupakan sinne. Olen jo aikeissa sanoa kiitokset ja hyvät yöt, mutta Samuel saa minut pysähtymään.
"Mikset sä vastaa sun puhelimeen?"
Koska pelkään niin paljon sen sisältöä. "Sammutin sen."
"Me ollaan yritetty soittaa sulle."
"Ketkä me?"
"Minä", hän vastaa ja imaisee viimeiset savut tupakastaan. Kun hän on saanut puhallettua ne ulos, hän jatkaa: "ja isä."
"En nyt halua puhua siitä", sanon niin hiljaa, etten ole varma tuliko se edes suustani. Kaikki energiani menee pääni kasassa pitämiseen.
"Siitä pitää puhua", Samuel sanoo vähän liiankin topakasti. Se saa minut pelästymään ja perääntymään pari askelta taaksepäin. Tiedän, että siitä pitää puhua. Kaikesta pitää puhua. En vain pysty siihen nyt.
En nyt, kun sydämeni on revitty palasiksi.
"Älä", sanon ääni väristen. Samuel katsoo minua hämmentyneenä eikä sano enää mitään. Emme ole koskaan olleet tällaisessa tilanteessa. Vakavassa tilanteessa. Sisarussuhteemme on aina ollut pelkkää kiusoittelua puolelta toiselle. Emme koskaan erikseen sano pitävämme toisistamme, meidän kohdalla ennemminkin vittuilu on välittämistä ja tähän hetkeen se ei sovi. Samuelin hämmentynyt ilme tekee tilanteesta vielä enemmän kiusallisen, koska myös hän tiedostaa tämän olevan uutta. Jos Anton olisi kanssani, pystyisin puhumaan. Pystyisin puhumaan ihan kaikesta, jos saisin tuntea hänen käden omassani.
Hänen seurassaan olin rohkea.
Nyt tunnen olevani taas se säälittävä lesta-Saara, joka olin elämässäni ennen Antonia. Sulkeutunut, ahdistunut ja arka. Se Saara, joka pelkäsi sanoa ääneen asioita. Asioita, joita toinen voi myöhemmin käyttää hyväksi ja sen nojalla satuttaa.
Jos vain saisin pitää hänen kädestään kiinni, tietäisin, että ihan mitä tahansa sanon, en ainakaan jäisi kokonaan yksin.
Samuel sytyttää uuden tupakan ja tarjoaa minullekin, mutta tällä kertaa pudistan päätäni. Olen nyt henkisesti aivan loppu, kello on ihan liian paljon tälle keskustelulle. Tai ylipäätään millekään keskustelulle. Haluan vain telttaan. Haluan käpertyä Antonin huppariin ja hengittää sen turvallista tuoksua. Avata vihdoin puhelimeni ja soittaa hänelle ja pyytää anteeksi.
Potkin maassa olevia kiviä kädet hupparin taskussa ja tunnen Samuelin porautuvan katseen. Miksi missään ei opeteta miten ollaan tällaisissa tilanteissa? Miksi ei ole olemassa kirjaa nimeltä Kuinka selvitä ensimmäisestä vakavasta keskustelusta veljen kanssa?
"Saara", hän tavaa hitaasti. "Me ollaan huolissaan susta."
Niinpä tietenkin. Huolissaan susta, koska joudut Helvettiin ja heti aamusta me raahataan sut seuratelttaan pyytämään synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Nielaisen palan kurkustani ja otan varovaisia askeleita pois päin. "Samuel. Mä en pysty tähän nyt."
"Sun pitää tietää et isä—"
"Älä", keskeytän hänet. "Älä sano sitä."
"Mut Saara—"
"Ootte ollu jo monta viikkoo huomioimatta mua, ottamatta mitään yhteyttä ja kysymättä missä oon ja miten mulla menee, joten etteköhän te pärjää ihan mainiosti vielä yhen yön", keskeytän hänet ja sanat tulevat suustani paljon äkäisemmin, kuin olin ajatellut ja kadun sanojani samantien.
"Touché", Samuel sanoo ja nostaa molemmat kätensä pystyyn. Hän tekee aina niin, kun hänellä ei ole enää mitään sanottavaa. Minua alkaa itkettää ja haluaisin pyytää anteeksi, mutta ainakin sain hänet hiljaiseksi. Sitähän minä halusin. Kai.
"Öitä", mutisen ja lähden kävelemään pois. Hätkähdän, kun kuulen asuntoauton oven pamahtavan kiinni takanani. Hyvä Saara, suututit vielä veljesikin. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki.
Tuuli tuivertaa hiuksiini kylmästi, joten laitan hupun takaisin päähäni.
Suviseurat ja 80 000 ihmistä ympärilläni.
Enkä ole ikinä tuntenut olevani näin yksin.
***
Missä ne meidän teltat edes oli? Olisi ollut erittäin järkevää painaa paikka edes jollain tavalla mieleeni. Kuljin vain muiden perässä katse kengissäni, etten tiedä yhtään missä olen. Alan pelätä kulkevani kehää. Säästäisin hurjasti aikaa, jos lähtisin puikkelehtimaan asuntovaunujen välistä, enkä kävelisi polkuja pitkin. Haluan vain minimoida kaikki mahdollisuudet astua vahingossa kenenkään tutun leirintään. Seurateltalta kaikuva laulutuokio päättyi jo ajat sitten, joten kello on varmaan jo lähempänä yhtätoista. Vaikka kello on paljon, niin joka puolelta kuuluu puheensorinaa. Suviseuroissa valvotaan myöhään. On liian tuskallista nukahtaa, kun on niin mukavaa.
Minulla on niin tuskallista, etten varmaan pysty nukahtamaan.
Joko noita punaisia telttoja on useampi samanlainen, tai sitten olen nähnyt saman teltan jo monta kertaa aiemmin. Olisi pitänyt leikkiä Hannua ja Kerttua ja pudotella kiviä maahan, jotta tietäisin mihin olen menossa. Toivoisin muutenkin olevani Kerttu, koska silloin asuisin piparkakkutalossa. En syönyt yhtäkään palaa mummin tarjoamaa pitsaa ja vatsaani alkaa kurnia.
Ohitan taas yhden punaisen teltan. Toivotonta. Luovutan, laitan hupun syvemmälle päähäni ja alan pujotella asuntovaunujen välistä. Onneksi iso osa ihmisistä on isoissa asuntoauton kylkeen rakennettavissa teltoissaan sisällä. Ohitan silti liian monta nuorisoporukkaa ja pelkään jatkuvasti törmääväni Minttuun. Tai Ottoon.
Hyppään ojan yli, katson oikealle, missä luulen telttamme sijaitsevan, sillä seurateltta oli meistä katsoen vasemmalla. Jatkan seuraavan asuntovaunurivistön ohi. Ei vieläkään näytä tutulta. 200 hehtaarin täydeltä asuntoautoja ja minä yksin ilman puhelinta. Oli erittäin typerää ajatella, että löytäisin muka yksin perille. Olisi pitänyt ottaa Samuelilta yksi tupakka matkaevääksi. Nyt jos koskaan olisi hyvä hetki pienelle tupakkatauolle.
Hyppään taas yhden ojan yli onnistuneesti, ohitan pari asuntoautorivistöä ja taas tulee oja. Tai oikeastaan se on satoja metrejä leveä kuoppa, sillä siinä ei ole vettä. Ponnistan loikkaakseni toiselle puolelle, mutta tällä kertaa juuri hypyn lopussa nilkkani taittuu ja onnistun lentämään perseelleni ojan pohjalle. "Voi vittu nyt ihan oikeesti", soperran ääneen. "Hyvin menee, Saara. Hyvin menee." En uskalla katsoa ympärilleni näkikö kukaan. Luojan kiitos vettä ei ole satanut vähään aikaan, joten heinikko on rutikuivaa. On ihan tarpeeksi noloa kompastua omiin jalkoihin, en kestäisi jos sen lisäksi joutuisin vielä jatkamaan matkaani persposket kurassa. Yritän nousta ojan pohjalta, mutta tajuan ettei nolostuminen olekaan pahin asia.
Pahin asia on se, että onnistuin todella taittamaan nilkkani. En pysty varaamaan sille ollenkaan. Eli sen lisäksi että olen eksyksissä ilman puhelinta, olen nyt myös näköjään kyvytön kävelemäänkin.
Kuulen kuivaa heinikkoa vasten rapisevia askeleita takaani. Loistavaa. Tunnen punan leviävän kasvoilleni jo valmiiksi, olen varmaan vallan upea näky ojan pohjalla läikikkäine kasvoineni. Minun tuurilla joku nuori poikaporukka löytää minut täältä ja nauraa räkäisesti kömpelölle surkimukselle.
Sitten kuulenkin pienen tytön äänen. "Mitä sää sielä ojassa istut?"
Käännyn ja näen edessäni vaaleatukkaisen pikkutytön. Enkä ihan ketä tahansa pikkutyttöä, vaan yhden pikkusiskoistani.
Perheemme kuusivuotias pikkuprinsessa.
***
Kun hän tajuaa kuka olen, hän alkaa kikattaa paljastaen hänen suloiset puuttuvat etuhampaansa, ja kyyneleet alkavat nousta silmiini. Hän loikkaa ojan pohjalle ja kietoo pienet kätensä kaulani ympärille. Kun on viimeiset viikot saanut halata pelkästään Antonia, nuo kädet tuntuvat käsittämättömän pieniltä ympärilläni. Minusta tuntuu, että en saa happea. "Oot niin vauva en kestä", sanon saaden Sagan kikattamaan korvaani. Voi luoja, miten kova ikävä minulla on ollut tuota naurua.
"Missä sää oot ollu?" hän kysyy ja tapittaa minua ruskeilla nappisilmillään.
"Seikkailulla", vastaan hymyillen. Olen niin huojentunut, että ainakaan pikkuisille ei ole kerrottu tarkempia yksityiskohtia lähdöstäni. Vedän hänet vielä uuteen halaukseen. En voi uskoa, että hän todella on siinä.
"Saara mää oon saanu uusia leluja ja sun pitää antaa niille nimet. Eka sellanen nalle kirpparilta ja sitte yks Barbi, mutta se on mun ja Siirin yhteinen. Se on aika saman näkönen ku se sun ja Sirun yhteinen Barbi. Missä Siru on?"
Meinaan kuolla hänen söpöydelleen. S-kirjaimelle, joka suhisee noiden puuttuvien etuhampaiden välistä. Tuolle vaaleiden hiusten ja tummanruskeiden silmien yhdistelmälle. Vaaleanpunaiselle mekolle, vaaleanruskealle villatakille ja Ponkesin pipolle, joka on Samuelin vanha ja hänelle aivan liian suuri.
"Siru on Samuelin ja Linnean luona. Haluan nähä sen Barbin. Onko se päässy suviksiin mukaan?"
"Otin vanhan Barbin ku se on ollu Suviksissa aiemminki nii sillä on täälä kavereita mut sillä uudella Barbilla ei oo ketään", hän selittää innoissaan.
Voin samaistua siihen Barbiin. "Kuulostaa järkevältä."
"Niin munkin mielestä", hän hihittää.
"Hetkinen, mitä sä täälä yksin seikkailet?"
Saga rapsuttaa päätään ja istahtaa syliini. Se sattuu hieman taittuneeseen nilkkaani, mutta juuri nyt en välitä kivusta. "En mää oo yksin", Saga vastaa virnistäen juuri sillä tavalla, jolla hän virnistää aina valehdellessaan. Juuri kun olen sanomassa siitä hänelle, hän osoittaa etusormellaan taakseni. Sydämeni tekee kärrynpyörän.
Voi luoja, se on varmasti isä. En uskalla katsoa. En halua kohdata häntä juuri silloin, kun makaan ojan pohjalla taittuneen nilkkani kanssa. Ensinnäkin se olisi aivan järkyttävän noloa ja toisekseen en voisi juosta häntä pakoon. Hän nappaisi minut olalle ja raahaisi seuratelttaan puhdistautumaan kaikista synneistäni.
Saga katsoo takanani olevaa mysteerityyppiä ja alkaa taas kikattaa. Sitten hän pyristelee itsensä irti minun otteestani ja kiipeää ojasta. Tekisi mieli huutaa hänet takaisin, sillä olisin halunnut käyttää häntä suojakilpenä. Silloin isä ei voisi ainakaan ampua minua, sillä Saga on yksi hänen suosikeistaan. Meidän kaikkien suosikki.
Hengitän syvään ja valmistaudun hetkeen, jota olen pelännyt kuollakseni viimeiset viikot.
"Meki ollaan seikkailulla."
Sydämeni tekee ainakin seitsemänkymmentä kärrynpyörää lisää tuon äänen voimasta. Käännän päätäni ja näen edessäni näyn, jota en olisi koskaan, en kuuna päivänä, uskonut näkeväni.
Saga kipittää hänen syliinsä, jolloin hän nostaa Sagan ilmaan ja tekee pari pyöräytystä saaden pikkusiskoni kikattamaan tuhannen auringon voimalla.
Näen edessäni kahdet syvänruskeat silmäparit. Toiset kuuluvat pikkusiskolleni.
Ja toiset..
..poikaystävälleni.