A/N: Tiedoksi, että tämä ja seuraava osa tulee sijoittumaan päivää ennen edellistä lukua. Ihan vaan, jotta päästään näkemään vähän muidenkin sielunmaailmaa ku Saaran, ennen ku kaikki paljastuu. Hauskoja lukuhetkiä ❤️
-
S A M U E L
-
"Huomenta", kuulen uunituoreen vaimoni äänen, ja sitten tunnen hänen huulensa ensin nenälläni, sitten oikealla poskella, sitten vasemmalla ja lopulta huulillani. "Kello on jo aika paljon."
Vedän Linnean kainalooni. "No eikö me sit voitais siirtyä suoraan yöunille?"
Linnea alkaa kikattaa, mutta saa kuitenkin pyristeltyä itsensä otteestani pois. "Ei käy. Tänään on kaksosten synttärit ja meidän pitää käydä ostaa ne pinkit ilmapallot."
"Voi vitun pallot", huokaan raskaasti. Linnea pyörittelee päätään, nousee sängyltä ja katselen hänen muotojaan. "Sulla on hyvät pallot, vaimo."
"Urpo." Linnea heittää minua koristetyynyllä ja kyykistyy kaivamaan matkalaukkua. Nyt on sunnuntai ja tänään on pikkusysterieni 14-vuotissyntymäpäivät. Meillä alkoi molemmilla kesäloma ja tulimme kotopuoleen viettämään pari päivää. Eilen illalla tajusin, että meidän olisi pitänyt tulla jo paljon aiemmin. Täällä on nimittäin aika hurja meno.
Eilen illalla kun tulimme, koko keittiö oli aivan sotkussa. En ole ikinä nähnyt sitä niin sotkuisena. Tai sotkuisena ylipäätään. Linnea alkoi puoli kahdelta tiskaamaan kattilaa, joka oli kovettuneen puuron peitossa. Minä järjestelin pöydällä lojuvat astiat tiskikoneeseen ja pyyhin pöydät. Jalkojemme alla tuntui normaalia enemmän leivänmuruja, joten lakaisin nekin pois. Luulimme, että kaikki olisivat jo nukkumassa. Olin menossa tupakalle, kun löysin äidin terassilta itkemästä. Hän näytti vanhentuneen ainakin viisi vuotta viime kerrasta, kun hänet näin. Istuin äidin viereen, mutta en osannut sanoa mitään. Hänkään ei sanonut, hän vain laski heiveröiseltä tuntuvan päänsä olkapäälleni. Tiesin kuulemattakin, keiden vuoksi hän itkee.
Sirun ja Saaran.
Linnea lähtee alakertaan tekemään juhlavalmisteluja, mutta jään vielä hetkeksi makoilemaan vanhaan huoneeseeni. Toisin kuin ennen, nyt olen kietoutunut haaleanvaaleanpunaisiin pellavalakanoihin ja poskeeni on painautunut pitsisen koristetyynyn kuva. Tämä on nykyään Saaran huone.
Oli Saaran huone.
Kelaan mielessäni takaisin siihen päivään ennen lakkiaisiani, kun Saara ja Siru soittivat minulle facetime-puhelun. Molemmat itkivät ja vaikka olenkin raavas uros, niin itku ei ollut kaukana minullakaan. Tsemppasin heitä olemaan rohkeita ja kertomaan salaisuutensa isälle ja äidille. Kerran se vaan kirpasee. Tai no, se sattuu varmaan ihan vitusti ja isä mäiskii teitä kaikkia pesismailalla, mut onneks teillä hulluilla on matala kipukynnys, sanoin heille saaden heidät nauramaan. Olisinpa tiennyt, että se on viimeinen kerta, kun kuulen heidän naurunsa.
Petaan sängyn (mitä en ikinä tee) ja heitän koristetyynyt sen päälle. Pyyhkäisen pyykkikoriin menevällä t-paidallani pölyt pois kirjoituspöydältä ja asettelen siskoni muistiinpanovälineet siistiin kasaan. Yleensä en siivoa, mutta uskokaa tai älkää (älkääkä vaan kertoko Saaralle, että sanon näin) huone on nykyään todella kodikas. Sen täytyy olla siisti.
Sen täytyy olla siisti, jos Saara tulisikin takaisin.
Astun ovesta ulos, jossa saan ansaitsemani vastaanoton. "Samppa sää tulit! Tuu kattoo! Tuu kattoo mitä me tehtiin!" 4- ja 6-vuotiaat pikkusiskoni hihkuvat ja vetävät minua lahkeesta.
"No mitä tällä kertaa?" kysyn ja väännän väkisin hymyn kasvoilleni. He ovat ihan liian pieniä tietämään, mitä tämän perheen sisällä oikeasti tapahtuu. Saga esittelee minulle innoissaan linnaketta, jonka he ovat rakentaneet. "On päättömän Barbien kruunajaispäivä", Saga selittää suu vaahdossa. "Tänään se saa kruunun! Tiiäkkö mikä se kruunu on?"
Minulla on arvaukseni, mutta en sano sitä. Antaa tyttöjen intoilla. "No mikäs se on?"
Siiri heiluttaa irtopäätä ja rojahtaa lattialle nauramaan. Saga tekee samoin. He ulvovat ja nauraa räkättävät niin lujaa, että se saa 2-vuotiaan Sampon itkemään. En edes huomannut häntä siinä, mikä on ihan yleistä meidän kotona. Vauvoja vain lojuu nurkissa. "Olkaapa nyt ihmisiks", sanon tytöille lempeän toruvasti ja he väläyttävät pikkuiset maitohampaansa (tai no, Saga näyttää kaikki muut paitsi etuhampaansa, jotka ovat näköjään irronneet) ja pyytävät anteeksi. Olen melkoinen auktoriteetti täällä. Kuningas Samuel. Minut tässä pitäisi kruunata.
Otan rääkyvän Sampon syliini ja kävelen alakertaan, jonka olohuoneesta löydän uunituoreet 14-vuotiaat pikkusiskoni selaamassa puhelimiaan. "Mitäs teinit?" sanon heille saaden heidät kikattamaan.
"Kiva ku sä tulit", Sanni (toinen identtisistä kaksosista) sanoo. Tai ainakin uskoisin sen olevan Sanni. He muistuttavat päivä päivältä enemmän toisiaan ja jopa minun on vaikea erottaa heitä välillä. He ovat pukeutuneet myös juhlapäivän kunniaksi identtisesti.
"Makeet hupparit", sanon ja osoitan keskellä hupparia olevaa Filan merkkiä. "Onko noi isältä?"
"Just joo, ihan ku se osais tällasia ostaa", Selma nousee seisomaan ja tulee lähemmäs. Hän katsoo ympärilleen ja madaltaa ääntään. "Nää tuli postissa. Sirulta ja siltä pojalta."
"Oikeesti?" kysyn ja vedän hänet sivuun uunituoreen hupparin rintamuksesta saaden Selman kiljaisemaan.
"Hullu, sä rikot sen!"
"Fila on laadukas merkki, ei se tosta mee rikki", sanon tietävänä. "Mut mitä vittua ootteko ollu yhteyksissä?"
"Älä kiroile", Sanni toruu takaani. Hänkin tuli näköjään perässä. Pyöritän hänelle silmiäni.
"Ei me tiietä missä se asuu. Tuli vaan lappu et pitää hakee postipaketti ja me pyöräiltiin eilen hakemaan se", Selma sanoo ja ojentaa taskustaan pienen kortin. Tunnistan tuon käsialan samantien.
Onneks olkoon ja tervetuloa karmaisevaan teini-ikään!
t. Siru ja Marius
Ps: Ettehän te voi olla teinejä ilman Filaa???
Kuulen nuo lauseet korvissani pikkusiskoni äänellä, ja se saa samantien hymyn huulilleni. Hitto, tämä talo on niin hiljainen ilman häntä. Ilman Saaraa.
Tiedän, että 14-vuotias on myös aivan liian nuori kuulemaan perheemme sisällä vallitsevista salaisuuksista. Samaan aikaan 14-vuotias on myös aivan liian fiksu, joten he ovat kyllä huomanneet asian, joten uskallan kysyä. "Onko isä puhunu mitään?"
"Noup", Sanni sanoo suu tiukkana viivana ja iskee kätensä hupparin etutaskuun. "Ei täällä kukaan puhu niistä. Paitsi pikkuset kyselee kokoajan."
"Eikö edes äiti?" kysyn ihmeissäni.
"Ei", Sanni sanoo ja näyttää apealta. "Ei se puhu oikeen mitään enää."
Sydämeni särkyy vähän noista sanoista.
"Kaikki järjestyy", sanon ja pörrötän heidän hiuksiaan. Se saa heidät kiljaisemaan, koska pilaan kuulemma heidän kampauksensa rasvakäsilläni. Naurahdan.
14-vuotias on onneksi vielä aika pieni.
***
"Puhalla kovempaa! Ei tosta tuu mitään! Iskä, voisitko tulla puhaltaan?" Sebastian huutaa ja hyppii tasajalkaa niin että hänen silmälasinsa meinaa tippua nenältä. Yritän puhaltaa niitä kuuluisia vaaleanpunaisia ilmapalloja täyteen ilmaa, mutta se ei onnistu sisarusteni naurattaessa minua kokoajan.
"No mulla on tupakan pilaamat keuhkot, mistä päästäänki siihen, että älä ala koskaan polttaa", sanon tietävänä.
"Tupakointi nostaa syöpään sairastumisen riskiä sekä aiheuttaa hengitystieongelmia, niinku sinulla", Sebastian päsmäröi tuttuun tapaansa ja nostaa rillinsä takaisin nenälleen. En voi olla nauramatta. Pikku-Einstein.
"Kuulostaa herkulliselta", sanon ja nappaan taskustani tupakan ja asetan sen korvani taakse. Ojennan askia hänelle. "Eiköhän mennä?"
"Yäääääääk", Sebastian kiljuu. "Iskä, Samppa kiusaa!"
"Mikäs täällä on tilanne?" isä tulee olohuoneeseen ja tunnen oloni samantien epämukavaksi. En vieläkään tiedä minkä takia Siru ja Saara eivät koskaan tulleet ylioppilasjuhliini, mutta olen 99% varma, että se liittyy isään. Siru ainakin olisi ihan varmasti tullut, me ollaan niin vahva tiimi, mutta Saarasta ei koskaan tiedä. En ole nähnyt Sirua pitkään aikaan ja alkaa olla aivan hiton kova ikävä sitä tyttöä. Haluaisin soittaa hänelle, mutta en kehtaa. Pelkään pahinta, ja se olisi se, että hän on vihainen minulle. Vihainen siitä, että rohkaisin heitä ja pilasin sillä kaiken.
"No mitäs Jyväskylään?" isä kysyy ja huomaa korvani takana olevan tupakan. "Älä polta täällä."
"Eiköhän nää ipanat tiedä jo, mitä pahaa maailmassa on", vastaan ja nousen seisomaan. "Ja tupakka on niistä kyllä pienin paha."
Häivyn takaterassille tupakalle. Sytytän tupakan ja vedän pitkiä henkosia ilman taukoa. Tupakka alkaa tuntua jo vähän turhan kuumalta sormissani, joten pidän taukoa. Naapurin pihalta kuuluu musiikkia ja näen sivusilmällä liikettä, ja käännän saman tien katseeni sinne. Toivoisin näkeväni siellä pikkusiskoni uuden poikaystävänsä kanssa, mutta sen sijaan näen siellä jonkun blondin nelikymppisen naisen kykkimässä kukkapenkin reunalla. En tiedä miksi, mutta lähden kävelemään heidän pihaansa kohti. Imaisen viimeiset henkoset tupakasta ja tumppaan maahan juuri ennen, kun astun heidän pihansa puolelle.
Gonzales-Leinosten pihalle.
Yskäisen, että saan naisen huomion melkoisen kovalla soivan musiikin läpi. Hän kääntyy ja katsoo minua hieman säikähtäneenä.
"Päivää", sanon kohteliaasti. Sitten hänen kasvonsa vääntyvät hymyyn.
"No huomentapäivää", nainen sanoo iloisesti.
"Oon Samuel Kantola tosta naapurista", sanon ja ojennan kättäni häntä kohti. Hän ottaa puutarhahanskat käsistään ja tarttuu käteeni.
"Jutta Gonzales-Leinonen", nainen esittäytyy ystävällisesti, mutta muuttuu sitten hieman hätäiseksi. "Voi kamala, kuuluuko täältä teille kauheen kovaa meteliä? Voin kyllä sammuttaa ton soittimen. Kuule ku tää kukkapenkin kyntö on vaan tosi raskasta ilman mitään virikettä. Meillä oli ennen ihan oma puutarhuri, mut nyt pitää tehdä kaikki ihan itse. Ihan hullun hommaa!"
"Ei tarvi sammuttaa, en mä sen takia täällä oo", naurahdan naisen yhtäkkiselle puhetulvalle ja käsillä elehtimiselle. Huomaa kyllä heti, että he eivät ole täältä päin. "Tulin kyselee, että onko mun pikkusisko sattumoisin täällä? Sellaset ruskeet pitkät hiukset, siniset silmät, pukeutuu välillä vähän hassuihin vaatteisiin?"
"Kuten kumisaappaisiin keskellä kuuminta kesäpäivää?" Jutta sanoo huvittuneena.
"Sama mimmi", naurahdan ja vilkuilen talon ikkunoita. "Onko se täällä? Isoveli tässä kyselee."
"En oo kuule nähny sitä sen jälkeen, ku ne lähti. Välillä ne soittelee, mutta sais kyllä soitella enemmän. Anton vaan tekstaa että joo joo, kaikki hyvin. Ei sellanen riitä äidille", Jutta höpöttää ja pyyhkii hikeä otsaltaan.
"Minne ne lähti?" kysyn kummissani.
"No sinne Helsinkiin", Jutta sanoo. "Etkö sä tienny siitä?"
Helsinkiin? Miksi en ole tiennyt tästä? Varmaan tosi hyvän kuvan annan meidän perheestä naapurin rouvalle, kun en ees tiedä missä siskoni tällä hetkellä luuhaa. "En tienny", vastaan hieraisten niskaani.
"Onpas erikoista", Jutta sanoo ja nyökkää kohti terassia. "Otatko mehua?"
***
Antonin koti on sisältä juuri niin hieno, kuin ajattelinkin. Jos on varaa ostaa E-sarjan Cabriolet mersu, niin on kyllä pätäkkää tällaiseen taloonkin. Jutta tuo pöytään kannullisen mehua ja kristallilasit. En tiedä miten päädyin istumaan tuntemattoman naisen keittiön pöydän ääreen juomaan sitruunamehua, mutta siskoni eteen sitä tekee näköjään ihan mitä vain.
"Vai että Helsinkiin?" toistan, kun olen saanut kaadettua mehua lasiini.
"Kyllä vaan."
"Mitä ihmettä ne siellä?"
"Kesätöissä. Antonin isän vanhan kaverin rakennustyömaalla ne raataa. Kuulemma aika väsyneitä ovat. Mutta se on ihan turvallinen paikka, Mauri on hyvä tyyppi. Otatko keksiä?" Jutta selittää kauheaa kyytiä enkä meinaa pysyä mukana. Nyökkään keksi-kysymykselle.
"Saara raksalla? Jo on aikoihin eletty", naurahdan, kun kuvittelen heiveröisen siskoni raatamassa rakennustyömaalla kypärä kenossa.
"Samaa minäki sanoin ku kuulin. Sinne se kuitenkin halus lähteä", Jutta sanoo, kun istuu takaisin pöytään keksilautasen kanssa. "Sinä kuitenki näköjään oot tietoinen Saaran ja Antonin suhteesta, ku täältä osasit kysellä?"
"Joo, sain tietää siitä vähän ennen mun lakkiaisia", sanon ja selitän nopean version siellä tapahtuneesta.
Jutta tiesi yllättävän paljon. Tunnen sydämessäni pienen lämmön, että pikkusiskollani on kuitenkin yksi äitihahmo elämässään.
"Sitten ne ei tullukkaan sinne mun juhliin", lopetan tarinani. "Sen jälkeen ei olla kuultu niistä mitään."
"Kuinka niin?" Jutta henkäisee. "Laittohan Saara teille sen kirjeen."
Suustani purskahtaa vähän mehua. "Minkä kirjeen?"
"Ennen ku vein ne rakastavaiset asemalle, nii pudotettiin se teidän postilaatikkoon. Eikö se oo se vihree postilaatikko tossa meidän lootan vieressä?"
Katson häntä ihmeissäni ja nyökkään. "Kenelle se kirje oli osotettu?"
"Koko perheelle kai", Jutta sanoo ja kohauttaa olkiaan. "Sitä ei oo voinu edes posti hukata, omin silmin näin ku Saara laittoi sen sinne laatikkoon."
"Mun pitää nyt mennä selvittämään tää asia", vastaan ja juon lasini tyhjäksi. "Kiitti vieraanvaraisuudesta, oli äärimmäisen herkullista mehua. Moikka!"
***
"Missä sä oot ollu?" Linnea kysyy kädet pullataikinassa.
"Selitän myöhemmin", sanon ja muiskautan häntä poskelle. "Missä isä on?"
"Se meni kai töissä käymään."
"Vittu", puuskahdan ja olen jo ottamassa auton avaimet pöydältä lähteäkseni isän työpaikalle, kunnes äiti laahustaa keittiöön perheen pienimmäinen sylissään. Hänen katse on lasittunut ja hän näyttää niin voimattomalta ja heiveröiseltä, että pelkään hänen pudottavan Sisun.
Otan vauvan omiin hyppysiini.
"Ootko syöny mitään tänään?" kysyn huolissani. "Teenkö sulle leivän?"
"Ei tarvi, kiitos", äiti vastaa hiljaa ja istuu alas. En uskalla kysyä kirjeestä äidiltä. Linnea katsoo minua myötätuntoisesti. Hän tietää miten ahdistava tämä koko tilanne minulle on. Hän istuu äidin viereen käsi edelleen pullataikinakipossa.
"Kuule, me voidaan tehdä nää valmistelut. Voidaan hoitaa vaikka koko synttärit. Voit levätä sillä aikaa tai lähteä käymään keskustassa. Sisullehan voi antaa äidinmaidonkorviketta, eikö niin? Tuotiin eilen vähän jämäruokia, siitä riittää kyllä päivälliseks kaikille muille. Saat tänään vapaapäivän, miltä se kuulostais?" Linnea sanoo heleällä äänellään ja silittää vapaalla kädellään äitini olkapäätä.
Sydämeni sulaa hänen kauneudelleen.
Äiti katsoo Linneaa liikuttuneena. "Kiitos", äiti sanoo vilpittömästi. "Ootte enkeleitä."
Tiesin, että Linnea osaa hoitaa tämän. Hän on empaattisin ihminen koko maan päällä ja jumalaisen kaunis sekä sisältä että ulkoa.
***
"Nää barbit menis suviksiin ja näkis sielä isosiskot. Tää barbi on Saara ja tää Siru. Nää tulis näitten pikkubarbien luo ja ne halais ku ne ei oo nähny pitkää aikaa. Tää vauvanukke haluais heti Saaran syliin ku se on sen lempisisko ja sillä on ollu ihan kauhia ikävä. Niinku meillä muillaki ja äitillä varmaan kaikis eniten. Saara itkis ku se itkee aina onnesta, mää oon nähny monesti. Sitte nää miesbarbit ois ne niitten uuet poikakaverit ja iskä antas niittenki tulla meijän kaa. Ne ois tosi mukavia ja leikkis näitten pikkubarbien kaa. Sitte nää menis syömään muurinpohjalettuja yhessä ja illalla nää kävis uimassa. Sitte seukki päivänä nää kaikki lähtis samalla asuntoautolla kotiin. Sitte nää ois onnellisia ku koko perhe ois taas yhessä."
***
"Hyvää synttäriä ipanat", sanon ja ojennan heille paketit. Kävimme eilen hakemassa Jyväskylän H&M:ltä heille kaikkea teinityttöjen krääsää. Tai no, Linnea haki.
Tytöt repivät lahjapaperin innoissaan auki. Kummastakin paketista paljastuu käsikoruja, sormuksia, kaulakoruja, pörröpalloavaimenperiä sekä uudet puhelimen kuoret. Kaksoset hihkuvat ja vertailevat sisältöä, että molemmissa on varmasti saman verran kamaa. "Onhan ne oikeisiin puhelimeen ne kuoret?" Linnea kysyy samalla kun juottaa Sisulle tuttipullosta maitoa.
"Joo on! Kiitti hei ootte parhaita", kaksoset sanovat yhteen ääneen ja kompuroivat halaamaan meitä. Sitten he kipittävät samantien puhelimiensa pariin ja napsauttavat uudet kuoret paikoilleen. Isken vaimolleni silmää. Kannatti mennä naimisiin, itse en olisi osannut ostaa heille mitään. Aikana ennen Linneaa ostin heille yhtenä vuonna synttärilahjaksi ukulelen. En saanut silloin halia.
"Miks Saara alko seuraamaan mua Instassa? Sehän seuraa mua jo", Sanni sanoo ihmetellen.
"Näytä", kysyn ja nappaan puhelimen hänen kädestään. Saaran instagram-nimimerkki on ennen ollut saara.josefina, mutta nyt näytöllä on saarajosefinaa. Katson kuvia tarkemmin ja lyön käteni suuni eteen.
"Mitä? Mitä sielä on?" Sanni kysyy ja yrittää vetää puhelintaan kädestäni. Nostan sen ilmaan ja onneksi olen sen verran pitkä, ettei hän ylety.
"Oota nyt hetki", sihahdan hänelle. Onneksi minulla tosiaan on sitä auktoriteettia, niin hän uskoo sen heti ja istuu alas nätisti odottamaan. Selaan näytöltä pikkusiskoni kuvia, jotka saavat minut melkein oksentamaan. Onko Saara nykyään tuollainen? Bilettävä urpo, joka saa rikkaalta poikaystävältään Chanelin laukkuja ja antaa vastalahjaksi seksiä? Tässä on jotain outoa. Otan oman puhelimen taskusta ja naputan Saaralle viestin.
[16.22]
Sisko hei, onks kaikki hyvin?
Mikä juttu toi on?
"Ruutuaika ohi tältä illalta", julistan ja nappaan myös Selman puhelimen hänen kädestään. He eivät saa nähdä tuota instatiliä, ennen kun olen selvittänyt sen. Ei Saara ikinä antaisi pikkusiskojensa nähdä tuollaisia kuvatekstejä. "Kuka on valmis jokakesäiseen trampoliinikisaan?"
***
Pikkusisarukseni kiljuvat ja pomppivat innoissaan trampoliinilla, kun itse siirryin heti kilpailun voitettuani tupakalle portaille. Saara ei ole vieläkään vastannut viestiini. Onneksi ruutuaika ei koske minua, joten uppoudun taas tutkimaan tätä outoa käyttäjätiliä. Miksi Saara laittaisi tuollaisia itseä mollaavia kuvatekstejä? Ei se ole yhtään Saaran tapaista, vaikka hänellä onkin ilmeisesti aika huono itsetunto. Hän ei koskaan sano heikkouksiaan ääneen, sillä hän pelkää ihmisten huomaavan ne herkemmin.
"Onko tuo Saara?" kuulen voimakkaan äänen takaani ja olen pudottaa puhelimen maahan säpsähtäessäni. Isä on hiippaillut taakseni. "Samuel? Oliko tuo Saara?"
"Ei", vastaan äkkiä. Hänellä on kuitenkin voimakas tahto ja on muutenkin voimakkaampi kuin minä, joten ei mene kauaa kun hän on saanut puhelimen itselleen. Minun tekisi mieli kuolla siihen paikkaan.
"Samuel? Mitä tämä on? Tiedätkö tästä jotain?" isä kysyy ankaralla äänensävyllä. Kohautan olkiani ja sytytän uuden tupakan, koska tiedän ettei hän tykkää että teen niin.
"Tiiätkö sä jotain siitä kirjeestä?" kysyn ja isän koko olemus muuttuu sillä sekunnilla, kun mainitsen sen.
"Tämä asia ei kuulu sinulle", isä ilmoittaa ominaiseen tapaansa. En voi olla naurahtamatta.
"Ei kuulu mulle? Miten niin ei kuulu? Saara on mun pikkusisko. Jos se on kirjottanu kirjeen koko perheelle, niin kyllä munkin pitää tietää siitä. Viimeks ku tsekkasin, nii kuuluin vielä tähän perheeseen. Toisin ku mun ihanat pikkusiskot, jotka ei oo tehny mitään pahaa", vastaan topakasti takaisin ja yllätyn itsekin puhetulvastani.
"Minkä kirjeen?" heiveröinen ääni kuuluu oven takaa. Äiti on kuullut kaiken. "Onko Saara laittanu kirjeen?"
"Nii, onko?" katson isää kysyvästi, joka perääntyy.
"Ei ollut mitään tärkeää siinä", hän murahtaa.
"Kyösti", äiti sanoo isän nimen täynnä voimaa, jota en tiennyt hänellä enää olevan edes jäljellä. "Haluan nähdä sen kirjeen. Nyt heti."
Isä naurahtaa ja kääntää katseensa minuun. "Näytä äidille saman tien ne Saaran uudet kuvat. Siinä näkee, millaseks on meijän Saara mennyt. Ei toivoakaan sen suhteen enää."
Näen äidin silmäkulmassa kyyneleen. Täällä ei ole selvästi puhuttu koko asiasta. Ihan käsittämätöntä paskaa. Kaikki paha lakaistaan vaan maton alle. Pois silmistä, pois mielestä. Nyt tämän perheen matto alkaa olla jo niin kuprulla, ettei siinä voi edes kävellä. On aika nosta ne esille.
"Anna nyt se vitun kirje", korotan ääntäni ja kiroilen ensimmäistä kertaa vanhempieni edessä. Se toimii, sillä isä nöyrtyy ja ohjaa meidät keittiöön.
Vittu vihdoinkin.
***
Moikka perhe <3 Saara täällä.
Tän saa kyllä lukea koko perhe, ei mua haittaa. Kunhan tää luetaan. Halusin sanoo hyvästit, vaikka toivon koko sydämestäni, ettei nää oo lopulliset hyvästit. Koska mulla ei oo mitään paikkaa mihin mennä, niin lähin Helsinkiin kesätöihin. Mulla on ihan turvallinen kämppä sielä ja meen raksalle töihin (kuvitelkaa, minä?!) ja tuun sitte muutaman viikon päästä takas. Jos siis saan tulla. Toivon että saan.
Äidille:
Ihan ekaks anteeks. Anteeks niin paljo, ku valehtelin sulle. Mulla on siitä ihan kauheen huono omatunto, mut en voinu muutakaan. Mun oli pakko vähän elää omaaki elämää, vaikka tykkään auttaa sua. Kadun että valehtelin, mut en kadu että elin. Jos en olis tehny niin, en olis löytäny mun unelmien miestä. Toivon, et ymmärrät joskus. Oot paras äiti ja mua itkettää, ku mulla on sua jo nyt ikävä. Toivottavasti sä jaksat sielä ilman meitä.
Isälle:
Se hetki, ku sä et päästäny meitä kotiin lauantaina, oli kamalin hetki mun elämässä. Kuvittele; kamalin hetki sun tyttären elämässä liittyy suhun. Miltä se tuntuu? Toivottavasti katsot peiliin ja tajuat, että vika ei välttämättä ookkaan meissä.
Kuvitelkaa äiti ja isä, jos joku kieltäis teiltä teidän rakkauden. Toinen teistä ei sais enää tulla kotiin, koska jonkun mielestä teidän rakkaus on väärin. Kuvitelkaa sitä hetki. Niinpä, se olis aika kauheeta, vai mitä? Sellanen olo mulla on nyt. Tää olo repii mun sydämen kahtia. En halua syyllistää teitä, koska oon ite kokenu sitä liikaa. En jaksa enää syyllistämistä. Mut haluan, että pysähdytte hetkeks miettimään mikä on oikeesti tärkeintä. Herätysliikkeen mielipiteet meidän perheestä vai omien tyttärien onnellisuus.
Muulle perheelle:
Viettäkää ihana kesä, mut älkää unohtako auttaa äitiä. Me saadaan olla onnekkaita, ku meillä on noin urhea ja vahva äiti.
(Jos tätä ei lue muut ku äiti ja isä, nii antakaa edes mun puolesta pusut kaikille)
Rakastan teitä kaikkia.
<3: Saara
"Mun rakas pikku tyttö", äiti sanoo hiljaa ja hautaa kasvot käsiinsä. Hän nyyhkyttää käsiään vasten ja joudun itsekin pyyhkimään silmäkulmaani paidanreunaan. Isä seisoo takkaa vasten hampaita kiristellen.
"Heitit ne pihalle? Kysyin sulta monta kertaa sielä juhlissa et eihän ne oo käyny. Väitit kirkkain silmin, että ei", sanon ääni täynnä kiukkua. En voi uskoa tätä todeksi.
Äiti nostaa päänsä ja heiluttaa kirjettä käsissään. "Ja miksi et antanu tätä heti mulle? Miten voit tehdä näin? Oot nähny miten paljon kaipaan mun tyttöjä", äiti sanoo ensin topakasti, mutta viimeinen lause saa hänet purskahtamaan itkuun.
"Pötypuhetta", isä tuhahtaa.
"Pötypuhetta?" äiti korottaa ääntään ja nousee seisomaan. Isä hätkähtää. Hätkähdän itsekin.
"Näytä äidille niitä Saaran kuvia, niin se saa miettiä haluaako se tuollaista hulttiota tänne kotiin näyttämään esimerkkiä", isä sanoo enkä kuule hänen äänessään minkään näköistä rakkautta tyttäriään kohtaan.
"Samuel?" Äiti seisoo kädet puuskassa ja tapittaa minua. En haluaisi äidin näkevän niitä kuvia, mutta hän näyttää niin uhkaavalta, etten voi kuin alistua hänen tahtoonsa. Etsin käyttäjän ja ojennan puhelimen hänelle. Hän laittaa silmälasit päähänsä ja selaa kuvia etusormellaan. Keittiössä vallitsee liian monta sekuntia kestävä syvä hiljaisuus, ennen kun äiti naurahtaa. Katson häntä silmät pyöreinä.
"Ei tuo ole Saara", äiti toteaa ja ojentaa puhelimen takaisin minulle. Tuijotan häntä yhtenä kysymysmerkkinä ja äiti naurahtaa uudestaan. "Kyllä minä nyt oman tyttöni tunnistan. Kato nyt tuotaki kuvaa. Ei Saaralla oo noin vaalea tukka ja nuo ei ole sen huulet. Saara ei myöskää käytä kynsilakkaa. Tupakkaa se kyllä polttaa, mokoma. Aina sen tukka haisee tupakalta, veljeltään oppinu. Eikä Saara kirjota isoilla alkukirjaimilla, kyllä minä sen nyt tiedän. Aina sille sanon, että kirjottais, mutta ei se minua oo uskonu. Miksi se nyt yhtäkkiä olis alkanu niin tehdä?"
Katson äitiä hieman huvittuneena. "No nyt ku sanoit."
Isä sen sijaan näyttää siltä, että räjähtää kappaleiksi hetkellä minä hyvänsä. Hän hävisi tämän erän, eikä hän äidin ilmeistä päätellen todellakaan tule pääsemään siitä vähällä.
"Kuuleppa nyt isä", sanon ääni täynnä itsevarmuutta ja kävelen häntä kohti. "Nyt meen tupakalle. Sillä välin sä pyydät vilpittömästi anteeks äidiltä. Sen jälkeen meet kertomaan pikkusille, että Saaralla on niitä kauhee ikävä ja että siskot tulee suviksien jälkeen kotiin poikaystäviensä kanssa. Sen jälkeen soitat Saaralle, pyydät siltäkin anteeks ja sanot että kotiin saa aina tulla. Onko asia ymmärretty?"