"Onks sul nyt varmasti hyvä olla? Tarviitko viel jotain?"
"Eiköhän tässä oo jo tarpeeks", vastaan hymyillen.
Arvatkaa mitä? Olen jumissa.
Olen jumissa olohuoneen sohvalla peittoon burritoksi käärittynä. Anton kantoi minut kynnyksen yli kuin morsiamen häiden jälkeen ja parkkeerasi minut tähän. Hän kääri minut peittoon ja en kuulemma saa liikkua, ennen kun hän antaa siihen luvan. Olen istunut tässä kaksi tuntia yhtä vessataukoa lukuun ottamatta. Ihan ensiksi hän kipaisi kahvilasta uuden kahvimaun testiin, joka on herkullinen jääkahvi kermavaahdolla, suklaakastikkeella ja suklaamurusilla. Valitin siinä olevia satoja kaloreita, mutta Anton vartioi vieressä että varmasti juon sen. "Verensokerit kuntoon ensin, hyvä neiti", hän sanoi päättäväisesti. Ja minähän litkin. Sitten hän kävi hakemassa mäkkäristä järkyttävän kasan ruokaa. Hän ei tiennyt suosikkiani, joten hän toi vähän kaikkea. Sain juustohampurilaisia, big mac -aterian, nugetteja, mozzarellatikkuja ja neljää eri dippiä.
"Oot kyllä ritari. Miks sä hemmottelet mua näin paljon?"
"No miks mimmi pyörtyilee tuol pitkin pihoi?" hän naurahtaa.
"Tällanen huomiohuora ku oon", vastaan yrittäen olla vitsikäs, mutta se ei onnistu. Rosan kommentti oli musertava. Se kaikuu edelleen korvissani. Anna olla viimenen kerta, ku viet mun valokeilan tollee, vitun huomiohuora lesta. Minulle on vuosien ajan huudeltu vaikka mitä ilkeyksiä, mutta Rosa kyllä ehdottomasti vie kaikista voiton. Minua on haukuttu lestaksi koko ikäni, eikä sen kuuleminen ole koskaan tuntunut noin pahalta. Edes Eerikan kommentit ei ole saanut minua näin surulliseksi, saatika sitten pyörtymään.
En uskalla kertoa Antonille siitä. Enkä myöskään oikeaa syytä siihen, minkä takia pyörryin. En kehtaa. En halua antaa Rosalle sitä tyydytystä, että itken hänen exälle kuinka inhottavasti hän minua kohtelee. Että oikeasti hänen käytös aiheutti pyörtymisen. En myöskään missään nimessä halua että hän alkaisi puolustella minua Rosalle, haluan tehdä sen ihan itse.
Anton tarttuu minua kädestä. "Höpö höpö. Huomiohuora sä et oo vaikka yrittäisitki."
Hymyilen ujosti hänen suuntaansa, en halua näyttää kuinka surullinen oikeasti olen.
"Miten sä sillee yhtäkkiä vaan pyörryit? Eihän toi oo normaalii. Pitäiskö meidän varmuuden vuoks käydä lääkäris?"
Joo. Ja diagnoosina A69.3 Hullun exän tauti. "Eikä tarvi. En vaan ollu syöny mitään ja oon nukkunu nii vähä. Tai jotain."
"En haluu et tuut enää tonne duunii."
"Ai miks?" katson Antonia järkyttyneenä.
"En halua et sä pökerryt niis metalliportais ja tuut ne pyörimäl alas ja sit sun jalat pitää amputoida", Anton sanoo ja silittää jalkojani. "Nää sun koivet on ihan liian precious."
Uhmaan Antonin liikkumattomuussääntöä ja kurottaudun häntä kohti. "Säki oot ihan liian precious", kuiskaan ja painan huuleni hänen omilleen. Anton vastaa suudelmaan hellästi, kuin peläten minun menevän rikki. "Noniin, riittää, takas lepäämään", hän komentaa.
"Ei vielä", sanon ja mutristan huuleni. "Haluun lisää."
"Oot toipilas", Anton muistuttaa.
"No tää toipilas haluaa nyt pusuja", ilmoitan jäntevästi ja laitan käteni puuskaan. Vilkaisen seinällä olevaa kelloa. "Ja haluun tehä jotain vielä tänään. Lähtee jonnekki. Rannalle tai johonki vaan viettää iltaa."
"Siinäs haluat", Anton vastaa, ja se saa suuni vääntymään vielä enemmän mutruun. "Pää tyynyyn."
"Nyt sä kyllä ylireagoit. Mä oon ihan kunnossa. Ei mun tarvi mitään levätä enää", tiuskaisen takaisin.
"Tarviipas", Anton sanoo topakasti. "Sä pyörryit, Saara."
"Nii mitä sitte? No big deal", tuhahdan ärsyyntyneenä.
"No big deal?" Anton toistaa epäuskoisena.
"Nii." Nojaan huokausten saattelemana takaisin sohvalle makaamaan ja piiloudun peiton alle. Tunnen itseni 5-vuotiaaksi kakaraksi, joka ei saakaan karkkipussia kauppareissulla. Tiedostan käyttäytyväni lapsellisesti, mutta en jaksa välittää. Haluan lähteä ulos, siellä on ihana ilma. En jaksa maata koko perjantaita sängyssä, kun meillä on viimein yhteistä vapaata. "Älä jaksa hössöttää enää."
"Ihan vittu varmasti hössötän", hän sanoo tiukasti ääntään korottaen ja nykäisee peiton kasvoiltani. Se saa minut säikähtämään.
"Älä suutu", sanon hiljaa ja nypin peiton reunaa sormillani. Kuulen Antonin hengittävän syvään.
"En mä suutu, anteeks", hän sanoo ja kuulostaa vilpittömältä. Uskaltaudun katsomaan häntä silmiin ja huomaan niiden olevan surulliset. "Etkö sä jo ymmärrä?"
"Ymmärrä mitä?"
"Et miten paljo mä susta välitän", Anton puuskahtaa.
"Joopa joo", mutisen takaisin.
"Eiku ihan oikeesti", Anton sanoo vakavalla äänellä ja tajuan, että hän ei pelleile. Hän hautaa kasvot käsiinsä ja alkaa hieroa turhautuneena ohimoitaan. "Se hetki, ku sä menit tajuttomaks ja yhtäkkii vaan hävisit tästä maailmasta, oli pelottavin hetki mun elämäs. Ja usko mua, mun elämäs on tapahtunu vaikka ja mitä paskaa. Mä pelkäsin kuollakseni, et sä et herää. Et mä menetän sut siinä keskel kirkasta päivää."
Tuijotan Antonia ymmälläni ja vakavoidun. Yritän saada sanoja suustani pyytääkseni anteeksi, mutta heti suuni avattua näkökenttäni muuttuu sumeaksi. Ja ei, tällä kertaa en ole pyörtymässä. Sumeus johtuu silmiini tulvivista kyynelistä. Pelkäsikö Anton todella noin paljon?
Anton kiristelee leukojaan. "Mä en oo saanu paniikkikohtausta moneen viikkoon, mut siin se oli tosi lähel."
"En mä tienny.." mutisen ja tunnen häpeällisen punaisen sävyn leviävän kasvoilleni. Olin saada Antonille paniikkikohtauksen. Vuoden tyttöystävä.
"Mut tiiätkö mitä? Mul on ollu ennen tosi vaikeeta vastustaa niitä, mut mä sain estettyy sen, ku tajusin et mun tunteet on vahvempii ku ne kohtaukset. Mä halusin huolehtii susta. Mä haluun aina huolehtii susta. Mul ei oo ollu koskaan mitään niin arvokasta ku sä, Saara. Pelkäsin niin paljo, et mä en kuulis enää sun nauruu ja sun sulosii juttui ja näkis sun silmii. Ja se tunne ku sä avasit sun silmät. Se oli jotain niin voimakasta, mä en oo ikinä ennen kokenu mitään sellasta."
En saa sanaakaan sanotuksi. Kurkkuuni ilmestynyt pala estää puhekyvyn kokonaan.
"Et kyl mä nyt vaan kuule hössötän. Mä en haluu kokee tota toista kertaa", Anton mutisee. Olen kuin puulla päähän lyöty. En ollut edes tajunnut kuinka pelottava tilanne se Antonille oli. Kun olin tajuttomana, en tietenkään ajatellut yhtään mitään. Minulle se hetki on vain musta aukko. Pelästyin tilannetta itsekin, mutta päälimmäisin muisto siitä hetkestä on Rosan inhottavat kommentit. Antonin huolenpito siinä hetkessä jäi toissijaiseksi, ja jos totta puhutaan, niin en ajatellut sen olevan edes aitoa huolta. Koko tilanne on minulle ihan täysin absurdi, sillä minusta ei ole kukaan ollut huolissaan aikaisemmin. En ole tottunut siihen, että joku pelkäisi menettävänsä minut. Meidän 11 lapsen perheessä varmaan kestäisi monta päivää ennen kuin äiti ja isä edes tajuaisivat yhden puuttuvan. Ja sen jälkeen he olisivat luultavasti vain huojentuneita, kun on yksi suu vähemmän ruokittavana. Nyt joku oikeasti välittää, ja minä idiootti keskityn vain johonkin ilkeään bimboon. Minua hävettää. Kunpa voisin kelata ajassa taaksepäin siihen hetkeen, kun avasin silmäni. Olisin keskittynyt Rosan sijasta poikaystävääni. Sanonut, että kaikki on hyvin. Painan katseeni alas. "Anteeks. Anteeks ku pyörryin", kuiskaan melkein äänettömästi.
"Ei sitä nyt tarvi anteeks pyytää", hän sanoo kumartuen minua kohti ja nostaa leukaani jotta silmämme kohtaavat. "Haluun vaa et tajuut kui tärkee oot mulle. Se ei todellakaan ollu mikään no big deal."
"Tää on mulle vaan niin uutta", vastaan häpeillen. Kyyneleitä putoaa poskilleni jokaisella silmienräpäytyksellä. "Ei musta oo kukaan ollu huolissaan ennen."
"No nyt on. Sä et oo enää vaan yks yhdestätoista. Mulle sä oot yks ja ainoo."
Henkeni on salpautua sanoista, joiden kuulemisesta olen unelmoinut koko ikäni. Että olisin edes jollekin ainoa. En vain yksi yhdestätoista. Nuo sanat saavat koko kehoni kylmille väreille ja kyyneleet alkavat virrata kovemmin. En tiedä mitä sanoa, joten nojaudun häntä kohti ja painan värisevät huuleni hänen huulilleen. Anton hymyilee suutani vasten ja pyyhkii poskeltani valuvia kyyneleitä peukalollaan pois. Vaikka olemme suudelleet monta kertaa, tämä tuntuu jotenkin erilaiselta. Yleensä pussailusessiomme yltyvät aina vain kiihkeämmäksi ja päätyvät lopulta seksiin, mutta ei tällä kertaa. Nämä suudelmat on helliä. Välittäviä. Rakastavia. Antonin huumaava ominaistuoksu ja hänen pehmeät suudelmansa maalaa mieleeni kauniin maiseman, joka saa minut unohtamaan. Unohtamaan Rosan. Unohtamaan elämäntilanteeni.
Unohtamaan kaiken pahan.