"Jos sä siivoot ton pikkuhuoneen, nii mä imuroin tän isomman", Dani sanoo haukotellen.
Kello on 10.26.
"Mistä hyvästä mä saan helpomman homman?"
"Koska noi sun silmäpussit on kokoluokkaa Ikean kassit, joten siks", Dani virnistää. Näytän hänelle keskisormea, mutta olen harvinaisen tyytyväinen työnjakoon. Eikä hän ihan väärässä ole, pelästyin itsekin silmien alle ilmestyneitä nyssyköitä katsoessani aamulla peiliin. Raskas työ ja huonosti nukutut yöunet alkavat jo näkyä naamassa. Nyt on perjantai ja muutaman tunnin kuluttua ensimmäinen työviikko on vihdoin takana ja alkaa viikonloppu. Halleluja.
Napsautan imurin päälle ja siivoan puolessa tunnissa koko pienen huoneen. Menen suurempaan tilaan ja istun seinää vasten levähtämään. Dani keskeyttää työnsä ja tulee seuraksi.
"Meidän suunnitelma on nyt ollu vähä jäissä", Dani muistuttaa. "Ooks keksiny miten savustetaan se yks lortto vittuun täält?"
"En. Oon yrittäny vapaa-ajalla olla ajattelematta koko ihmistä."
"No meidän pitää keksii jotain ja vähä äkkii. Mä en jaksa enää katella miten se kohtelee sua."
En minäkään. Tämä työviikko on ollut ihan kamala. Tiistaiaamuna Rosa keikisteli alusvaatteissaan pukuhuoneessa ja "unohti" oven auki, kun saavuimme töihin. Tottakai Anton näki myös tämän esityksen, vaikkakin käänsi katseensa refleksinomaisesti pois. "No ei oo eka kerta ku sä näät mut tällee", Rosa huusi hänen peräänsä kikatellen. Meinasin oksentaa. Mitä pidemmälle viikko on mennyt, sitä rajummaksi tilanne on äitynyt. Kaikki pukuhuoneessa viettämämme pienet hetket työpäivän alussa ja lopussa hän on yrittänyt ottaa Antonin kanssa viettämänsä ajan puheeksi. Yhtenä aamuna Rosa selitti ummet ja lammet hänen lempikaulakorustaan, joka tietenkin on Antonilta hänelle tuoma Ranskan tuliainen, mikäs muukaan. Saman päivän päätteeksi kuulin hänen koko työpäivän olleen täynnä "sitä Antonin peruspomotteluu" ja siihen vielä korvakäytäviä raastavat kikattelut päälle. Antonin versio tarinasta oli se, että hän tiuskaisi Rosalle sata kertaa että lopettaisi itsestään kuvien ottamisen ja alkaisi tehdä töitäkin. Toisena aamuna sanoin että ulkona on ihana ilma. Siinäpä vasta kätevä aasinsilta Antonin kotikaupungin Torreviejan ilmastoon, jossa he ovat viettäneet paljon aikaa Antonin lapsuudenmaisemissa. Olin kateudesta vihreä ja meinasin työntää hänet pukukoppiin ja lukita sinne, mutta siitäkin hänellä varmaan vain tulisi mieleen joku hänen ja Antonin yhdessä kanssa kokema ihan sikakreisi seikkailu. Eilen Anton ja Rosa joutuivat ulkotöihin ja näin ikkunasta heidän pitävän tupakkataukoa yhdessä. Oli lämmin päivä ja Rosa oli nostanut toppinsa niin, että vatsa näkyi. Hän paistatteli siinä päivää poikaystäväni silmien alla ja teki tiukkaa etten mennyt repimään hänen auringossa kimmeltävää napakorua irti. Eilinen ruokatunti oli myös ensimmäinen kerta, kun saavuimme kaikki sattumalta taukohuoneeseen samaan aikaan. Rosa söi minikokoista kasvisateriaansa ja otti kontaktia pelkästään Antoniin. Hän vaihtoi puheenaiheen jatkuvasti vanhoihin aikoihin eli suomennettuna: aikaan ennen minua, jotta en voi yhtyä mukaan keskusteluun. Enkä olisi halunnutkaan.
"Mä en vaan ymmärrä miten sillä on pokkaa", huokaan ja valun maahan makaamaan. Silmäni tuntuvat todella raskailta ja fantasioin päiväunista Antonin kainalossa sellaisessa maailmassa, jossa ei ole yhtäkään Rosa Lehtoa. Olen niin poikki. Fyysisesti ja henkisesti.
"Se on sellanen vitun prinsessa joka on saanu aina kaiken mitä se on ikinä halunnu. Kukaan ei oo koskaan sanonu sille ei ja se vaan provosoi lisää jos jollain on jotain sitä vastaan. Sen kans on oikeestaan aika turha taistella, ku se voittaa aina."
"Arrrrggggggh", puuskahdan. "No mä aion voittaa sen. Näytän sille mistä Saara Kantola on tehty. Mä en enää jaksa."
"No nyt puhut asiaa", Dani tuulettaa ja ottaa esiin hänen game facen. "Mä oon itseasias jo vähä suunnitellu jotain."
"Ai oot vai?"
"Joo, sitä samaa mist puhuin aiemmin. Faija ei kestä yhtään jos näkee et joku sluibaa ja Rosa ei muuta teekkään. Jos sen sais jotenki rysän päältä kiinni. Eiks se ota tyyliin kokoajan selfieitä?"
"Nii Anton on ainaki sanonu."
"Okei eli mä soitan faijalle et tääl on tilanne päällä, ja teen sen just sillon ku Rosa on puhelimel. Jos sä katot ikkunasta et millon faija tulee nii mä laitan Rosalle snäpin. Se vastaa niihin aina omal kuval ja mahdollisimman paljastavasti. Sit faija näkee sen ja antaa fudut. Kerranki siit on hyötyy et se on sellanen lortto", Dani selittää silmät leiskuen.
Katson häntä huvittuneena. "Ootko ihan varma ettet oo oikeesti 15-vuotias tyttö?"
"Itseasias musta on tuntunu viimeaikoina oudon tyttömäiselt", Dani nauraa. "Mut eiks oo hyvä plääni?"
"Ihan keskiverto", vastaan hymyillen. Oikeasti se on todella nerokas, en itse olisi keksinyt läheskään noin hyvää. Elämässäni ei onneksi ole ollut aikaisemmin tilanteita, joissa tällaisia salatehtäviä olisi tarvinnut edes keksiä. "Mut mikä tilanne täällä ois päällä?"
"Emmä tiiä, vaik imuri nii tukossa et ei saada sitä toimii. Faija tietää et mä oon tunari ja tos tilantees mun surkeist lihaksist ei oo mitää hyötyy."
"Eli meidän pitää tukkia imuri", sanon ja huomaan itsekin jo innostuvani. Alamme kasata isoja roskia ja kiviä yhteen myttyyn ja vedämme ne imuriin kerralla. Vaatii pari yritystä ja uusia roskakasoja, että saamme imurin tukkeutumaan. Onneksi nämä imurit on muutenkin niin sysipaskoja, että tämä ei ole mitenkään vaikea toteuttaa. Seuraavaksi minun vuoroni laittaa Antonille viestiä ja kysyä, missä he tällä hetkellä ovat. Sekin sujui juuri suunnitellusti, sillä he siivoavat ensimmäistä kerrosta joka avautuu suoraan oviaukon eteen, josta Mauri tulee sisään rakennukseen. Dani soitti isälleen imurista, joka oli tuhahdellut että no ettekö te nyt perkele muka saa sitä ite toimimaan ja kysykää joltain muulta apua, mutta Dani piti päänsä ja sanoi ettei ketään ole nyt lähettyvillä. Se on kyllä ihan totta, koska suurin osa työntekijöistä on nyt lounastauolla. Dani sanoi taikasanat, eli "ei me voida tehä nyt töitä ollenkaan", se sai Maurin liikkeelle ja hän aikoo tulla muutaman minuutin päästä korjaamaan tilanteen. Seison nyt ikkunan edessä tiirailemassa ja miettimässä että missä helvetin välissä elämästäni tuli näin outoa. "Mitä jos se ei nää sitä snäppiä?"
"Kyl se näkee. Se on Rosa Lehto ja Rosa Lehto on AINA tavoitettavissa."
"Toivotaan", huokaan. Näen liikettä pihalla, Mauri kävelee kohti työmaata. "Apua! Se tulee jo!" sihahdan Danille.
"Show time!" Dani virnistää ja riisuu paitansa ja huomioliivinsä. Jos Rosa jotain rakastaa enemmän kuin itseään, on se vähäpukeiset selfiet miespuolisilta henkilöiltä. Dani napsauttaa itsestään yläosattoman selfien ja koristaa sen tekstillä miten työt sujuu gurl ja meinaan kuolla nauruun kun pääsen todistamaan tätä upeaa esitystä.
"Oot niin ihanan omistautunu tähän", saan sanottua nauruni lomasta, kun katson hänen lähettämää kuvaa. "Jos sua ei rakennusala kiinnosta, nii ota yhteyttä Playboyhin. Niillä ois sulle varmasti hommaa."
"Playboys on se ongelma, et mun pitäs olla nainen", Dani muistuttaa.
"No etkö sä just sanonu et tunnet olos tyttömäiseks?"
"Fuck you", Dani yrittää sanoa topakasti, mutta hänen äänensä särkyy ja hän päätyy kuulostamaan ihan seiskaluokkalaiselta, äänenmurroksen ensioireista kärsivältä pojankoltiaiselta. Katsomme hetken toisiamme, kunnes alamme nauraa hysteerisesti. Väsymys pulppuaa nauruna ulos kuin purkautuva tulivuori, eikä sille tule loppua.
Kuulemme toruvan rykäisyn portaiden yläpäästä. Mauri seisoo kädet puuskassa. "Mikäs nuorisoa nyt noin naurattaa?" Hän tuijottaa meitä juuri sillä ilmeellä, millä isä katsoo lapsiaan jotka ovat jääneet kiinni pahanteosta. Sitä me kyllä juuri olimme tekemässä. "Ja poika, miks oot ilkosillas?"
"Anna vähä siimaa, faija", Dani saa sanotuksi naurultaan. Itse seison kankeana kuin kalapuikko ja yritän pitää itseni kasassa. Pelkkä Danin äänen kuuleminen alkaa naurattaa ja siihen vielä päälle se, että hän seisoo nolona isänsä edessä puolialasti.
"Rosa ja Anton tuli ovella vastaan ja on menossa safkikselle. Menkää teki ennen ku hermostun. Ja sinä idiootti laitat paidan päälle. Aina saa hävetä", Mauri puhisee ja käy imurin kimppuun. Kipitämme häntä koipien välissä portaisiin.
"Se meni sitte pieleen", sanon matalalla äänellä. "Mr. Äänenmurros."
"Lopeta", Dani nauraa. "En mä voi sille mitään et oon näköjään 12-vuotias."
"Keksiskö se 12-vuotias jonku plan B:n? Tää keissi meni vähä niinku mönkään."
"Kyl mä jotain keksin. Mennää syömään."
Kävelemme päämajalle, vastaan tulee raksamiehiä vatsat pullollaan ja löydämme ruokalan pöydän äärestä istumasta kahdestaan Antonin ja Rosan. Kaikki muut ovat päättäneet ruokataukonsa. Heti meidät nähdessään Rosa alkaa pöyhiä hiuksiaan ja ottaa ryhdikkään asennon esitelläkseen tissejään, joita minulla ei ole. Istun pöydän ääreen vähin äänin yhden tuolin päähän Antonista. Vaikka kuinka haluaisin mennä hänen viereensä ja suudella hänen huulensa puhki Rosan silmien edessä, tunnen oloni säälittäväksi hiirulaiseksi aina hänen läsnäollessa. Tutkin kämmenieni viivoja ja tunnen sivusilmällä Antonin katseen, mutta en pysty katsomaan häneen päin, koska sitten näkökenttääni ilmestyisi myös Rosa.
"Miten menee?" Anton kysyy minulta. Uskaltaudun katsomaan häntä varovaisesti.
"Ihan hyv—"
"Mikä vittu se sun kuvas oli, Dani?" Rosa vaihtaa puheenaihetta heti, kun pääsen ääneen. Vatsanpohjaa kouraisee ja jatkan kämmenieni tutkiskelua.
"Toivoin saavani sult takas runkkumatskuu perjantai-illan ratoks", Dani sanoo ja iskee Rosalle silmää. Voi luoja. Jos en tietäisi Danin inhoavan Rosaa ihan yhtä paljon kuin minä, löisin häntä kuonoon. Rosa alkaa heti kihertää tyytyväisenä saamastaan huomiosta.
"Vanha kunnon Daniel", Rosa virnuilee.
"Laita sit myöhemmin", Dani sanoo ja Rosa nyökkää siihen vastaukseksi. Meinaan tirskahtaa Rosan sinisilmäisyydelle. Raukka ihan tosissaan luulee Danin olevan hänestä jotenkin kiinnostunut, vaikka todellisuudessa yritimme vain saada hänelle potkut.
"Väärä henkilö pyytää nudei", Rosa virnistää katse Antonissa. Minulle tulee huono olo.
"Saara onks kaikki hyvin?" Anton jättää Rosan huomiotta ja tulee lähemmäs minua. Hän näyttää huolestuneelta.
"On on. Heikottaa vaan väh -"
"Hei! Mitä ootte mieltä täst mun uudesta ig-kuvasta?" Rosa keskeyttää minut jälleen ja läväyttää uusimman otoksensa puhelimestaan meidän nähtäville. Kuva on otettu pukuhuoneessa peilin kautta, joskin puhelin peittää hänen kasvonsa. Hän seisoo siinä ihan ihme mutkalla toinen jalka penkillä ja työntää takapuoltaan ulospäin. Hän kuvittelee näyttävänsä ultimaattisen seksikkäältä pimatsulta, mutta minun silmääni hän näyttää kärsivän erittäin kivuliaasta lordoosista.
"Oho! Melkonen", Dani saa sanotuksi liian pitkältä tuntuvan hiljaisuuden jälkeen. Rosa keimailee tyytyväisenä, kun taas minulla alkaa puskea kylmä hiki päälle ja minua alkaa ahdistaa hiostava työasuni.
"No mitäs sä oot mieltä?" Rosa kääntää katseensa Antoniin. Kämmeniini alkaa sattua. En edes tajua että olen puristanut käteni nyrkkiin ja kynteni on uppoutuneet kämmeniini. Henkeäni alkaa ahdistaa ja sykkeeni kiihtyy. Tunnen oloni taas ala-asteikäiseksi pikku-Saaraksi, joka joutui tekemään ryhmätyötä luokan epäuskovaisten tyttöjen kanssa. He olivat kuin olisin ilmaa. Minua ei ollut olemassa heille silloin. Minua ei ole olemassa nyt.
"Jaa-a", Anton sanoo. "Saara, ooks kunnos? Näytät kalpeelta."
"Siis tästä tykkää jo yli tuhat ihmistä ja oon laittanu tän 3 tuntii sit", Rosa hihkuu innoissaan. Tunnen kuinka väri valahtaa kasvoiltani ja minua alkaa pyörryttää.
"Oo nyt jo saatana hiljaa", kuulen Antonin tiuskaisun vaimeana korvissani ja tunnen hänen tarttuvan minua tiukasti olkavarsista. Yhtäkkiä kaikki muuttuu mustaksi enkä kuule enää Rosan kihertelyä.
Enkä kuule enää mitään muutakaan.
***
"Saara-rakas avaa silmät, oo niin kiltti", kuulen tutun äänen.
"Mitä tapah—"
"Luojan kiitos! Vittu mä pelästyin!" Anton henkäisee huojentuneena ja tunnen hänen huulensa tärisevillä huulillani ja hänen pehmeän kätensä silittävän poskeani. Avaan hitaasti silmäni ja näen työpaikan ruokalan kattorakenteet, sitten Antonin huolistuneet kasvot ja oletan, että makaan lattialla pää hänen sylissään. Dani istuu suoraan edessäni tuolilla vähintään yhtä huolestuneen näköisenä ja jalkani on samaisella tuolilla ja hän pitää niistä kiinni.
"Mitä tapahtu?" saan sanotuksi, vaikka suuni on kuiva kuin Saharan autiomaa.
"No sä pökerryit, haloo?" Kuulen Rosan tuhahtavan. Anton luo häneen niin vihaisen katseen, että pelästyn sitä itsekin. Hänen ilmeensä kuitenkin muuttuu saman tien, kun hän kääntää katseensa minuun. Nyt ilme on välittävä.
"Ootko syöny tänään mitään? Oothan muistanu juoda vettä? Älä Saara unohda juoda vettä! Et enää ikinä pelästytä mua tollee", Anton sanoo hengästyneenä ja pussaa huuliani vähintään kuusi, ehkä seitsemän kertaa.
"En oo muistanu juoda", myönnän ja yritän nousta ylös, mutta minua alkaa samantien heikottaa.
"Tuo vettä!" Anton puuskahtaa Rosalle, joka lähtee häntä koipien välissä keittiöön. Hän tulee takaisin vesilasin kanssa, ja ojentaa sen Antonille, joka raottaa lasin reunaa varovasti suutani kohti.
"Ihan lämmintä", sanon ja sylkäisen vedet takaisin kuppiin.
"Hups", Rosa sanoo käsi suunsa edessä ja minua alkaa oksettaa. Ihan oikeasti oksettaa.
"Mulla on huono olo", soperran viimeisillä voimillani.
"No voi raukkaa", Rosa lässyttää. "Tarviiko prinsessa ihan tosi, tosi kylmää vettä?"
"Voitteko te kaks nyt painua helvettiin täält?" Anton ärähtää ja kääntää katseensa Rosaan. "Sinä varsinki."
"Mul on lakisääteinen ruokatauko", Rosa sanoo tietävänä kädet puuskassa. Kuulen Antonin vetävän keuhkot täyteen ilmaa.
"Vitut ole. Mitä vittua sä ees tääl teet? Vittu susta ei oo mitään hyötyä yhtään missään. Viimeks ku juteltiin ennen ku muutin, nii fleksasit sil et sun ei koskaan tarvi tehä duunii ku faijallas on nii paljo massii. Painu sinne sun faijas veneelle esittelee ittees, ku et sä muuta osaa."
Katson Antonia silmät pyöreinä. En uskalla katsoa Rosaan. En uskalla katsoa mihinkään. Yritän keskittyä pitämään sappinesteet vatsalaukussani.
"Vapaa maailma, saan tehä mitä haluun."
"No painu sit vittuun täältä", Anton sivaltaa kylmästi, eikä hänkään edes pysty katsoa Rosaan päin.
"Nonnii! Sain sen imurin toimimaan", Mauri ilmestyy ruokalan ovelle ja jähmettyy paikoilleen. "Herra varjele Saara, mitä sä siinä lattialla teet? Anton? Dani? Mitä täällä on tapahtunu?"
Dani avaa suunsa ensimmäistä kertaa vähään aikaan. "Saara vaan pyörty ihan yhtäkkii."
"Oon jo ihan kunnossa, ei huolta", saan sanotuksi, vaikka vatsassa möyrii edelleen. Saan vaivalloisesti nostettua itseni istumaan Antonin avustuksella.
"Vaikka arvostan ahkeria työntekijöitä, nii en anna mun alaisten riskeerata omaa terveyttä. Nyt Anton viet Saaran kotiin lepäämään. Saatte loppupäivän vapaata. Syötte hyvin ja juot paljon vettä. Jos heikotus jatkuu, niin Anton et epäröi viedä Saaraa heti lääkäriin", Mauri sanoo ja auttaa minut seisomaan. Tunnen oloni raihnaiseksi vanhukseksi, joka ei selviä enää itsekseen. Kun saan koottua itseni, huomaan Rosan notkuvan ruokalan seinustalla tutkimassa intensiivisesti rakennekynsiään.
"Kiitos", sanon Maurille ja Anton lähtee taluttamaan minua pukuhuoneeseen.
"Tsemppii Saara, en haluu menettää mun työparii", Dani huutaa perääni.
"Ei pelkoo, nähää maanantaina", huudan takaisin. Matka pukuhuoneeseen tuntuu tuskallisen pitkältä, mutta tuntuu hyvältä kävellä Antonin käsipuolessa Rosan silmien alta pois.
"En oo ikinä pelästyny näin paljo", Anton huokaa kun pääsemme pukuhuoneeseen ja vetää minut hellään halaukseen. "Onneks sain sut kiinni etkä lyöny päätäs. Tos ois voinu käydä huonosti."
"No ei onneks käyny." Tunnen oloni jo paljon paremmaksi, kun ei ole yhtä sinisilmäistä blondia tuijottamassa. "Mee vaihtaa vaatteet, haluun äkkiä täältä pois."
"Pärjäätkö varmasti?"
"Joo joo", vakuuttelen. "Haluun viikonlopun viettoon sun kaa."
"Nii mäkin", Anton hymyilee ja pussaa poskeani. "Nähään koht, cutie. Huuda heti jos tulee heikko olo."
Hän häviää käytävälle ja sulkee oven perässään. Miten helvetissä pyörryin? Rosan läsnäolo vaikuttaa minuun paljon rajummin kuin osasin ikinä kuvitellakaan. Huuhtelen kasvoni kylmällä vedellä ja litkin suoraan hanasta vettä niin paljon kuin jaksan juoda. Pyyhin suupieleni käsivarteen ja avaan kaappini oven ja alan vaihtaa vaatteita pikavauhtia. Haluan kotiin. En halua kokea tuota enää ikinä. Sydämeni jyskyttää edelleen tuhatta ja sataa. Rosa oli niin ilkeä.
Vaatteet vaihdettuani alan solmia kengännauhoja. Pääni tuntuu vieläkin painavalta, ja tunnen kyyneleiden kirpoavan silmiini. Vihaan Rosaa. Vihaan häntä niin paljon.
Oveen koputetaan pari kertaa. "Oon ihan just valmis", huudan Antonille oven taakse ja pyyhin kyyneleeni hihaani. Hengitän syvään pari kertaa ennen kun avaan oven. Oven takana ei ole Anton.
Oven takana on Rosa.
Hän katsoo minua päästä varpaisiin kymmenen senttiä korkeammalta. Hän kallistaa päätään hieman takakenoon ja katsoo minua tuuheiden tekoripsiensä alta. Tunnen äsken tasaamani sykkeen kohoavan uudestaan. Hän vetää henkeä ja lausuu sanat, jotka nostattavat niskavillani pystyyn. "Anna olla viimenen kerta ku viet mun valokeilan tollee, vitun huomiohuora lesta. Täst sä et vähäl selviä."