Auton ovet pamahtaa kiinni ja alamme kaikki hurraamaan ja tuulettamaan.
"Vittu nyt se on tehty", Marius huokaisee helpotuksesta. "Sun isä kyllä taitaa silti tappaa meidät, nyt ymmärrän mistä te puhuitte, sen katse oli jäätävä."
"Mua on kyl elämäni aikana monet faijat kattonu pääst varpaisiin, mut toi oli jo next level", Anton sanoo ja pyyhkii hikeä otsaltaan. "Ihan oikeesti, toi oli kuumottavin tilanne mis oon ikinä ollu."
"Oma vikanne ku ootte sekaantunu Kantolan tyttöihin", muistutan.
"Just hyvä", Anton hymyilee. "Oon hei ihan vitun ylpee teistä", hän lisää ja antaa poskelleni suukon.
Katsomme Sirun kanssa toisiamme onnelliset hymyt kasvoilla. Mount Everestin kokoiset kivet on nyt vierähtäneet pois sydämiltämme, vaikka tiedän ettei tämä todellakaan ole tässä. Tilanne monitoimitalolla jäi vähän kesken, kun ensin yksi lestadiolaisperheen äiti tuli juttelemaan äidille, ja isä antoi meille niin merkitsevät katseet, joten koimme parhaaksi liueta paikalta. Sitten ryhmänohjaaja huusi minut todistustenjakoon ja Anton lähti myös etsimään omia luokkalaisiaan.
Tiedän, että saamme kuulla tästä vielä, mutta ainakin meidän suurimmat salaisuudet on nyt paljastettu ja voimme hetkeksi huokaista helpotuksesta. Nyt on vuorossa Samuelin ylioppilasjuhlat, jossa on myös muutamia lestadiolaisia sukulaisia, Linnean vanhemmat ja paljon meidän serkkuja.
Se tulee olemaan vähintäänkin yhtä pelottavaa.
"En voi vieläkään uskoo, et äiti halas meitä", Siru sanoo kyyneleet silmissä.
"Jep", vastaan ja meinaan itsekin alkaa itkeä. "Onneks tehtiin tää nyt. Ei ne olis kehdannu sielä alkaa mitää huutamaan."
"Marius, laita se biisi soimaan", Siru hoputtaa. Marius tekee työtä käskettyä, ja hän laittaa kajareista täysille Aviciin Wake Me Up. Kuuntelimme sitä matkalla Ouluun niin monta kertaa, että osaan sen jo ulkoa. Se kuvaa niin täydellisesti meidän kaikkien tilannetta, että siitä tuli puolivahingossa meidän yhteinen voimabiisi.
feeling my way through the darkness
guided by a beating heart
I can't tell where the journey will end
but I know where to start
they tell me I'm too young to understand
they say I'm caught up in a dream
well life will pass me by if I don't open up my eyes
well that's fine by me
so wake me up when it's all over
when I'm wiser and I'm older
all this time I was finding myself
and I didn't know I was lost
I tried carrying the weight of the world
but I only have two hands
I hope I get the chance to travel the world
but I don't have any plans
I wish that I could stay forever this young
not afraid to close my eyes
life's a game made for everyone
and love is the prize
Kuuntelemme sitä jälleen repeatilla ja tunnen oloni niin vapaaksi kaikista kahleista. Ajelemme ympäri kaupunkia parin tunnin ajan, ennen kuin meillä on tarpeeksi voimaa kohdata vanhempamme uudestaan. Pihatiemme reunaan on parkkeerattu jo muutama auto, joten juhlat on jo alkaneet. Marius parkkeeraa autonsa jonon jatkoksi ja astumme autosta ulos.
Tänään sattui aivan ihana ilma. Eilistä lukuunottamatta koko viikko on ollut sateista ja synkkää, joten tämä tuli kuin tilauksesta. Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta, joten oletan juhlien olevan takapihalla. Isä on varmaan taas pystyttänyt perinteisen juhlakatoksen ja haistan jo nenässäni grilliruoan tuoksun. Siru kantaa Samuelille ostamaamme ruusukimppua, jota hän ei ehtinyt antaa, kun isä passitti Samuelin lasten kanssa autoon. Sirua harmitti niin paljon, kun hän ei ehtinyt onnitella Samuelia, he ovat kaikista läheisin kaksikko meidän perheessä, aina ollut.
Kävelemme talon reunaa pitkin kohti takapihaa, Siru ja Marius tulevat perässämme. Isosiskona minä joudun menemään edeltä, vaikka me kaikki tiedämme Sirun olevan meistä vahvempi. Olemme parin metrin päässä talon reunasta, kun sydämeni kierähtää ympäri. Nurkan takaa astuu esiin isä.
Eikä hän näytä yhtään iloiselta.
"Oon pahoillani tytöt—", hän sanoo vakavalla äänellä. "—mutta teillä ei ole tänne mitään asiaa."
Katson isää tyrmistyneenä ja pala nousee kurkkuuni. Isä tuijottaa minua ja Sirua vuorotellen, eikä noteeraa Antonia ja Mariusta millään tavalla, ihan kuin he eivät edes olisi siinä. Tunnen sydämeni pirstaloituvan pieniksi sirpaleiksi.
Teillä ei ole tänne mitään asiaa.
Noita sanoja olen pelännyt koko elämäni. Aina, kun olen miettinyt lestadiolaisuudesta eroamista, nuo sanat saavat minut unohtamaan koko asian. Että kotiin ei sitten ole asiaa. Kotiin ei saa tulla. Tunnen kyyneleiden nousevan silmiini ja kurkkuani alkaa kuristaa kovemmin kuin koskaan ennen.
"Isä—", yritän sanoa, mutta sanat takertuvat kurkkuuni. Vilkaisen pikkusiskoani, joka seisoo paikallaan katse varpaissa, kyynelten virratessa paksuna purona hänen poskellaan. Näky on niin sydäntäsärkevä, että itkun pidättämisestä tulee kokoajan vaikeampaa.
"Anna mun viedä Sampalle ees nää kukat ja sanoo sille moi", Siru sanoo ääni väristen.
Nyt minäkin itken.
"Siru ei oo nähny Samuelia yli kahteen viikkoon", Marius sanoo ja ottaa rohkean askeleen isää kohti. "Sillä on ikävä, anna sen käydä edes onnittelemassa sitä."
"Tää ei oo oikea paikka tällaselle sirkukselle", isä tuhahtaa.
Siru yrittää vielä anella kyyneltensä lomasta, mutta isä vain nappaa kukat hänen kädestään ihan kun hän ei välittäisi tyttärestään tippaakaan. Lopulta heiveröiseksi muuttunut pikkusiskoni upottaa kasvonsa käsiinsä, kyyristyy maahan ja alkaa haukkoa henkeä.
Laskeudun Sirun viereen. "Ei mitään hätää", kuiskaan ja silitän hänen hiuksiaan. Isä katsoo meitä kaikkia inhoten ilmekään värähtämättä ja minua alkaa pelottaa. En uskalla sanoa mitään.
"Mä en tunne sua, etkä sä mua, mut tunnen sun tyttäret", Anton avaa suunsa ja pidätän henkeä. "Ja ne on molemmat niin upeita ihmisiä, et sä et halua menettää niitä tällasen takii."
"Sinä et puutu tähän", isä korottaa ääntään ja Anton hätkähtää. "Nyt lähdette pois."
Siru nostaa katseensa tärisevien käsiensä lomasta. "Pliis iskä—"
"Nyt!" isä keskeyttää Sirun lauseen ja osoittaa autoille päin.
Sitten hän vain kääntyy pois, katoaa näkyvistä.
Ilman minkäänlaista sympatiaa tai myötätuntoa hän vain jättää itkevät tyttärensä talon seinustalle. Marius näyttää silminnähden ahdistuneelta, kun hän vetää syvään henkeä ja yrittää pitää itsensä kasassa. Hän on itse käynyt tämän tuskan läpi 5 vuotta sitten oman isänsä kanssa ja nyt ymmärrän kirjaimellisesti miltä hänestä on mahtanut tuntua. Anton potkii kengällään talon seinustalla olevia kiviä kasvoillaan sellainen ilme, että mitä helvettiä juuri äsken tapahtui. Siru nousee ylös ja rutistaa minua kovempaa kuin ikinä aikaisemmin. Hän vuodattaa kyyneleensä olkapäälleni ja minä teen samoin.
"Tulkaa, lähetään helvettiin täältä", Marius mutisee hampaidensa välistä ja lähtee kävelemään autolle. Siru katsoo pihalle vievää talon reunaa niin surullisin silmin, että sydäntäni riistää. Hän ei ehtinyt onnitella Samuelia. Isä ei antanut hänen onnitella Samuelia. Isä ei antanut meidän mennä omalle takapihallemme. Tartun Sirua kädestä ja vedän hänet perässäni auton takapenkille. Anton menee etupenkille, Marius käynnistää auton ja lähtee ajamaan jo ennen kun viimeinen ovi on edes mennyt kiinni.
Siru purskahtaa saman tien lohduttomaan itkuun ja vedän hänet kainalooni. "Ei tää voi mennä näin", Siru sanoo itkunsa lomasta. "Sen katseessa ei ollu rakkautta. Se ei ollu meiän iskä."
"Mä tiedän", vastaan ja yritän pysyä vahvana. Siru on yleensä meistä se vahvempi. Se, joka uskaltaa uhmata vanhempiamme. Se, joka ei itke. Tämä oli hänelle suurempi asia, kuin ikinä osasin edes kuvitella. Se, ettei isä antanut Sirun edes käydä onnittelemassa veljeään, särkee sydämeni. Siru ja Samuel ovat aina olleet ihan hirveän läheisiä, joten tämä oli pikkusiskolleni todella kova paikka. Marius ajaa rattia puristaen eteenpäin eikä kumpikaan pojista uskalla sanoa sanaakaan. Siru nyyhkyttää olkapäätäni vasten ja pieni auto on yhtäkkiä niin täynnä tuskaa, etten pysty käsittelemään sitä.
Se olikin liian hyvää ollakseen totta.