Minttu seisoo käytävällä ja katsoo touhuamme erittäin hämmentyneenä.
"Sielä on taas maksalaatikkoo, lähetkö Rollssiin?" Minttu kysyy kasvot ilmeettöminä.
Meidän ystävyyden kulmakiviin on kuulunut jo vuosien ajan protestoida maksalaatikkoa kouluruokana, ja karata hampurilaiselle. Vaikka Mintun seura ei juuri houkuttele, niin täytyy myöntää, että tässä krapulaisessa olossa maksalaatikon haju ei ole se haju minkä nenääni haluan.
Ja kuulemma rasvainen ruoka auttaa myös krapulaan, pakkohan sen toimivuus on testata.
Nyökkään hyväksymisen merkiksi ja Minttu jää odottamaan kädet puuskassa, kun laitan tavarani kasaan. Huomaan hänen katsovan päästä varpaisiin Antonia ja Jesseä, arvosteleva ilme kasvoillaan. Posket punaisina mutisen pojille heipat ja lähdemme kaikessa hiljaisuudessa kävelemään kohti Rollsia.
"Miten menee?" kysyn, kun hiljaisuus alkaa käydä liian raskaaksi.
"Ihan hyvin."
Muuta emme matkalla puhu. En jotenkin saa sanotuksi mitään. Minulla ei yksinkertaisesti ole pään sisällä mitään asiaa, mistä voisin puhua, koska kaikki liittyy johonkin, mistä en voi kertoa.
Seuraavan kerran avaamme suumme vasta Rollsin tiskillä, kun tilaamme perus annoksemme. Tuplajuustoateria savupaprikadipillä minulle, ja Mama-ateria Mintulle. Tietenkään annokset ei ole valmiita, joten joudumme odottamaan niitä. Hitto, ihan kuin ei olisi jo valmiiksi hiljaisia aukkoja täytettäväksi. Istumme ikkunapaikalle ja Minttu alkaa heti selata puhelintaan.
"Nii säkö et nyt tuu huomenna nuorteniltaan?" Minttu kysyy.
"En mä taida jaksaa", vastaan. "Ja pitäis oikeesti lukea."
Minttu hymähtää ja kääntää katseen takaisin puhelimeensa. Olemme jälleen hiljaa niin kauan, kun sanomme tarjoilijalle kiitokset hänen tuodessaan ateriamme pöytään. Olen jo hampurilaiseni puolivälissä, kun Minttu avaa suunsa seuraavan kerran - asialla jota pelkäsin toiseksi eniten.
"Onko sulla Saara kaikki ihan hyvin?"
Vatsassa pyörähtää ikävästi. Tiedän jo, mihin tämä keskustelu on menossa. Ja se ei tule olemaan kiva keskustelu. Heti kun näyttää siltä, että lestadiolainen nuori on lipumassa väärille poluille, niin joku tulee kysymään ärsyttävän muka-huolestuneella äänellä onko kaikki ihan hyvin.
Yleensä se on vain toinen vanhemmista, eikä paras ystävä.
"Miten niin?"
"Käyttäydyt ihan oudosti."
"Ai ku pidän hauskaa?" sanon viitaten aikaisempaan pelleilyymme Antonin ja Jessen kanssa. Saan äänensävyni pidettyä yllättävän tasaisena ja rohkeana.
Minttu tuhahtaa ja laittaa kätensä puuskaan. "Kyllä sä tiiät mitä tarkotan."
"Anna olla", vastaan kasvot ilmeettöminä ja jatkan hampurilaiseni syömistä.
En ole valmis tähän keskusteluun. Enkä varsinkaan halua, että se tapahtuu Rollsissa.
"Tuut myöhässä kouluun, et laita viestiä etkä enää innostu nuortenilloista. Hengaat vaan ihan ihme porukassa ja haiset röökille ja lisäät jotain ihme horokuvia instaan. Mua oikeesti hävettää sun puolesta ku porukka kyselee multa et mikä Saaraa vaivaa ja onko se luopunu uskosta."
Horokuvia.
Ihme porukassa.
Hävettää sun puolesta.
Luopunu uskosta.
Mintun syyllistävät sanat alkavat kuulostaa ihan demoneilta pääni sisällä ja yritän hengittää syvään, etten ala itkemään. Juuri kun olen päässyt äänistä eroon, joku tulee läjäyttämään ne vasten kasvoja.
Enkä olisi ikinä uskonut sen jonkun olevan paras ystäväni.
"Nyt meet liian pitkälle", sanon hiljaa.
"Sä tässä meet liian pitkälle", Minttu sanoo. "Oon huolissani susta. Ja Otto on myös."
Katson Minttua järkyttyneenä.
"Oot jutellu musta Oton kans?"
Oton mainitseminen on minulle kuin kirosana. Aina Otto pitää ottaa esille. En ole hengaillut hänen kanssaan - muuten kuin vasten tahtoani - moneen, moneen vuoteen. Taisin olla 10-vuotias, kun ymmärsin Oton haaveilevan perheen perustamisesta kanssani sitten, kun olemme aikuisia, ja se sai aikaan ahdistuskohtauksia. Ja Minttu tietää sen. Minttu tietää, miten paljon Oton pelkkä olemassaolo ahdistaa ja ärsyttää minua. Ja silti hän on puhunut Oton kanssa minusta. Vedän syvään henkeä ja yritän keskittyä ranskalaisiini.
"Kenen muunkaan kans mä juttelisin ku sä et oo enää ikinä saatavilla", Minttu ärähtää. "Ja Otto sano, et sä olit raivonnu sille yks päivä."
"Niin ku se vitun urpo arvosteli mun vaatteita", mutisen.
"Ja sä kiroiletki näköjään", Minttu sanoo. "Musta tuntuu et en tunne sua enää."
Mintun äänensävy on niin syyllistävä ja ilkeä, että kyyneleet meinaa väkisin tunkeutua silmiini. Käännän katseeni pois. Nyt en itke. Nyt en todellakaan itke. Näen ulkona liikettä, ja huomaan, että myös Anton ja Jesse ovat tulossa Rollsia kohti. Tämä tästä vielä puuttui. Minttu huomaa minun katsovan ulos ja myös hän huomaa heidät.
"Ja mikä toikin juttu on, et hengaat tollasten ihme tyyppien kans?"
"Sä ite sanoit viimeks ku oltiin täällä, et haluaisit tutustua siihen uuteen poikaan", muistutan.
"No se oli ennen ku kuulin, et se oli hakannu jonkun pojan melkeen sairaalakuntoon sen edellisessä koulussa. Tajuutko et noi voi olla vaarallisia?"
En voi olla naurahtamatta. Anton? Vaarallinen? Hän näyttikin extra-vaaralliselta tänä aamuna kietoutuneena Nalle Puh -lakanaan. Kunnon kriminaali. "Sä et tiedä noista mitään."
"En mä haluakaan tietää tollasista luusereista", Minttu sanoo inhoten. "Ja huomasin et sulle oli se yks lesboki kommentoinu jotain instassa. Ja aloit seuraa jotain ihan ihme violettitukkasta hörhöö? Ketä ne on? Ne kaikki näyttää ihan narkkareilta."
"Minttu hei, ei kaikki epäuskovaiset oo automaattisesti vaarallisia rikollisia", sanon kylmän rauhallisesti. Vaikka haluaisin puolustaa Oonaa ja Elisaa, jotka ovat yksiä ihanimmista ihmisistä ikinä, niin en jaksa edes yrittää. Tiedän, että Minttu ei ikinä tule ymmärtämään heitä. Hän ei ymmärrä erilaisia ihmisiä. Hän ymmärtää vain lestadiolaisia, jotka on kaikki tehty siitä samasta muotista. Samat vaatteet, meikittömät kasvot, värjäämättömät hiukset, sama perhetilanne ja kaikilla ihan samat tulevaisuuden suunnitelmat.
Anton ja Jesse astuvat sisään ja moikkaavat minua hymyillen. Helvetti, oliko heidän pakko tulla tänne juuri nyt? Ymmärrän, ettei maksalaatikko houkuttele, mutta silti. Yritän väkisin pakottaa hymyn kasvoilleni, mutta se ei onnistu. Anton huomaa apean ilmeeni ja näyttää huolestuneelta. Kumpa voisin vain vaihtaa heidän seuraansa, mutta Minttu katsoo minua sillä ilmeellä, että keskustelu ei ole vielä ohi. Huokaan raskaasti.
"Pitäiskö sun käydä puhumassa jollekin?" Minttu sanoo hiljaa. "Terapeutille tai vaikka sunnuntain seuroissa jollekin aikuiselle."
"Anteeks mitä?"
"Oot selvästi suistumassa väärille raiteille elämässä."
"Et oo tosissas?" katson silmät pyöreinä. "Mä en oo tehny syntiä. Mun ei tarvi käydä pyytämässä yhdeltäkään saarnamieheltä mitään anteeksi. En aio potee huonoo omatuntoo siitä, että uskallan vihdoin elää mun elämää."
"Selvä", Minttu sanoo ja nousee tuolilta. "Sitä elämää on sitte kiva muistella kadotuksessa."
En voi uskoa korviani. Minttu katsoo minua sellaisella ilmeellä, kuin ei tuntisi enää minkäänlaista kunnioitusta minua kohtaan ja lähtee. Hän ei pyydä sanojaan anteeksi.
Kadotuksessa.
Hengitys takertuu kurkkuuni ja tuntuu kuin joku kuristaisi minua.
"Ainiin", Minttu sanoo ovelta. "Näin teiän äitin eilen kaupassa ja se sano et ompa kiva ku voidaan olla tällee keskellä viikkoa toistemme luona yötä ja käski sanoo terveisiä sit ku tuut. Joten ihan turhaan väität, et sulla oli muka hektinen aamu ja et toi sun hupparis ois muka Samuelin."