"Anteeks, ku oon myöhässä."
Psykologian opettaja katsoo minua lasiensa alta väsynein silmin ja heiluttaa kättään. Onneksi olen niin tunnollinen oppilas, että yksi parin minuutin myöhästyminen ei tunnu missään. Tai no se pari minuuttia venähti viideksi minuutiksi, kun en malttanut irroittaa huuliani Antonin huulilta. Taaskaan.
Istahdan huppu päässäni Mintun viereen ja tunnen hänen tuijotuksensa. "Missä sä olit?"
"Oli vähän hektinen aamu", kuiskaan takaisin. Se on ihan totta. Minttu ei vain tiedä siihen kuuluvan kiihkeä suutelusessio Antonin kanssa hänen veljensä keittiössä.
Minttu tulee lähemmäs ja nuuhkaisee. "Haiset ihan röökille. Mikä toi huppari on?"
"Samuelin joku vanha", valehtelen.
"Aha. Miks sulla ei oo reppua?"
Mintun kyselytunti saa oloni todella tukalaksi. Asiaa ei auta yhtään krapulainen oloni, joka on myös yksi tuhansista salaisuuksista, mitä Minttu ei tiedä. En ollut varautunut näin moneen kysymykseen. Onneksi olin jättänyt kaikki koulukirjani eilen lokeroon, niin niiden poissaoloa minun ei tarvitse selitellä. En vain tajunnut ajatella ison hupparin ja pikkulaukun yhdistelmän herättävän kysymyksiä. "Sanoin jo, et oli hektinen aamu."
"Aha", Minttu tuhahtaa. Yhtäkkiä minua alkaa ärsyttää hänen läsnäolonsa. Mintun kanssa meillä ei ole ollut pitkään aikaan kovin mukavaa. Tiedostan, että ystävyyttämme varjostaa salaisuudet ja se osin vaikuttaa siihen, mutta minua ärsyttää silti. Minua ärsyttää, että hän on niin lestadiolainen. Hän ei osaa ottaa rennosti ja on alkanut ravata jokaisessa nuortenillassa. Hän tekee kaiken, mitä hänen vanhempansa käskevät ja on täydellinen lestadiolainen tytär. Ja asiaa vielä korostaa se, että hänen veljensä on sellainen mitä on. Minttu tuntuu oikein nauttivan siitä, että saa aina vanhemmiltaan tunnustusta ja Marius on se bad guy. Minua ärsyttää myös se, ettei hän oikeasti ole missään yhteydessä veljeensä. Hän ei ole antanut Mariukselle mahdollisuutta. Tekisi mieli ravistella Minttua ja sanoa, että Marius ei ole mikään eksynyt musta lammas, vaan omilla aivoillaan ajatteleva fiksu nuori mies.
"Noniin huomenta vaan kaikille", opettaja rykäisee ääntään kuuluviin ja keskeyttää pohdintani. "Näköjään Eerika, Marika ja Milja ovat tänään pois. Samoin Ville ja Janne. On se kumma, että nämä vatsataudit leviää aina jostain syystä keskiviikkoiltaisin."
Yritän pitää ilmeeni vakavana. Näköjään nämä erittäin salaiset pikkulauantaibileet on kantautuneet myös opettajien korviin. Ja Eerikan poissaolosta olen todella iloinen. Kuolisin, jos hän heittäisi jotain lesboläppää Mintun kuullen.
"Jatkakaa ryhmätyötä", opettaja sanoo ja istuu taas alas huokausten saattelemana. Etsin katseellani Jesseä, joka istuu pulpetissaan silmät kiinni pää käsiensä päällä. En sano Mintulle sanaakaan, kerään vain kirjani pöydältä ja menen Jessen luo.
"Huomenta päivänsäde", sanon ja läppäisen häntä psykan kirjalla takaraivolle. "Mennäänpä nyt tutkimaan humanistisen psykologian näkökulmasta sitä, miksi olet ajautunut tuohon tilanteeseen elämässäsi."
"Vittu jee", Jesse murahtaa, mutta nauraa sitten. Näen Mintun tuijottavan meitä, ennen kuin häviää ovesta ulos Tero kintereillään. Menemme jälleen käytävälle, Jesse laittaa hupun syvälle päähänsä ja rojahtaa sohvalle. Hän näyttää siltä, että aikoo vain jatkaa uniaan, ja minä saan todella tehdä ryhmätyön yksin.
"Onks teillä Antonin kaa joku style swap meneillään?" Jesse osoittaa huppariani. "Onks sillä se sun hame päällä?"
Purskahdan nauruun. "Joo, aateltiin kokeilla jotain uutta."
"Olitte kyllä eilen niin söpöjä et oikeen kateeks käy", Jesse hymyilee huppunsa alta. "Joko te seurustelette?"
Tajuan, että en ole edes ajatellut asiaa. Seurustelemmeko me? En tiedä. En ole ikinä aikaisemmin ollut kenenkään kanssa. En tiedä missä vaiheessa tapailu muuttuu seurusteluksi. En tiedä, haluaako Anton edes seurustella kanssani. Tiedän sen, että itse haluan olla Antonin kanssa enemmän kuin mitään, mutta sana seurustelu kuulostaa niin lopulliselta. Se kuulostaa siltä, että siitä pitää sitten kertoa kaikille. Vanhemmille. Äiti ja isä odottavat kuin kuuta nousevaa, että kerron seurustelevani Oton kanssa. He saisivat sydänkohtauksen, jos yhtäkkiä aamupalapöydässä kertoisin seurustelevani sittenkin naapurin pojan kanssa. Naapurin pojan, joka on holtiton ja kertaalleen koulusta erotettu.
Naapurin pojan, joka on kaikkea muuta kuin Otto.
Päädyn kohauttamaan olkiani kysymykseen ja Jesse on niin krapulainen, että ei jaksa kysellä enempää. Levitän pöydälle ryhmätyön aikaansaannoksemme ja alan ahertaa. Saan aikaiseksi seitsemän pienempää paperia täynnä tekstiä. Jessen osuus ryhmätyössä on liimata paperit isolle tummanvihreälle kartongille. Pitäähän ryhmätyön olla meidän molempien näköinen. Ja sitä se todella on; minun täydellisellä käsialalla kirjoitetut tietopaketit ja Jessen kädenjälki näkyy liiasta liimasta kupruilevissa papereissa ja siinä, että ne on asetettu ihan päin honkia.
Kello on kymmentä vaille, kun saamme sen valmiiksi. Heitämme high fivet ja rojahdan sohvalle makaamaan toisin päin kuin Jesse. Tällä kertaa jos Anton tulee paikalle, tiedän ettei hän suutu. Hän luottaa minuun.
"Eilinen oli kyllä ihan hullu", Jesse mutisee. "Mitä sä tykkäsit meiän porukasta?"
"Kaikki oli ihan huippuja tyyppejä", vastaan katse katossa.
"Oliks hauskempaa ku jossain tyyliin nuortenillassa - vai missä te nyt ikinä aikaa vietättekään?"
"Heittämällä."
"Saanks kysyy yhtä asiaa?" Jesse nousee istumaan ja nyökkään. "Ootsä vielä niinku lestadiolainen?"
Kysymys yllättää minut ihan täysin. Jälleen. Olen ajatellut jo parin vuoden ajan lestadiolaisuudesta eroamista. Olen vain pyöritellyt asiaa mielessäni, mutta en ole ikinä, koskaan, sanonut sitä kenellekään ääneen. Edes itselleni.
"Ei tarvi puhuu siitä jos et haluu", Jesse sanoo, kun huomaa kiusaantuneisuuteni. "Mä vaan mietin, ku oot tuolla bileissä käyny ja juonu ja sit toi juttu Antonin kans."
"En luokittele itteeni tällä hetkellä oikeen mihinkään lokeroon", vastaan viimein. "Oon vaan Saara."
"Kuulostaa hyvältä", Jesse virnistää ja menee takaisin makaamaan. Makoilemme hetken kaikessa hiljaisuudessa jalat toistemme pään vieressä, kunnes yhden luokan rasahtaa ovi auki.
"Jos Saara ei ois sanonu sua urpoks, nii oisin vitun mustasukkanen", Anton virnistää Jesselle.
"Ai mäkö oon urpo?" Jesse nosta päänsä ja katsoo minua muka loukkaantuneena. "Ei pidä paikkaansa."
"No kyllä se vähän pitää. Kato nyt miten se liimas noi tohon", osoitan surullisen näköistä ryhmätyötämme. Anton nauraa ja työntää Jesseä sivuun että mahtuu itse sohvalle. Hän tajuaa pitää minuun hajurakoa, mistä olen kiitollinen. En ole tarpeeksi vahva pitämään näppejäni erossa hänestä.
"Millanen Henna oli tunnilla? Olikse ihan rikki? Olihan?" Jesse utelee. Anton pudistaa päätänsä.
"Ei se ollu ollenkaan tunnil."
"En yhtää ihmettele. Hyvä jos se kehtaa enää koskaan näyttää naamaansa täällä", Jesse naurahtaa.
"Se sai kyllä vihdoin ansionsa mukaan", yhdyn keskusteluun. "Sille ei oo varmaan kukaan aikasemmin lyöny luuta kurkkuun."
"Sen siitä saa jos ryttyilee mun muijalle", Anton hymyilee ja silittää minua nilkasta. Se ylittää julkisten hellyydenosoitusten rajat, mutta annan sen anteeksi. Ja sitä paitsi se tuntuu hyvältä. Antonin kosketus tuntuu aina hyvältä. Välitunti alkaa ja jäämme kolmestaan sohvalle juttelemaan bileiden tapahtumista. Jesse kertoo kuinka hän vietti koko yön halaamassa pönttöä, mutta lähti silti kouluun ryhmätyön vuoksi. Nauran ja sanon, että hänestä ei ihan hirveästi ollut apua, joten olisi voinut ihan hyvän jäädä vielä kotiin oksentamaan. Jesse heittää minua liimapuikolla ja sanoo minua urpoksi, ja Anton nauraa ja vetää Jessen kuristusotteeseen. Nauramme vedet silmissä, kun yritän vetää Antonin kädet pois Jessen kaulalta, joka ulvoo dramaattisesti tuskasta. Teatteri-esityksemme loppuu siihen, kun kuulen jonkun sanovan minun nimeni.
Ääni kuuluu Mintulle.