Anton tuijottaa minua silmät pyöreinä, kun seison yhtäkkiä heidän kotipihallaan. Vedän hetken aikaa henkeä ja yritän koota ajatuksiani, kunnes uskaltaudun astelemaan häntä kohti.
"Onks sulla aikaa, vai onko sulla muuta seuraa?"
"Siis joo, tai siis ei — ei oo ketää", Anton vastaa vaikeana. "Sori, en osannu yhtää oottaa et ilmestyisit tänne", hän ähkäisee perään tukkaansa haroen.
Hitto, tämä oli huono idea.
Mitä edes kuvittelin? Eihän minulla ole mitään muuta lähdettä Antonin ajatuksista minua kohtaan, kuin Jessen laittamat viestit. Ja en edes tunne Jesseä kovin hyvin, joten ihan hyvin hän voisi pelleillä tunteideni kustannuksella.
Anton nojaa talon seinää vasten ja hieroo niskaansa vaivaantuneena ja minä alan oikeasti pelkäämään, että kohta Henna kurkkaa oven raosta satiiniaamutakissa ja molemmat vain nauravat räkäisesti sinisilmäisyydelleni.
Nyt Saara lopetat tuon ylianalysoinnin ja ryhdistäydyt.
"Nii sä halusit kertoo mulle jotai?" Anton rikkoo hiljaisuuden ja katsoo minua kysyvästi.
"Joo", vastaan ja kaivan ensiksi hupparini taskusta Antonin minulle metsässä heittämän vajaan röökiaskin, josta en ole polttanut yhtäkään, ja ojennan sen Antonille.
"Tulitsä tuomaan vaan tän mulle takas?"
"En pelkästään."
"Vaan?"
"Siis voin mä lähtee poiski jos haluut —"
"Älä", Anton sanoo väliin ja tarttuu käteeni, ja saman tien, kun ihomme koskettaa toisiaan, tunnelma latautuu taas. Jännitys tuntuu varpaissa kihelmöiden, tällä kertaa ihan liian jännittävänä, joten irroitan otteeni Antonin kädestä ja istahdan etuovella olevalle portaalle. Kaivan taskustani Samuelilta saadun röökiaskin ja sytytän tupakan palamaan tärisevin käsin.
Anton tekee samoin.
"Olitsä menos marjoi poimii vai?" Anton kysyy ja nyökkää kohti jalkojani.
Mikä upea kenkävalinta, Saara. Mene voittamaan unelmiesi mies takaisin itsellesi ja laita jalkaan kumisaappaat, mitä helvettiä taas? Vuoden suurin järjenjättiläinen -palkinnon voittaa jälleen kerran kuka muukaan kuin Saara Josefina Kantola.
Kohotan kulmiani ja yritän näyttää mahdollisimman coolilta. "Maybe."
Anton hymyilee varovasti, mutta hetken päästä vakavoituu taas. "Olin ihan vitun urpo", Anton sanoo sitten. "Ei mun olis pitäny painostaa sua."
"Olit ihan oikeessa", sanon hiljaa.
"Mut oisin voinu ilmasta asian vähä nätimmin."
"Kieltämättä."
Anton katsoo minua surullisen näköisenä ja karistaa tupakkaansa maahan, kunnes vetää siitä uudet pitkät savut. "Kaikil meil on oma tarina ja mä vaan palan halusta kuulla sun", Anton sanoo vilpittömään sävyyn.
"Ootko varma?"
"En oo ikinä ollu mistään näin varma."
"Älä vielä sano", vastaan hiljaa. "Mä en — mä en oo mikään ihan tavallinen tyttö."
"Sen mä jo tiiän", Anton vastaa hymyillen.
Jännitys leviää varpaista koko alavartaloon.
Vedän henkeä. "Mulla on sisaruksia", aloitan varovasti.
"Tiedän kyl senki", Anton hymähtää. "Siskos, jonka kaa kävit shoppailee ja sun broidis, joka meni naimisiin. Niin ja se söpö dogi", Anton luettelee samalla, kun istuu viereeni portaille.
Hän ei vielä tiedä, että luetteloon kuuluu muutama muukin henkilö.
En uskalla vielä sanoa mitään. Minusta tuntuu, että minun pitäisi polttaa puoli askia putkeen, että olisin tarpeeksi rentoutunut tähän keskusteluun. Luulin pystyväni tähän, mutta se ei todellakaan ole niin yksinkertaista. Imaisen pitkät savut tupakasta, niin että keuhkoni täyttyy kokonaan savusta ja pidän niitä hetken siellä ennen kun puhallan ne hitaasti ulos. Kyyneleet meinaa väkisin tunkeutua silmiini jo nyt, enkä todellakaan halua itkeä, joten vedän huppua syvemmälle päähäni ja suljen silmäni.
Nyt tai ei koskaan.
"Niin, Siru ja Samuel", aloitan. "Ja Selma ja Sanni. Sebastian. Santeri. Saga. Siiri. Sampo. Sisu."
Pidän jokaisen nimen kohdalla pienen tauon, enkä uskalla katsoa Antonia silmiin. "Ollaan vanhoillislestadiolaisia", saan lopulta sanottua, vaikka ääneni on enää pelkkä pihaus.
Noniin. Nyt se on sanottu. Nyt menee enää muutama sekunti, niin meidän juttu on lopullisesti ohi. En uskalla vieläkään katsoa Antoniin päin ja minua alkaa itkettää. Painostava hiljaisuus painaa hartioitani kasaan ja tajuan, että en oikeasti pysty tähän. Pala nousee takaisin kurkkuuni ja tuntuu, etten saa henkeä. Tumppaan tupakan maahan ja nousen ylös aikeissa lähteä pois.
Tämä oli iso virhe.
"Millasta se on?"
Kysymys yllättää minut ihan täysin, sillä odotin vähintään dissaavaa naurukohtausta tai naljailevia heittoja.
"Kamalaa ja ihanaa", vastaan hiljaa, vaikken uskalla nostaa katsettani.
"Ootsä onnellinen?"
"Välillä."
"Hyvä et ees välil", Anton nousee ylös ja tarttuu käteeni. Hän ei sano enempää. Hän ei kysele tyhmiä. Hän ei naura. Hän vain silittelee kättäni hellästi ja tunnen, kuinka kaipaamani tuttu ja turvallinen olo leviää ympäri kehoani. Kuorma-auton kokoinen taakka putoaa harteiltani ja kyynel vierähtää poskeltani.
Nyt ainakin yksi, ihan helvetin umpisolmussa oleva solmu on avattu ja se antaa minulle voimaa hengittää.
"Senkö takii sua pelottaa olla mun kaa julkisesti? Ku mä oon niin erilainen ku sä?" Anton kysyy.
Sen takia, että Anton on erilainen? Hän on ihan hakoteillä.
"Ei."
"Vaan?"
"Ku mä oon erilainen", vastaan hiljaa ja Anton katsoo minua kysyvästi. "Sä et tiedä millasta se on."
En osaa yhtään lukea Antonin ilmeistä, että mitä mieltä hän on itse asiasta. Pelkään, että hän purskahtaa pian nauruun ja häätää minut pois. Typerä lesta, painu vittuun täältä. Ihan kuin Anton haluaisi olla kenenkään sekopääuskovaisen kanssa, hänen elämässään on tarpeeksi omiakin murheita.
"Kerro mulle", Anton sanoo ja silittää käsivarttani.
"Mua pelottaa", kuiskaan ja pyyhin kyyneleeni hupparin hihaan. "Mua pelottaa, et karkotan sut pois."
"Ai siks et oot lestadiolainen? Saara pliis. Mua ei kiinnosta, vaik sä oisit koditon spurgu tai vittu vaikka saatananpalvoja. Siit asti ku näin sut siel käytäväl en oo voinu kelaa mitää muuta ku sun silmii. Sun silmät on maailman kauneimmat ja niis on niin paljo suruu ja mä en kestä sitä. Mä en kestä nähä sua surullisena", Anton sanoo ja vetää henkeä. "Oon ihan vitun pahoillani et oon saanu sut välil surulliseks. Ansaitset niin paljo parempaa."
Vasta nyt huomaan, että hänen silmänsä on ihan turvonneet. Melkein yhtä turvonneet kuin minulla oli aamulla. Olin niin keskittynyt itseeni, etten ollut edes tajunnut. Anton kääntää katseensa johonkin metsän suuntaan ja pihavalo osuu hänen silmiinsä ja huomaan, että silmäkulmassa kimmeltävää kyynel.
"Älä sano noin."
"Mul on vitun paska tausta itelki. Jengi luulee et mul on kaikkee, ku oon rikkaast perheest. Ei ne tiiä mitä taisteluu mä käyn pään sisäl läpi. Ne näkee vaan pelkän pinnan ja hienon talon ja merkkivaatteet ja luo sen perusteel mielipiteen must, eikä niit kiinnosta vittuukaan mitä mun pään sisäl tapahtuu. Sä oot ainoo ketä on kiinnostanu. Sä oot ainoo joka haluu nähä myös mun pään sisään. Joten jos sä luulet et saat karkotettuu mut pois tollasel nii oot ihan vitun vääräs."
Antonin sanat yllättää minut täysin. Vaikka Jesse rohkaisi minua tähän sanomalla, että Anton ei varmasti ajattele asiaa negatiivisesti, olen silti ihan kuin puulla päähän lyöty. Anton katsoo jalkoihinsa purren hampaitaan yhteen ja näyttää siltä, kuin romahtaisi hetkellä millä hyvänsä. Hän näyttää niin reppanalta hartiat lysyssä ja kädet taskuissa.
"Sun ei pitäs olla tääl. Oon ihan vitun idiootti, ku ees pidättelen sua. Mun pitäs vaan päästää sut menee", Anton sanoo ja nielaisee. "Mut mä en pysty siihen."
"Älä sit päästä."
Lähestyn Antonia hiljaa, kuin varoen että hän menee rikki pienimmästäkin virheliikkeestä. Sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa, kun näen hänen kasvonsa paremmin. Hänen tummat silmänsä ja täydellisen espanjalais-suomalaisen ruskettuneen ihon. Täydellisen kulmikkaan nenän ja luomen oikean silmän alla. Hänen täydellisen leukalinjan ja hupparin alta pilkottavat pörröiset hiukset. Huomaan, että hänen leuassaan on vaalentunut arpi. Lopulta tuijotan vain hänen huuliaan. Otan varovaisia askeleita eteenpäin ja pysähdyn, kunnes olen niin lähellä, että tunnen Antonin hengityksen otsallani. Kesäinen tuulenvire ja Antonin hengitys saa ihoni kananlihalle. Lopulta ujutan käteni hänen hiustensa lomaan, suljen silmäni ja painan huuleni hänen väriseville huulilleen. Hengitys takertuu kurkkuuni, kun Anton suutelee minua takaisin aiempaa voimakkaammin. Niin voimakkaasti, että meinaan horjahtaa. Suudelma on niin täynnä tunneskaaloja, että en ole koskaan elämässäni kokenut mitään vastaavaa. Suudelma on täynnä surua, lohtua, kaipuuta, intohimoa ja ikävää. Kyynel vierähtää poskelleni, jonka Anton pyyhkii peukalollaan hellästi pois ja pitää kasvoistani kiinni, ikään kuin hän pelkäisi minun luikkivan pakoon. Sitä ei tarvitse pelätä. Ei enää. Avaan silmäni, ja näen myös Antonin silmissä kyyneleet ja sydämessäni läikähtää.
"Vooii", saan sanottua.
"Hiljaa", Anton sihahtaa hermostuneena ja suutelee minua uudestaan. Äsken väristyksiä aiheuttanut tuulenvire laittaa hiukseni leijumaan tuulessa ja koko maailma pysähtyy ympärillämme. Tunnen, kuinka kaikki huolet ja murheet vaipuvat johonkin syvälle aivojeni perukoille ja tilalle pulpahtaa pelkkiä vaaleanpunaisia ruusuja ja perhosia sydämenmuotoisin siivin. En enää välitä, vaikka koko perheeni olisi katsomassa meitä ikkunasta. En enää välitä mistään muusta kuin Antonin huulista omiani vasten.
Tämä hetki on täydellinen. Anton on täydellinen.
Anton irroittaa huulensa omiltani ja vetää minut tiukasti itseään vasten. "Oot ihana, tiesithän sen?" Anton kuiskaa tutun lauseen tällä kertaa suomeksi ja pussaa päätäni. Kyyneleitä putoaa joka kerta kun räpsäytän silmiäni ja tunnen olevani enemmän elossa kuin koskaan. Anton katsoo minua niin ihanasti. Täynnä arvostusta ja kunnioitusta. Kukaan ei ole katsonut mua ikinä sillä tavalla. Saan itselleni elinvoimaa tuon katseen voimasta.
Katson Antonia ja myös hänen silmästään putoaa kyynel. "Mitä sä oikeen teet mulle", Anton nauraa hermostuneena ja pyyhkii poskensa hupparin hihaan.
"Hiljaa", kuiskaan samalla tavalla kuin hän aiemmin ja painan vielä kerran huuleni hänen kosteille huulilleen. Anton vetää minut lähemmäs ja hänen vahvat kätensä muodostavat vartaloni ympärille muurin, jotta mikään ulkopuolinen häiriötekijä ei pääsisi sisään. Pelkäsin niin paljon, että tilanne muuttuu vain pahemmaksi. Pelkäsin, että kun sanon ääneen olevani lestadiolainen, äänet pääni sisällä vain saisivat lisää virtaa. Kyyneleet valuvat poskiani pitkin, kun tajuan tilanteen olevan ihan päinvastainen. Antonin suuteleminen ei aiheuta synnintaakkaa, vaan Anton suutelee syntini pois.
Ja se tuntuu uskomattoman ihanalta.