Rakas päiväkirja.
Nyt on lauantai-ilta.
Siru todisti ekaa kertaa mun paniikkikohtauksen. Olin vaan kyyryssä makaamassa Samuelin huoneessa ja se oli onneks just Siru joka sattu tulee sinne. Se säikähti ihan kauheesti ja sano et mun pitää hakee apua. Ihan ku mä täälä tuppukylässä mihinkään terapiaan kehtaisin mennä. Ihan sama vaikka olis vaitiolovelvollisuudet, nii täälä leviää ihan kaikki. Joku näkis mut sielä oottamassa vuoroo ja juorut lähtis liikkeelle. Siitä sit suoraan porukoiden korviin ja oisin kusessa. Siru muistutti mua päiväkirjasta, johon en oo pariin kuukauteen jaksanu kirjottaa mitään. Löysin mun tavaroista tän tyhjän päiväkirjan ja aattelin nyt alkaa tosissaan kirjottaa, puhtaalta pöydältä.
Viime aikoina on tapahtunu nii paljo kaikkee. Mintun kaa en oo jutellu pitkään aikaan ja musta tuntuu et se alkaa kohta epäillä jotaki. En oo uskaltanu kertoo sille mistään. Ennen kerroin sille ihan kaiken, oltiin ihan erottamattomat, mut nyt oon pimittäny siltä niin paljon kaikkee, et en oo uskaltanu ees nähä sitä. Mua pelottaa et se ottaa puheeks Mariuksen ja en haluu ottaa mitää riskiä et paljastan Sirun ja Mariuksen juttua sille. Ja sit Anton..
Vaikka Jesse sano, et Anton tykkää musta, nii se teki hyvin selväksi eilen et ei haluu olla mun kaa. Se huus mulle jotain että mitä mä haluun siitä ja haluun vaan säätää ja et se tuo mulle röökiä. Mä romahdin ihan täysin. En uskaltanu sanoo sanaakaan. Se ei ollu oikee hetki kertoo. Ei siihen ois ollu aikaa. Mä oon sille toisaalta vihanen siitä et se raivos, mut ymmärrän sitä. Mäki oisin raivonnu itelleni. Se on avautunu mulle jo sen vaikeistaki asioista ja mä vaan sulkeudun enkä uskalla kertoo edes mun perheestä.
En tajua miten voin olla näin pahasti ihastunu siihen. Se vaan tuntuu niin oikeelta olla sen kans. Tiiän et mun ei pitäis ajatella sitä, tiiän et mun pitäs olla jonku Oton kans. Mutta ku en mä vittu tykkää kenestäkään Otosta. Tykkään Antonista. Niin paljo et halkeen.
En pysty hiljentämään ääniä mun pään sisällä, ne vaan pahenee kokoajan. Ne vaan huutaa mulle ilkeitä sanoja ja mun päähän sattuu. Se tuntuu siltä, ku joku yrittäis mun pään sisältä työntää pirunsarvia ulos. Mä en oo mikään paholainen. Ne on. En vaan osaa ajatella sitä niin, ku paniikkikohtaus iskee. Se on ihan kamala tunne, ku yhtäkkiä päässä sumenee ja kuulen vaan ne äänet. Kaikki ne sanat, mistä mua on lapsesta asti peloteltu. Ihmisen lihan heikkoudesta ja helvetin liekeistä. Kaikki ne räjähtää kerralla mun pään sisällä ja sinne ei mahdu niin paljon pahaa. Itken vaa ihan mahottomasti ja yritän kyynekanavan kautta saada ees jotain pihalle, mut ei se auta.
Anton autto mua.
Mun paniikkikohtaukset ei oo koskaan voimistunu pahoiks ku oon sen kaa. Se osaa aina rauhotella mut ja sen läheisyys tekee mun olon niin turvalliseks. Se tuntuu siltä ku se menis ite mun pään sisälle ja taistelis mun puolesta niitä paholaisia vastaan. Et mun ei tarvi kärsiä yksin. Et oisin turvassa. Ja mua itkettää et en enää saa ikinä tuntee sitä. Pelkään et karkotin sen pois lopullisesti. En ymmärrä, en oo tuntenu sitä ees kauaa, mut musta tuntuu et en osaa enää olla ilman sitä.
Äiti ja isä on aina varotellu tekemästä syntiä. Muistan ku ekaluokalla näin mun luokkalaisilla tytöillä Bratz-nukkeja. Mä vaan itkin kotona et miks mä en oo saanu niin kaunista nukkea. Äiti sano mulle, et ne Bratzit joutuu leikkimisiän jälkeen helvettiin, ku niillä on meikkiä. Itkin sen jälkeen hysteerisesti joka ilta, ku mietin niitä kauniita nukkeja sulamassa muodottomaks helvetin liekeissä. Pistin silmät kiinni ja näin niiden pienenpienten korvakorujen polttavan niiden pieniä korvia. Näin, miten niiden pienet paidat sytty palamaan ja niiden jalat vaan suli. Lopuks niiden kauniit meikatut kasvot suli muodottomaks. Kuulin niiden tuskan huudot mun korvissa. Välillä menin takapihalle rukoilemaan salaa. Rukoilin, että ne nuket sais mennä taivaaseen. Että ne ei oo valinnu sitä, niille on vaan laitettu meikit, ne ei oo päättäny sitä. Ne on nukkeja. Armahda niitä Jumala. Mua alko sen jälkeen ahdistaa aina leluosastolla kaupassa. Pelkäsin, et en oo rukoillu tarpeeks ja en kestäny nähä niitä onnellisen näkösenä paketeissa, tietämättä niiden kohtalosta. Yhellä vaivasella lauseella äiti sai mulle niin ison synnin taakan, et sain ekan paniikkikohtauksen Kärkkäisen leluosastolla ku olin 8-vuotias.
Äiti piti mua vaan hankalana lapsena. Äiti ajatteli, et haluun niitä nukkeja ja sen takia itken. Tajusin vasta 15-vuotiaana, et en mä oo hankala lapsi. Vanhoillislestadiolainen herätysliike on se, mikä tässä on hankala. Mua on vaan peloteltu niin paljon et oon sisältä ihan riekaleina. En uskaltanu tehdä mitään "normaalia" ilman et mulle tuli siitä huono omatunto. Oon aina totellu äitiä ja isää, koska pelkäsin niin paljon että ne alkaa taas puhua helvetin liekeistä. Monta vuotta meni, ennen ku pystyin mennä nukkumaan ilman että kuvittelin kuinka monta ihmistä, eläintä ja lelua oon nyt onnistunu saamaan helvetin liekkeihin, jos mun ajatukset on ollu jotenki vääriä. Että oon vahingossa aiheuttanu jotain peruuttamatonta. Vasta 15-vuotiaana tajusin. Siihen tarvittiin yks ihmishenki.
Paavo-setä tappo ittensä pari vuotta sitten. Meille kerrottiin, että isin veli eksyi laumasta ja sille kävi sitten niin. Meiän korvaan se käännettiin niin että se erosi uskosta ja sen takia kuoli. Se ei menny niin. Se oli niin ahdistunu et se ei enää kestäny elää. Mua alko pelottaa, et oon vasta 15 ja niin paskana kaikesta. Paavo oli 52-vuotias. Se oli kestäny tätä paskaa 52 vuotta. Sillon mä tajusin, et mä en tuu kestää. Sen kuolema ei ollu Paavon syy. Se on tän herätysliikkeen syy. Mun pitää pelastaa itteni, ennen ku on liian myöhästä. Mä en haluu, et jos mä en kestä ja tapan itteni, niin mun tarinaa aletaan kertoo lapsille varottavana esimerkkinä. En haluu et ykskään lapsi joutuu kokemaan samaa pelkoa mikä mulla oli. Ja on välillä edelleen.
Antonin kans mulla on sellanen olo, et oon ihan normaali. Et oon hyvä. Antonin vierellä mun sisällä olevat möykyt alkaa pikkuhiljaa pienentyä ja mulla on hyvä olla. Mut mä pelkään niin paljon, et jos mä kerron sille lestadiolaisuudesta, mun ajatukset helvetin liekeistä tulee takas. Jos mä avaan mun vanhat haavat ja tilanne vaan pahenee.
Oon onnistunu onneks vähän sulkee niitä mielikuvia, ja en oo nähny vuoteen painajaisia. Onneks oon sen verran kasvanu, et hetken miettimisen jälkeen tajuun et se ei oo todellista. Riittää, et oot hyvä ihminen, pääset taivaaseen. Välillä demonit mun pään sisällä yrittää raahata mua takas pimeään huoneeseen, mut mä haluun taistella. Mä ansaitsen hyvän elämän.
Ja mä tarviin siihen Antonia. En pysty siihen yksin. Tarviin jonkun herätysliikkeen ulkopuolelta, joka ei oo kasvanu tähän samaan muottiin. Sellasen, joka ei aiheuta mulle yhtään enempää synnintaakkaa. Tarvin jonkun kertomaan mulle, että oon hyvä ja että mä riitän tällasena. Ja haluun et se joku on Anton. Vaikka se on ihan hiton äkkipikanen ja urpo ja varmaan ihan yhtä sekasin päästään ku minä, nii silti. Niinku Jesse sano, niin ollaan solmussa ilman toista. Ku ollaan yhdessä, ne solmut aukee ja voi taas hengittää.
Mun on pakko nähä se ja kertoo sille kaikki.
Nyt.