Koko vatsalaukkuni pyörähtää ympäri.
"Mitä?"
"Kuulit ihan oikein", Siru sanoo hymyillen. "Kerro siitä."
"Mistä sä—"
"Mulla on lähteeni", Siru virnuilee ja pistää suurieleisesti palan pannukakkua poskeensa. Korviani alkaa punottaa, kun kuulen pikkusiskoni suusta Antonin nimen.
Miten ihmeessä Siru voi tietää meistä? Ja mitkä hiton lähteet? Olen ihan pihalla.
"Ei sitä tarvi hävetä", Siru sanoo. "En mä tuomitse —"
"Kuka muu tietää?" sihahdan ja sykkeeni alkaa tahtomattani kohota.
"Rauhotu Saara!" Siru sanoo napakasti. "Ei kukaan muu ku minä, ainakaan tietääkseni."
Puna leviää kasvoilleni ja tunnen kuinka hiki alkaa puskea niskaani.
"Onko teillä juttua?" Siru kysyy edelleen virnuillen ja minä olen edelleen pihalla kuin lumiukko.
"Ehkä", saan sanotuksi. En saa nieltyä enää yhtäkään palaa pannukakkua. Olen unohtanut, kuinka nielaisurefleksi toimii.
Vitun Siru, oikeasti.
"Oisitte tosi söpö pari", Siru sanoo hihittäen. "Haluan kuulla kaiken!"
"Se ei — se ei oo lestadiolainen", mutisen hiljaa katse lautasessani, puoliksi syödyssä pannukakussa, jonka keskiössä olisi vielä herkullinen kasa tuoreita mansikanlohkoja.
"Kyllä mä sen tiedän", Siru sanoo huokaisten. "Sehän on latino", hän virnistää perään.
"Eikö se häiritse sua?"
"Ai että se on latino?"
"Ääliö", tuhahdan. "Se, ettei se oo uskossa."
"Miks häiritsis?" Siru kysyy ihan vilpittömästi ja uskallan taas hengittää.
"Aattelin vaan."
"No ei tietenkään häiritse", Siru sanoo. "Noi säännöt on ihan perseestä."
"Ai?"
"Kaikkien pitäis saada olla just sen kans kenen haluaa", Siru miettii. "Ei sillä pitäis olla paskankaan väliä mihin uskoo vai uskooko mihinkään."
Mistä lähtien pikkusiskostani on tullut noin fiksu ja järkevä nuori nainen?
"Oot kyllä ihan oikeessa", sanon ja minua alkaa väkisin hymyilyttää. "Saanko maistaa sun pannaria?"
"Saat, mutta älä nyt vaihda puheenaihetta", Siru sanoo kulmiaan kohotellen. "Kerro jo!"
Mietin hetken mistä aloittaisin ja mitä kaikkea uskallan kertoa ilman, että saan tuomitsevia katseita ja silmienpyörityksiä. Aivoni ei meinaa pysyä yhtäkkisen aiheenvaihdoksen perässä, kuvittelin oikeasti, että menemme vain normaalisti mekko-ostoksille ja juttelemme huomisista häistä ja keveistä aiheista. En olisi ikipäivänä uskonut, että joku päivä vielä istun pannukakkutalossa jutellen siskoni kanssa pojista ja salaisista suhdekiemuroista.
Ihan käsittämätöntä. Niin käsittämätöntä, että päätän lipulta olla rehellinen kaikesta.
"No, ihan ekaks näin sen niiden pihalla", aloitan pyöritellen mansikoita sekaisin kermavaahdon kanssa.
"Niin, se on meidän naapuri, sen tiedän", Siru heittää virnistellen. "Ja se on aika hyvännäkönen myös."
"Eikö ookki?" sanon hymyillen ja Siru nyökyttelee päätään innoissaan.
En kestä.
"No on, kunnon namupala", Siru sanoo naureskellen. "Missä tutustuit siihen?"
"Muistatko ku lyhensin sitä yhtä hametta?" kysyn hampaita kiristellen. Tämä on uhka tai mahdollisuus.
"Muistan, lainaan sitä sit heti kun saat kerrottua tän stoorin", Siru sanoo, kaapii viimeiset pannarin jämät suuhunsa ja ristii sitten kätensä rinnalleen. "Mitä siitä?"
"Se oli mun asu—", aloitan ja vedän henkeä. "Ku mä — ku mä menin lukion bileisiin."
"Saara!" Siru kiljahtaa. "Menitkö oikeesti?"
"Älä huuda!"
"Sori! En vaan olis uskonu susta", Siru sanoo silmät ihmetyksestä suurina.
"Ja arvaa mitä muuta tein?"
"Joitko?"
Nyökkään.
"Saara Josefina Kantola", Siru henkäisee dramaattisesti, mutta alkaa sitten nauraa. "No oliko edes hauskaa?"
"No bileissä ei ollu, mut siis yksin vedetyt kännit oli kyllä ihan hauska kokemus", sanon hymyillen ja ihmettelen miten vähän kiusallista tämä on. Tuntuu niin oudolta puhua Sirulle tästä, mutta toisaalta aivan täysin luonnolliselta, kuin tämän olisi pitänytkin mennä näin.
"Aika kreisiä", Siru naurahtaa. "Mut siis yksin? Eikö se Anton ollukkaa siellä vai?"
Kerron Sirulle lyhyen version tielle varisseesta leskenlehtiseppeleestä siihen, kun pyysin Antonin rannalle hyvittämään huonon käytöksensä. Siru on aivan haltioissaan.
"Vitsi sä oot hullu muija", Siru päivittelee ja katsoo minua silmät pyöreinä. "Ihan tosi, respect!"
Purskahdamme molemmat nauruun ja käymme vielä hakemassa alakerrasta kahvit. Olen maailman onnellisin, että äiti käski meidät lähtemään tänne. Ei meille olisi muuten tullut samankaltaista tilaisuutta jutella.
"Arvaa muuten mitä siellä rannalla tapahtu?" kysyn varovasti.
"Pussailitte tietty", Siru sanoo kuin se olisi maailman luonnollisin asia. Tuota tyttöä ei näköjään järkytä yhtään mikään. Käsittämätöntä.
"Joo", vastaan ylpeänä.
"Voi vitsi miten ihanaa", Siru tuulettaa. "Mekin ollaan pussailtu."
"Nii mä vähän arvelinkin."
"Se on niin kivaa", Siru sanoo haaveillen.
"Pakko myöntää", vastaan. "Tuntuuko se susta yhtään väärältä?"
"Aluks tuntu mut ei enää", Siru sanoo. "Tuntuuko susta sit?"
"No vähän, tai väkisinki mietin mitä äiti ja isä sanois."
"Mulla oli ihan sama aluks, mut sit tajusin miten sairasta ajatella niin ihanalla hetkellä jotai äitiä ja iskää", Siru sanoo ja hörppää kahviaan. "Anna kuule tunteiden viedä."
Hymyilyttää.
"Millon susta on tullu noin fiksu?"
"Mariuksen ansiota", Siru sanoo ja hänen huulet leviää korviin asti. Tulee niin hyvä mieli nähdä rakas pikkusisko noin onnellisena. Se saa minut myös nielemään kaikki negatiiviset ajatukset Mariuksesta, ehkä hän ei olekaan niin huonoa seuraa kuin pelkäsin. Ehkä hän on todellakin muuttunut.
Tai Siru on muuttanut häntä. Pikkusiskollani on sellainen vaikutus ihmisiin, hän on niin herttainen tyyppi pohjimmiltaan, vaikka onkin aika tarmokas ja tulinen luonne.
"Mut mitä tapahtu sen rannan jälkeen?" Siru palaa takaisin aiheeseen. "Ootteko nähny sen jälkeen?"
"Toissapäivänä olin sen luona, tultiin molemmat kipeiksi siitä uimisesta."
"Uimisesta?"
"Joo", vastaan ja minua alkaa naurattaa, kun muistelen sitä iltaa. "Sinne me juostiin käsi kädessä hyiseen veteen."
"Eikä!"
"Joo, ja sitte — sitte sen jälkeen me mentiin pukukoppiin vartijaa piiloon ja pussattiin", lisään lopun tarinasta punastellen.
"Älä viitti! Vitsi miten romanttista."
Kerron vielä tarkemmin terkkarin odotushuoneesta, taksimatkasta, sairaspesästä, kaakaosta ja Frozenin katsomisesta. Siru kuuntelee haltioissaan.
"Sieltä lähdin eilen neljän jälkeen, niin ku olisin muka tulossa koulusta kotiin", lopetan tarinani.
"No sen mä tiesinkin", Siru virnistää. "Näin sut."
"Missä?"
"Ku hiipparoit sieltä Antonin ovesta ja luikahdit autotallin takaa metsään", Siru sanoo tyytyväisenä naureskellen. "Samuelin huoneesta on hyvä näköyhteys suoraan siihen niiden ovelle."
"Eikä!"
"Laskin yks yhteen ja siitä mä tiesin", Siru virnistää ja iskee silmää. "En mä olis muuten ees uskaltanu kertoa sulle Mariuksesta, mut aattelin että ehkä sä et — ehkä sä et sittenkään tuomitsis."
Sirun äänensävy on apea.
"En tuomitse", vastaan hymyillen ja saan Sirunkin hymyilemään. "Mut apua, ei kai kukaan muu nähny?"
"No ei tietääkseni", Siru sanoo olkiaan kohauttaen. "Mä vaan naureskelin sulle ku ninjailit sinne metsään."
Repeän spontaaniin nauruun ja Siru myös, hitsi, miten tämä reissu sai tällaisen käänteen? En olisi ikinä uskonut.
Juomme kahvit loppuun, Siru kertoo lisää Mariuksesta ja minä kerron Antonista, kunnes lähdemme metsästämään Oulun keskustaan täydellisiä mekkoja.
Se osoittautui tämän päivän vaikeimmaksi tehtäväksi.
Vero Modassa ei ollut oikeita kokoja, Gina Tricotin ja H&M:n mekot oli liian arkisia ja Stockmannin mekot ylittivät 50€ budjetin. Siru löysi lopulta uudella kierroksella Gina Tricotin alennuksesta tummansinisen löysähkön mekon, jossa on rusetille kiedotut nauhat kaula-aukon kohdalla ja pussihihat. Sirun mekko maksoi vain parikymppiä, joten hän antoi ylijäämärahat minulle käytettäväksi omaan mekkooni — sillä perusteella että saa lainata sitä joskus. Päädyin lopulta ihanaan roosan väriseen ihonmyötäisen pitsimekkoon, jossa on kaunis ja näyttävä helma.
Tulen näyttämään prinsessalta huomenna.
"Tää reissu oli ihan mahtava", Siru hehkuttaa, kun astumme lopulta päivän päätteeksi junaan. "Oispa elämä aina tällasta."
"Niinpä", vastaan hymyillen. Tämä reissu ei olisi kyllä voinut enää paremmin mennä.
Istun junan penkille ja alan selata puhelinta. Menen Instagramiin ja huomaan, että minulle on tullut seuraamispyyntö.
anton.gonz
Näytän puhelinta Sirulle.
"Mitä sä odotat?" Siru kysyy huvittuneena naureskellen. "Hyväksy se, urpo!"
Vatsassani muljahtaa. Selaan yksityistä instafeediäni ja se on täynnä kaikkea mikä viestii lestadiolaisuudestani. Kuvia viime kesän suviseuroista. Sisaruskuvia. Paljon sisaruskuvia. Yhdentoista lapsen ja kahden aikuisen perhepotretti. Toissakesän suviseurakuvia. Ihan kaikkea.
"En mä kehtaa", vastaan sitten.
"No miks et?"
"Se ei tiedä, et ollaan—", sanon madaltaen ääntäni kuiskaukseksi. "Lestadiolaisia."
"Häh?" Siru henkäisee. "Miks et oo kertonu?"
"En oo vaan uskaltanu."
"Anna sun puhelin tänne", Siru sanoo ja riuhtaisee puhelimen kädestäni.
Huomaamme, että myös Antonin instatili on yksityinen, Siru yhtään kyselemättä klikkaa seuraamispyynnön myös hänelle. Antonilla on yli 4 tuhatta seuraajaa. Minulla on 373, joista suurin osa on jollain tasolla sukua minulle. Antonin profiilikuva on sama mikä hänellä oli myös Facebookissa ja haluaisin kuollakseni nähdä lisää kuvia hänestä, sillä Antonilla näyttäisi olevan yli 300 julkaisua. Siru hätkähtää, kun puhelin värähtää yllättäen hänen käsissään.
[17.54]
Hei söpöliini
Hyväksy mun seuraamispyyntö
Haluun nähä sust kuvii
Pliiiis
"Uuuuu mikä slangi", Siru sanoo virnuillen. "Puhuuko se livenä noin?"
En malta olla hymyilemättä.
"Joo."
Selaamme nopeasti kaikki kuvani läpi. Siru keksi ottaa sijaintimerkinnät pois suviseurojen kuvista, ehkä ulkopuolinen ei tajua missä ne on otettu. Päätän poistaa perhepotretit ja jätän vain muutaman sisaruskuvan. Äiti ei muutenkaan tykkää kun laitan nettiin kuvia pienimmistä, joten voin ihan hyvin poistaa ne. Hyväksyn pyynnön tärisevin käsin ja huomaan, että Anton on hyväksynyt omansa myös ja puhelimeni näytölle avautuu laaja kirjo kuvia. Kuvia kavereiden kanssa, reissukuvia eri maista, maisemakuvia, selfieitä. Paljon selfieitä. Ajattelin Antonin Facebookin perusteella ettei hän olisi sellainen perus-selfie-jäbä, mutta Instagram kertoo ihan muuta. Instagramissa on myös paljon kuvia kauniiden tyttöjen kanssa.
Tottakai.
"Onko noi sen helsinkiläisiä kavereita?" Siru kysyy.
"En mä tiedä, kai", vastaan apeana. Sirunkin puhelin piippaa ja hän alkaa hymy korvissa tekstailemaan Mariuksen kanssa, joten vetäydyn selaamaan feediä itsekseni. En voi itselleni mitään, että pieni mustasukkaisuus iskee. Löydän sieltä sen saman kuvan myös Rosa Lehdon kanssa, kenen kuvaan Anton oli tägätty Facebookissa. Rosa Lehdon instagram on yksityinen, tietenkin. Ja vaikka se on yksityinen, hänellä on silti tuhansia seuraajia.
En ehdi masentua Rosa Lehdon olemassaolosta sen pidempään, sillä huomaan minulle tulleen ilmoituksen uusimpaan kuvaani.
anton.gonz Vittu sä oot upee
Vatsanpohjassa lepattaa vauhkoontunut perhosparvi ja suupielet venähtää korviin asti. Aina kun Anton kehuu minua, tunnen oloni suorastaan ylivoimaiseksi. Ihan tosi, maailman söpöin poika Helsingistä kommentoi minun kuvaani. Ei Hennan, ei Eerikan, vaan minun kuvaani. Minä olen hänen mielestä upea. Onhan Anton sanonut monta kertaa minua päin naamaa söpöksi, mutta tämä on julkista, eli hän ei häpeä minua. Minun on pakko näyttää kommentti myös Sirulle, kun vihdoin ja viimein voin hehkuttaa onnellisuuttani jollekin, ja samaan aikaan puhelin piippaa uudesta viestistä.
[18.03]
Aafjklgdsjgs en kestä
Pakko nähä sut tänää
Tuu illal käymää?
Sirukin ehtii nähdä viestit. "Mitä mä teen?"
"No meet näkee sitä", Siru sanoo rennosti ja nappaa jälleen puhelimeni kädestä.
"Helpommin sanottu ku tehty."
"Kyllä hätä keinot keksii, sun on ihan pakko nähä sitä", Siru hehkuttaa. "Kato nyt miten söpö se on!"
Siru näyttää Antonin instakuvaa, missä hänellä on vaaleanpunainen yksisarvispuku päällä ja huulet mutrussa. Kuva saa meidät molemmat kikattamaan.
Kaiken sen lisäksi, että Anton on maailman ihanin poika ja taitaa ihan oikeasti pitää minusta, hänen ansiotaan on myös se, että olen pikkusiskoni kanssa läheisempi kuin koskaan. Posket alkavat krampata monta päivää kestäneestä hymyilemisestä, vatsanpohjani on varmaan lopullisesti haljennut tästä onnen määrästä.
En ole koskaan, ikinä ollut näin onnellinen.