Kuumemittari piippaa kainalossa ja näyttää lukemaa 37,1. Äiti ei antanut minun lähteä kouluun, vaikka olisin halunnut.
Tottakai olisin, sillä koulussa näkisin Antonin.
Hymyilyttää, kun edes ajattelen sitä nimeä. Eilinen oli oikeasti niin täydellinen, kuin sadusta. Makoilimme Antonin tekemässä sairaspesässä vierekkäin, katsoimme prinsessaleffaa isolta näytöltä, Anton lauloi ja tanssi Let it go:ta antaumuksella ja minä nauroin maha kippurassa. Kun sudet iskivät Annan ja Kristoffin reen kimppuun, Anton otti minua kädestä. Kun Olaf sanoi some people are worth melting for, Anton suuteli minua.
"Oot viel söpömpi kipeenä", Anton sanoi.
"Ja sä oot ihan friikki", vastasin.
"Tykkäät kuitenki", Anton virnuili ja pussasi minua nenänpäähän.
Se oli niin ihanaa. Aivan käsittämättömän ihanaa.
Pompin portaat alas alakertaan keittiöön auttamaan äitiä, kun hän leipoo Samuelin ja Linnean häihin pullaa ja kuppikakkuja. Vielä on niin paljon tehtävää, en todellakaan voi vain makoilla huoneessani kun äiti paiskii hommia ihan yksin. Oikeasti, miksi minulle tulee huono omatunto näin helposti?
"Älä Saara pliis mene ihan vielä naimisiin", äiti sanoo, kun hetkeä myöhemmin istun keittiön
pöydän äärellä katsomassa, kun äiti valmistaa valkosuklaakuorrutetta kuppikakkuihin.
"Joo ei pelkoa", vastaan hymyillen. "Voinko auttaa jotenkin?"
"No jos viitsit alkaa tehdä ruokaa niin olis tosi suuri apu", äiti sanoo ja korjaa leipomismyssynsä asentoa. "Jos sun olo on yhtään parempi."
"On joo", vastaan ja nousen pöydästä. Nappaan jääkaapin alalaatikosta ison pussin perunoita ja alan kuoria niitä. Olo ei kyllä oikeasti ole minään kauhean hyvä, pää on täynnä räkää ja heikottaa, mutta pelkästään eilisen ajatteleminen antaa jotain ihmeellistä energiaa.
"Kuule, Saara", äiti sanoo yhtäkkiä. "Pitäisköhän sun ja Sirun pitää huomenna vapaapäivä?"
En ole uskoa korviani. "Häh?"
"Niin."
"Miks ihmeessä?"
"Teillä ei taida olla juhlamekkoja häihin, tai ainakin varmaan haluaisitte uudet sinne", äiti miettii. "Jos kävisitte Oulussa? Isällä on huomenna vapaapäivä, niin se voi auttaa kotona, ja nyt kun Linnea ja Samuel on täällä myös, niin saadaan kaikki hoidettua ilman teitäkin", äiti sanoo ja minä katson häntä silmät pyöreinä. "Mitäs sanot?"
Äiti ei yleensä ehdota mitään vastaavaa, joten olen ihan äimänkäkenä, oikeasti.
"Ootko tosissas? Siis ei tarvis mennä kouluunkaan?"
"No eikö se olis kivaa?" äiti kysyy. "Ette oo pitkään aikaan tehny mitään kivaa kahestaan", äiti lisää ja hymyilee lempeää, äitimäistä hymyä, jota saan todistaa ihan liian harvoin.
Minua melkein itkettää.
"Se olis ihan huippua!"
Äidin hymy levenee entisestään.
"Riittääkö 50€ molemmille?"
"Todellakin riittää!" hihkaisen ja kiiruhdan painamaan pusun äidin poskelle. "Oot ihan paras!"
Vatsanpohjassa alkaa kuplia ihana onnellisuuden tunne. Toivottavasti huominen menisi kivasti, en kyllä rehellisesti sanottuna ole Sirun kanssa kauheasti viettänyt aikaa viime aikoina. Minusta tuntuu kuin Siru olisi tietentahtoen vältellyt minua.
En halua ajatella sitä nyt.
Kuorin perunat nopeasti, paistan vielä jauhelihan ja teen siihen ruskean kastikkeen. Katan pöydän kotona oleville lapsille, itselleni ja äidille.
"Mää aion sielä häissä syyä ainaki sata pullaa", pikkuveljeni Santeri hihkuu jauhelihakastikkeet poskilla.
Hymyilyttää. Perheeni on kaikesta huolimatta aika ihana.
***
Seuraavana Oulu
Nästa Uleåborg
The next stop Oulu
Siru oli aivan yhtä intopiukeana kuin minä, kun kerroin että lähdemme Ouluun. En kyllä tiedä oliko hän vain innoissaan siitä, että sai luvan kanssa lintsata koulusta. Pikkusiskolla on enää kolme viikkoa yläastetta jäljellä ja sitten hänkin tulee lukioon. Siru ei ole mikään maailman innokkain koulussakävijä, joten tällainen ehdotus on hänelle ihan lottovoitto.
"Mihin mennään eka?" kysyn, kun hetkeä myöhemmin astumme junasta ulos. Sää on ihanan lämmin Oulussakin, vaikka se on huomattavasti Niemiharjua pohjoisempana.
"Miten ois pannukakut aamupalaks?" Siru kysyy virne kasvoillaan.
"Luit mun ajatukset!"
On onnea omistaa vuotta nuorempi pikkusisko, vaikka emme olekaan kauhean läheisiä. Sirulla on ollut aina omat juttunsa, Harry Potterit ja parhaat kaverit, joiden luona hän käy nykyään niin paljon ettei häntä kotona kauheasti näy. Se harmittaa ihan oikeasti, tosi paljon.
Oulussa on kaunista toukokuussa. Linnut visertävät kesän merkiksi, aurinko lämmittää ihoa ja kaikki vastaantulevat ihmiset näyttää onnellisilta. Kävelemme Oulun keskustan läpi torille, ja suunnistamme torinrannan viimeiseen punaiseen mökkiin, johon osaisin suunnistaa vaikka silmät sidottuna. Sieltä löytyy nimittäin yksinoikeudella ne maailman parhaat pannukakut. Oikeasti, ei Oulussa voi käydä, jos ei käy pannukakkutalossa. Sen pitäisi olla jokaisen kansalaisen elinehto.
Siru tilaa pannukakun Nutellalla ja keksinmuruilla, ja minä tilaan omani tuoreilla mansikoilla ja kermavaahdolla. Istuudumme yläkerran sivupöytään ikkunan viereen kahvien kanssa odottamaan annoksiamme.
"Ihan hullua et äiti ehotti tällasta", Siru sanoo ja asettuu mukavasti sohvalle. "Näin hyvää ideaa siltä ei oo tullu vuosiin."
"Sanoppa muuta", vastaan hymyillen.
Ihanaa miten innoissaan Siru on. Joku osa minussa pelkäsi, että häntä ärsyttäisi lähteä viettämään shoppailupäivää kanssani. Sirun kaverit tuntuu olevan nykyään perhettä tärkeämpiä, mutta ymmärränhän minä sen. Onhan minullakin Minttu.
"Miten sulla on nyt menny koulussa?" yritän luoda keskustelua pitkäksi venähtäneen hiljaisuuden ylitse.
"No — no, vähän heikosti, pakko myöntää", Siru sanoo ja muuttuu sillä samalla sekunnilla jotenkin oudoksi. Olen jo kysymässä onko kaikki hyvin, kun hän avaakin suunsa uudestaan. "Saanko kysyä sulta yhtä juttua?"
"Joo, tottakai."
"Mut sun pitää luvata ettet kerro kenellekään", Siru sanoo hiljaa ja nyprää vuoroin pitkien hiustensa latvoja ja vuoroin kollaripaitansa hihaa. Hänen koko olemus on kiusaantunut ja vähän hämmentynyt, jopa pelokas. Yritän ottaa mahdollisimman lempeän ilmeen kasvoilleni.
"No en tietenkään kerro", vastaan ja ristin etu- ja keskisormeni lupauksen merkiksi. "Hölmö."
Siru hymyilee ujosti ja kääntää katseensa käsiinsä. "Noku, on yks poika."
"Siru!" henkäisen. "Mikä poika?"
"Shhhh", Siru sihahtaa ja samassa portaita pitkin ilmestyy tarjoilija, käsissään höyryävän herkulliset pannukakut. Tuoksu on päätähuimaava.
"Noniin!" aloitan, kun tarjoilija häviää näkyvistä ja lappaan erillisestä kiposta kermavaahtoa mansikoiden päälle. "Kerro jo!"
Siru katselee pannukakkuaan mietteliäänä, kunnes alkaa hymyillä.
"Oon tosi ihastunut siihen", Siru sanoo varovasti hymyillen ja leikkaa pannukakustaan palan suuhunsa.
En kestä.
Sydämeni sulaa samaa tahtia Sirun pannukakun päällä olevan suklaalevitteen kanssa.
"Eikä!" huudahdan ja taputan käsiä yhteen. "Kuka se on?"
Siru katsahtaa minua nopeasti, mutta ei vastaa kysymykseen.
"Ollaan jo pidemmän aikaa nähty, sen takia mun koulu on menny niin huonosti, ku on pitäny keksiä jatkuvasti tekosyitä ja välillä lintsata", Siru kertoo nolona.
"Ymmärrän."
Ymmärrän paremmin kuin hyvin. Jopa niin hyvin, että luulen hänen puhuvan minun suullani.
"En oikeesti halua et kukaan tietää tästä vielä", Siru sanoo katsoen ikkunasta ulos. "Tää on oikeesti aika — tää on aika paha juttu."
"Ai?"
Katson Sirua ihmeissäni, tai lähinnä enemmän huolestuneena. "Mutta siis en todellakaan kerro kenellekään", sanon lempeästi ja ihan vilpittömästi.
Hetken aikaa syömme ihan hiljaa, Siru availee suutaan välillä, mutta nielaisee sanansa pannukakun mukana vatsaansa. En viitsi enää hoputtaa, tässä on koko päivä aikaa muutenkin.
"Marius", Siru sanoo spontaanisti, katse ikkunassa. Kurtistan kulmiani ja kohottaudun myös katsomaan ulos.
"Missä?"
"Eiku se poika on — se on Marius", Siru katsoo mua jännittyneellä ilmeellä ja silmäni suurentuvat, kun tajuan mistä hän puhuu.
"Marius?"
"Joo."
"Mintun veli Marius?"
"Joo."
"Sä oot — sä oot Mintun veljen kanssa?"
Koko lause kuulostaa älyttömältä. Se kuulostaa älyttömältä vielä silloinkin, kun Siru nyökkää pöydän toiselta puolelta posket punaisina. Koetan prosessoida uutista ja mitä pidemmälle mietin, sitä kovempaa tahtia ihokarvani nousee pystyyn.
Parhaan ystäväni veli Marius. Joka on 20-vuotias. Pikkusiskoni kanssa. Joka on 15-vuotias. Herranjumala.
"Siis Marius?" henkäisen sitten enkä pysty enää peittelemään järkytystäni. "Marius?! Ootko tosissas?"
Siru muuttuu pelokkaaksi kissanpennuksi, mutta en voi vastustella sanojani.
"Älä pliis tuomitse vielä", Siru henkäisee surullisena ja pian kyyneleet nousee hänen silmiinsä. "En mä voi sille mitään, mä —"
"Se on sua 5 vuotta vanhempi", keskeytän pikkusiskoni madaltamalla ääntäni. En voi sille mitään, että äänessä on tuomitseva sävy. Tunnen Mariuksen niin pitkältä ajalta, tottakai minulla on hänestä aika vahva mielipide.
Eikä se ole kauhean hyvä.
"Hitto, mä tiedän!" Siru älähtää epätoivoisena. "Se tässä onki pahinta", Siru jatkaa niiskaisten ja kun kyynel lopulta vierähtää hänen poskelleen, tajuan että hän taitaa oikeasti olla tilanteesta ahdistunut.
Ei tunteille mitään mahda, kyllähän minä sen tiedän.
Eikä minulla todellakaan ole varaa tuomita kenenkään ihastumisia — itsehän olen jo touhunnut vaikka mitä syntistä herätysliikkeen ulkopuolella. Yritän vaihtaa järkyttyneen ilmeeni ymmärtäväisen isosiskon ilmeeksi ja tartun Sirua kädestä.
"Älä itke hei", sanon ja ojennan Sirulle paperin. "Anteeks mun reaktio, toi tuli vaan ihan puskista."
Siru niistää nenänsä lautasliinaan ja nyökyttelee.
"En oo uskaltanut kertoa kenellekään", Siru sanoo hiljaa. "Just ton takia."
Tuntuu pahalta.
"Ei kukaan tuu ikinä ymmärtämään miks oon sen kanssa", Siru jatkaa itkua nieleskellen. "Kun sen maine on mitä on."
"Niin", sanon nielaisten.
Vaikka Marius on lestadiolainen, hän on yksi niin sanotuista pahoista pojista. Hän on eksynyt lammas, niinkuin kuulen hänestä aina puhuttavan. Olen tuntenut hänet lapsesta asti, olen nähnyt hänen koko surullisen tähän astisen elämän elinkaaren. Olen nähnyt sen, kun hän oli ihan tavallinen lestadiolaispoika, mutta olen nähnyt myös sen Mariuksen, joka yhtäkkiä yläasteella hän sulkeutui ja alkoi lopulta ryyppäämään. Hän oli aivan hunningolla koulun kanssa, meni isänsä vastusteluista huolimatta amikseen autopuolelle ja alkoi hengailla hämärien tyyppien kanssa. Lopulta heitettiin ulos kodista ja ties mitä hän nykyään puuhaa. Hänestä liikkuu vaikka mitä juoruja, huumetouhuista tuhopolttoihin, kaikkea ihan hurjaa ja sellaista, mitä ei todellakaan saisi yhdistää Siruun.
Ja nyt Marius todella on pikkusiskoni kanssa.
"Tiiän mitä sä aattelet", Siru sanoo apeana. "Mut se — se osaa olla oikeesti tosi ihana", Siru jatkaa varovaisesti, tutkien jokaista elettäni.
"Kerro siitä", ehdotan hymyillen ja yritän unohtaa hetkeksi sen Mariuksen, kenet minä tunnen. "Kerro miten te tapasitte."
"En mä kehtaa, ku sun reaktio oli tollanen", Siru mutisee ja pistelee pannaria poskeensa.
Käy sääliksi, oikeasti. En ole koskaan nähnyt pikkusiskoani noin surkeana.
"Pakko sun on kertoo ku alotit", virnistän ja yritän sillä rohkaista häntä kertomaan. "Pliis?"
"No, voin kertoo lyhyen version", Siru aloittaa varovasti, vajoaa hetkeksi mietteisiinsä ja hymynkare pilkahtaa hänen suupielessään niiden voimasta. "Se alko helmikuussa —"
"Helmikuussa jo?!"
"Älä keskeytä!" Siru parahtaa ja jopa nauraa vähän.
"Sori!"
"Se alko, ku mä kävelin nuortenillasta kotiin. Se ajo mun ohi ja tarjos kyydin. Vähän mä epäröin, tai aika paljonkin, mut oli niin kylmä et menin sit kuitenkin sinne autoon", Siru kertoo. "Meillä vaan juttu suju tosi hyvin ja se oli ihan sikahauska", hän lisää posket punehtuen.
Kyllähän minä tiedän, Marius on aina ollut sellainen naistennaurattaja. Tai ainakin oli ennen.
"Mitä sit tapahtu?" kysyn rehellisen kiinnostuneena ja onnistun pitämään mölyt mahassani.
"Se vei mut vaan kotiin, mut jotenki se jäi mun mieleen vaikka yritin estellä mun ajatuksia", Siru sanoo huvittuneena. "Se oli niin herrasmies", Siru jatkaa silmät sädehtien.
"Marius? Herrasmies?"
"Anna mun kertoo loppuun", Siru sanoo topakasti, joten nyökkään samalla syöden omaa pannukakkuani. "Se pyys mua käymään sen luona ystävänpäivänä ja mä menin. Juotiin kahvia ja juteltiin kaikesta, sillon ja sen jälkeen. Se vaan jotenki ymmärtää mua, paremmin ku kukaan muu ikinä."
Lasken yksi yhteen, Siru on ollut niin paljon pois kotoa viime kuukaudet. Olen uskonut hänen valheita kaikki nämä kuukaudet ja ajatellut hänen vain olevan kavereidensa kanssa, niin kuin hän on itse väittänyt olevansa.
Kukapa olisi arvannut?
"Ootko oikeesti ollu kaikki nää illat siellä?" kysyn sitten saadakseni varmistuksen pohdinnalleni, ja Siru nyökkää.
"Aikalailla", Siru sanoo ja hymähtää. "Tai siis, joo."
"Muija kunnon mestarivalehtelija!"
"Opin parhaalta", Siru katsoo minua ja ihmettelen mitä hän sillä tarkoittaa. Siru kohottaa kulmiaan ja valuu tuolillaan rennompaan asentoon. "Sun vuoro", hän sanoo topakasti.
"Mun vuoro mitä?" kysyn ihmeissäni ja Sirun huulille leviää virnistys.
"Kerro mulle Antonista."