///
heissan taas!
pääsin julkasemaan teille uuen luvun kun otin itteäni niskasta kiinni ja oikoluin tän luvun :D toivottavasti teillä on ollu ihana loma (itellä oli loma sillon maaliskuusta kesäkuun alkuun ja nyt aika menee lähinnä töissä), ainakin ilmat on ollu hiton hyviä.
kohta tänkin tarinan julkasutahti tihenee kun saan toisen mäntylaaksoon sijottuvan tarinan (Jamin) valmiiksi. suunnitelmissa olis siis kirjottaa tää kokonaan loppuun ennen sitten mitään uutta. miullahan on aluilla kolmaskin mäntylaaksoon sijoittuva tarina, mutta se sijoittuu sitten taas tästäkin eteenpäin, joten spoilereiden vuoksi haluun kirjottaa tän ekana valmiiksi :)
hyvää lomaa <3
///
Mä halusin vaan nukkua. Matikan koe meni harvinaisen hyvin kun otti huomioon mun kamalan päänsäryn ja yhä jatkuvan henkisen krapulan. Mua ahdisti seuraavan maanantain hissankoe. Jami ei vieläkään vastannut mun viesteihin tai soittoihin. Mä en ollut edes puhunut Lailan kanssa koko tilanteesta, koska sillekin tulisi vaan huono omatunto.
Mulla oli perjantaina vapaapäivä ja mä käänsin kylkeä sängyssä. En halunnut herätä vielä. Halusin vain nukkua ja vaipua unen unohdettuun maailmaan. Toisaalta mä olin nähnyt vaan painajaisia koko yön, joten ehkä nukkuminenkaan ei ollut kamalan hyvä vaihtoehto.
Mun varpaat paleli ja muutenkin oli kylmä. Kierähdin selälleni ja revin silmäni väkisin auki. Tavallaan ei enää väsyttänyt mutta silti mun kroppa tuntu siltä etten olisi nukkunut koko yönä. Olin heräillyt jatkuvasti, pyörinyt levottomasti ja lopulta löytänyt mun peiton lattialta.
Kääriydyn tiukemmin peittoon mutta kylmyys oli ja pysyi. Nousin istumaan ja laskin jalkani kylmälle lattialle. Mua ei huvittanut tehdä mitään, mutta toisaalta en mä myöskään halunnut olla yksin.
Heiluttelin jalkoja ilmassa kun otin puhelimen yöpöydältä. Laila oli koulussa, Jami oli mulle vihanen ja Elleniä ja Roosaa mä en tuntenut niin hyvin että olisin voinut soittaa niille.
Entä Patrick?
Ei, mä olin luvannut itelleni etten laittaisi sille viestiä.
Avasin puhelimen ja ootin että kaikki snäpit ja viestit latautu. Mun sydän oli hypätä kurkkuun kun huomasin että yks viesti oli kuin olikin Patrickilta. Avasin sen nopeasti.
Patrick: "Tuutko tänään nyrkkeilemään?"
Mun suupielet nyki väkisinkin ylöspäin. Nyt mä en laittanut sille viestiä vaan se mulle. Vastasin myöntävästi, vedin villasukat jalkaani ja lähdin alakertaan. Ihan turhaan mä välttelisin kaikkia mahdollisia ihmisiä.
Toulouse oli löytänyt Jarkon kengän ja nukkui siellä. Avasin radion ja aloin väsäämään aamupalaa. Patrick ilmoitti että se tulisi tunnin päästä hakemaan mua ja käski ottaa vaihtovaatteet mukaan. Suoraan sanottuna mä en malttanut oottaa.
Oli mulla vähän huono omatunto siitä että menin taas Patrickin mukaan, mutta toisaalta Jami puhuisi mulle sitten kun se olisi valmis siihen. Sitä ennen mä en oikeen voinut tehdä mitään.
Ulkona oli melkein kymmenen astetta pakkasta kun mä kiskoin ylleni treenipaidan ja -housut. Ihan uskomatonta että niillekin oli tullut käyttöä. Harjasin hiukseni suoraksi peilin edessä ja kokosin ne nutturalle pään päälle. En laittanut lainkaan meikkiä, koska ne menisi kuitenkin sotkuun hiestä. Mä en muutenkaan ymmärtänyt ihmisiä jotka lähti meikit naamassa urheilemaan. Mä ite inhosin valuvaa meikkivoidetta ja tahriintuvia ripsivärejä.
Kun mä sitten yheltätoista seisoin ulkona oottamassa Patrickia, keinuin hermostuneena kantapäiden ja päkiöiden varassa. Mä odotin taas Patrickin näkemistä mutta samaan aikaan mä tiesin niiden perhosten tulevan takaisin saman tien kun näkisin sen hiton suloisen hymyn. Ja mä tiesin ettei se välttämättä tuntenut samaa.
Tumman bemarin kaartaessa pihaan mä nostin mun kassin olalleni ja kävelin pelkääjän puolelle. Kun avasin oven, Patrick käänty kattomaan mua toinen suupieli hymyssä. "Ootko sä valmis kunnon treeniin?"
Pysähdyin ennen kuin isuin alas ja kohotin kulmiani. "Aa no hitto mä taidankin mennä sohvan nurkkaan syömään suklaata, moro!"
Patrick naurahti ja taputti penkkiä. "Älähän nyt. Mä voin viiä sut meille syömään suklaata jos selviit hengissä."
Mun sydän hypähti kun istuin alas penkille ja sulkin oven. "Toivottavasti sulla on hyvää suklaata koska muuten mä saatan vähän itkeä ja suuttua."
Patrick peruutti auton pois pihalta ja käänsi sen kohti maantietä. "Auts, en mä nyt herranjestas kestäis kattoa kun sä itket. Mä piän huolen että meillä on hyvää suklaata."
Mä nojasin päätäni penkin selkänojaan ja jouduin ummistamaan silmäni hetkeksi. Miten se oli tollanen? Noin älyttömän ihana? Mä en voinut estää itteäni hymyilemästä ihan pöhkön näköisesti ja se vilkas mua. "Miten sun koeviikko on menny?"
"Kauheesti", vastasin rehellisesti ja laskin katseeni käsiini. Se kurtisti kulmiaan. "Kokeet mennyt päin persettä?"
"Kaikki on menny päin persettä."
Patrick katsahti taas muhun. Mun poskia alkoi kuumottaa aina kun se katto mua silmiin. "Haluutko sä puhua siitä?"
Mä katsoin sitä takas ja hymyilin aavistuksen. "Ehkä myöhemmin. Nyt mä haluun hetkeksi vaan unohtaa kaiken sen."
Patrickin huulille kohosi hymy ja se käänsi katseensa takas tiehen. "Okei no mä yritän pitää huolen että niin myös tapahtuu."
Voi kuule kyllä niin varmaan tapahtuisi.
***
Nyt mulla oli omat hanskat mukana. Janne oli tuonut ne mulle kun se oli saanut ne ilmasiks jostain. Patrick käänteli niitä käsissään ja nyökkäsi hyväksyvästi. "Nää on hiton hyvät hanskat. Onks sulla myös siteet?"
Me oltiin tehty jo alkulämmittely ja mä kaivoin kassini pohjalta kaksi rullaa punaisia siteitä. "Joo, mutta mä en osaa laittaa näitä."
"No worries, mä laitan ne sulle", se sanoi ja laski toisen polvensa maahan ja mä ojensin käteni sille.
Patrickin lämpimät kädet kääri siteitä hellästi mun käteen ja mä en voinut olla tuijottamatta sitä. Sillä oli aika paksu tukka. Se oli kammannut sen kohti niskaa, mutta silti jotkut suortuvat meni ihan omiin suuntiinsa. Sen kulmat oli aavistuksen kurtussa kun se keskittyi kiertämään siteen oikeista kohdista.
"Ootko sä valmis tappamaan nyrkkeilysäkin?" Se kysyi kun oli saanut omat hanskat käteensä. Mä hyppäsin pari kertaa kevyesti ilmaan ja kohotin huvittuneena kulmiaan. "Ai että ihan tappamaan?"
Patrick virnisti leikkisästi ja käveli säkin luokse. "Jep. Sä voit aatella että tää on kaikki se paha olo mitä sä tunnet. Tapa se."
Mä purin huultani ja kävelin säkin eteen. Sillä hetkellä mä näin säkissä itseni.
Patrick kiersi kätensä taas säkin ympäri ja nyökkäs mulle. Mä otin tukevan asennon, kohotin kädet kasvojen eteen ja löin säkkiä ensimmäisen kerran.
Mä näin säkissä itseni. Mä näin sen miten mä olin sammuttanut sen saatanan puhelimen viikko sitten. Mä näin säkissä Marien, joka oli kännipäissään yrittänyt lyödä ainoaa jäljellä olevaa poikaansa viskipullolla päähän. Mä näin säkissä ne miehet, joiden mukana isä lähti Afganistaniin. Mä näin säkissä itseni, kun kieltäydyin vastaamasta Eveliinalle enkä antanut sille tilaisuutta selittää. Mä näin säkissä Laurin, jonka vuoksi mun ensimmäinen todellinen parisuhde oli kusassut pahimmalla mahdollisella tavalla.
Ja mä löin sitä helvetin säkkiä. Löin sitä niin että käsiin alkoi sattumaan, löin sitä rystysillä. Kun Patrickin ääni lopulta tunkeutu mun tajuntaan, olin ihan puhki kaikesta patoutuneen surun ja vihan purkautumisesta.
Mä tunsin sen kädet mun olkapäillä kun se veti mut kauemmas säkistä. "Paula toi riittää jo. Hei... hitto sähän täriset."
Mä en ollut edes huomannut että kyyneleet oli valuneet mun kasvoille. Mun kehossa ei ollut enää voimaa tapella vastaan, mutta siirryin silti kauemmas Patrickista. Mua hävetti oma purkaukseni ja samalla vitutti. Miks helvetissä mun piti olla niin tunteellinen?
Seisoin kädet kylkien vieressä roikkuen paikoillani ja lopulta uskalsin kohottaa katseeni Patrickiin. Se katto mua vähän matkan päässä harmaat silmät huolta täynnä. "Sori, mä en tienny että sulla on noin vaikeeta."
Mä pudistelin päätäni mutten saanut sanaakaan suustani. Se liikahti varovasti, käveli lähemmäs ja lopulta kiers kätensä mun ympärille. Se oli pudottanut hanskat käsistään ja piteli mua sylissään kun mä painoin kasvoni sen rintakehää vasten ja annoin itselleni luvan itkeä. Taas. Mutta ihan vähän vaan.
Patrick silitteli mun selkää, sano asioita kuten "Hei, kaikki järjestyy", "Anna kaikkien kyynelien tulla vaan" ja "Muista että meillä on suklaata". Ja mä uskoin. Se olis varmaan voinu puhua mulle siitä, että maapallo oli litteä ja mä olisin uskonut.
Kun mä sitten astuin vähän kauemmas, se istutti mut alas penkille ja veti mun hanskat pois käsistä. Se kääri mun siteet kasaan ja haki kylmää mun kipeytyneisiin rystysiin.
"Olisitko sä tutustunu muhun vuosi sitten?" Kysyin ihan yllättäen ja Patrick kohotti katseensa mun käsistä, joita vasten se piti kylmäpussia. Se oli polvistunu mun eteen ja pyyhkäs hiuksiaan pois silmiltään ennen kuin vastasi. "En. Sillon mä en tutustunu ihmisiin vaan mä oletin niiden tutustuvan muhun. Ei mua kiinnostanu muut kuin mä ite. Mutta olisin mä silti aatellu että sä oot tosi kaunis."
Tosi kaunis? Mä olin hikinen, itkuinen, meikitön ja ihan hirveän näköinen. Kaikesta voimattomuudesta huolimatta mä kohotin hämmentyneenä kulmiani. Patrick huomasi sen ja kurtisti omiaan. "Mitä?"
"Ei mitään, mua vaan yleensä sanotaan 'nistiksi' tai 'ihan söpöksi'. Ei kauniiksi", sanoin ja tunsin punastuvani kaulaa myöten. Patrick kohotti kulmiaan epäuskoisena. "Eihän susta nyt herranjestas saa nistiä tekemälläkään. Ja ihmiset on idiootteja."
Mä tuijotin sitä enkä saanut sanaa suustani. Se oli kyllä ihan jostain toisesta maailmasta, eihän ihmiset nyt herranjestas olleet tollasia, eikä puhuneet tollasia. Ei ainakaan mulle.
Hetken mielijohteesta mä nojauduin aavistuksen eteenpäin, mutta se oli Patrick joka loppujen lopuksi kuroi välimatkan umpeen ja kosketti huulillaan mun huulia.
Sen huulet aiheutti väristyksiä joka puolella mun kehoa kun se suuteli mua varovasti. Mä nostin käteni sen niskaan ja kylmäpussi putosi lattialle. Sen hiukset ei olleet pehmeät eikä karheat vaan jotain siitä väliltä. Kun se hetken päästä vetäytyi kauemmas, mä tunsin yhä sen kehosta hohkaavan kuumuuden.
"Sori, mä vaan halusin tehä ton", se mutisi ja veti syvään henkeä huulet hieman raollaan. Mä kohotin kulmiani. "Älä pyytele anteeks. Jos mä en ois halunnu että sä suutelet mua, olisin kyllä näyttäny sen vähän toisella tavalla."
Patrick kääns katseensa takas muhun ja sen huulille kohos huvittunut hymy. "Ai niinkö?"
Mä nyökkäsin ja mun käsi oli sen olkapäällä. "Sori tosta ihme purkauksesta. Mulla... mulla on vaan ollu aika raskas viikko."
Patrick kallisti päätään ja nosti kylmäpussin takaisin. "Ei sunkaan tarttee anteeks pyydellä. Onks sulla nyt parempi olo?"
Nyökkäsin ja Patrick hymyili mulle. "Mahtavaa. Ja hei, sä saat yhä suklaata."
"Sä oot ihan huippu", sain sanottua ja Patrickin hymy leveni. "Kuin myös."
Sitten se nojautu painamaan nopean suukon huulilleni ennen kuin nousi seisomaan ja pyöritteli olkapäitään. "Eiköhän tää nyrkkeily ollu tässä. Tullaan joku toinen päivä uudelleen. Mun tekee mieli suklaata."
***
Me käytiin Lidlissä ostamassa vadelmasuklaata, joka oli mun lempparia. Patrick nappasi mukaan myös kokista ja pakastepizzan ja rupatteli myyjän kanssa maksaessaan ostoksia. Mä taisin tuijottaa sitä koko ajan, koska kun me päästiin ulos kaupasta se käänty kattomaan mua virne kasvoillaan. "Kiitti kun sä pidit mua silmällä. Ei ollu kyllä suunnitelmissa karata."
Näytin sille keskaria ja se hymyili leveämmin. Kaiken kaikkiaan se oli hymyillyt ihan tosi paljon sen jälkeen kun me oltiin lähdetty kuntosalilta. Ja no niin olin mäkin. Olo oli kaiken kaikkiaan jotenkin tosi kevyt ja onnellinen kaikesta muusta huolimatta. Ja kun mä istuin autossa pelkääjän paikalla muovipussi sylissäni ja katsoin Patrickia, tiesin että kaikki oli sen ansiota. Mä muistin yhä miltä sen huulet oli tuntunut omiani vasten, ja sitä katsellessani halusin suudella sitä uudelleen.
Aurinko oli kadonnut ja pilvet alkoivat kerääntyä taivaalle. Ne enteilivät taas lumisadetta. Patrick soitti The Connellsin vanhoja biiseja ja hyräili niiden mukana. Se oli niin hyväntuulinen etten mäkään voinut muuta kuin leijailla pää pilvissä.
Niiden talo näytti yhtä suurelta kuin ensimmäisellä kerrallani siellä. Nyt tosin näkisin sen sisältäkin. Patrick jätti auton aivan talon eteen ja sammutti sen. "Mun huone on varmaan ihan helvetinmoinen kaaos."
"Mä oon tottunu sotkusiin huoneisiin", huomautin kun astuin ulos autosta. Kylmä pakkasilma oli raikasta ja kuivaa. Järvi nuokkui kevyen jääpinnan alla ja puut olivat vetäneet valkoiset hunnut ylleen. Maisemat olivat yksinkertaisesti upeat.
Patrick oli jo ehtinyt ulko-ovelle ja kaivoi avaimiaan takkinsa taskusta. "Tuutko sä?"
Jo pelkkä eteinen oli aivan tajuttoman suuri ja korkea. Patrick otti mun takin vastaan ja ripusti sen valkoiseen henkariin. Eteisen seinät olivat vaaleaa puuta ja katonrajassa oli pieniä ledivaloja, jotka valaisivat ikkunoista tulevat luonnovalon lisäksi.
Patrick potki kengät jalastaan ja avasi oven muualle taloon. Mä seurasin sitä heti kun olin saanut kenkieni nauhat auki.
Talo oli suuri. Eteeni avautui valtava olohuone, keittiö, ruokailutila ja ainakin kaksi makuuhuonetta. Oikealla edessäni oli portaat sekä ylös että alas ja Patrick kantoi ostoksiamme kohti keittiötä. Alakerrasta kuului ääniä ja pian häntäänsä heiluttava Kaida pyyhälsi portaikosta suoraan Patrickin luokse. Se pysähtyi rapsuttamaan koiraansa ja mä seurasin sitä pidemmälle taloon.
Olohuoneessa oli suuri televisio, kaksi sohvaa, piano ja suuri maalaus. Mä pysähdyin sen eteen.
Se oli ihan hiton hieno. Keskellä kuvaa istui parikymppinen nainen, jolla oli ruskeat hiukset ja kaunis hymy. Naisen sylissä istui silmälasipäinen taapero, ja oikealla puolella seisoi Sebastian. Maalauksessa sen hiukset olivat ruskeat eivätkä mustat, eikä sillä ollut kulmakorua. Sebastianin vieressä seisoi Patrick pari vuotta nuorempana. Se hymyili toisella suupielellään, ja maalari oli saanut ikuistettua sen hymykuopan täydellisesti.
"Mutsi maalas ton pari vuotta sitten", Patrick sanoi. Se seisoi jonkin matkan päässä ja katto kuvaa kädet rennosti puuskassa. "Se nainen siinä keskellä on Astrid."
Totta kai. Nyt kun mä katoin kuvaa uudelleen, huomasin Astridilla olevan samanlainen nenä kuin Sebastianilla ja samat hymykuopat kuin Patrickilla.
"Se on upee", mutisin ja Patrick hymyili. "Niinhän se on, mutta arvaa oliko ihanaa seisoa monta tuntia tuossa asennossa?"
"Mä en olis pystyny siihen"
"En mäkään melkein. Jos sä haluut käyä vaihtamassa noi treenivaatteet pois, niin melkein heti tossa ulko-oven vieressä on vessa", se sanoi ja venytti oman treenipaitansa kangasta. "Mä käyn ainakin heivaamassa tän vittuun."
Voisit vaihtaa sen just siinä mun edessä.
Paula jumalauta hillitse mielikuvitustas.
Olin ottanut mukaan paksun collegepaidan, jonka kiskoin vessassa ylleni. Housuja en jaksanut vaihtaa. Mun kasvot punotti yhä kyynelistä ja mä huuhtelin niitä viileällä vedellä. Painelin kasvojani viileillä käsilläni ja mietin miten ihmeessä Patrick sai musta muka kauniin. Tai sitten se vaan huijasi.
Kuivasin naamani ja lähdin pois vessasta. Patrick ei ollut tullut vielä takaisin, joten kävin isumaan keittiön tuolille. Ikkunoista avautui silmiä hivelevä näky järvelle. Se olisi takuulla kesäisin vielä upeampi. Pitkä laituri johti lahdenpoukamaan, köysiaita reunusti rantaan vievää polkua ja grillikatos oli kuin suloinen valkoinen huvimaja. Sen vieressä oli suuri terassi, joka oli osittain veden päällä. Rannassa kasvoi suuria riippakoivuja ja vasemmalla puolella havupuut kurkottivat kohti taivasta.
"Haluutko sä kokista?"
Käännyin katsomaan Patrickia, joka oli vaihtanut ylleen vaalean pitkähihaisen ja tummat collarit. Sen hiukset oli aavistuksen kosteet ja mä mietin että oliko se muka ehtinyt käydä jo suihkussa. Toisaalta jätkät onnistu käymään suihkussa alle minuutissa. Mä en ollut koskaan ymmärtänyt sitä.
"Juu voin ottaa", vastasin ja katsoin kun se avasi modernin keittiön yläkaapin ja nosti kaksi sinistä lasia marmoritasolle. Sitten se avasi kokispullon ja kaatoi limpparia molempiin laseihin. Se ojensi mulle niistä toisen ja käänsi uunin päälle.
"Astrid oli aina ennen se, joka meillä teki ruokaa. Nyt kun se asuu muualla, me ollaan ihan hukassa. Kyllä mutsi osaa toki tehä ruokaa mutta sillä menee niin paljon aikaa töissä ja Lucan kanssa ettei se mitenkään ehdi kaikkea. Musta on kuoriutunu ihan siedettävä kokki sillä aikaa."
Mä hymyilin ja join suuren kulauksen kokista. "Joku kerta sä saat kokata mulle."
Patrick kohotti kulmiaan ja otti pakastepizzan pahvilaatikosta. "Justhan mä tässä teen sulle ruokaa."
"Siis kunnon ruokaa, ei pakastepizzaa", huomautin ja se katto mua mukamas tyrmistyneenä. "Ai susta pakastepizza ei oo kunnon ruokaa? Voin mä tän itekki syyä."
Kallistin päätäni. "Älä viiti mulla on nälkä"
"Älä sitten arvostele tätä mozzarellapizzaa, sille tulee paha mieli ja se juoksee pois", Patrick mutisi ja avasi pizzan muovikääreen. Mun huulille kohos hymy. "Ai että ihan juoksee pois?"
"Joo joo, ei kannata kokeilla."
Kun se sai pizzan uuniin, se lähti istumaan sohvalle. Mä seurasin sitä ja istuin sen viereen. Se laski vadelmasuklaan mun syliin ja hymyili. "Onks yhtään parempi fiilis?"
On, kiitos sun", hymyilin ja avasin suklaan kääreen. "Mä... mä vaan mokasin tosi pahasti, silleen että muihin ihmisiin sattu."
Patrick kurtisti kulmiaan ja sen rauhallinen ilme kehotti mua jatkamaan. Taitoin levystä rivin ja pyörittelin sitä hetken käsissäni. "Jamin piti tulla meille perjantaina, mutta mä unohdin sen ihan täysin. Siellä baarissa se yritti soittaa mulle mutta mä sammutin puhelimen ilman että ees katoin kuka mulle soitti."
Patrick kohotti kulmiaan. "Siis veinkö mä sun huomion?"
Huitaisin sitä. "Älähän nyt ylpisty. Mutta kyllä, jos ollaan ihan rehellisiä niin kyllä, sä veit mun huomion. Ja sen vuoks Jami joutu menemään kotiin, jossa sillä on ollut aika paha olla."
Patrick vakavoitui ja sen sormet hipas mun kättä, joka lepäsi meiän välissä. "Aina ei vaan voi olla hyvä ystävä. Usko tai älä, mä tiiän kyllä mistä mä puhun. Sen jälkeen kun Markus oli käyny riehumassa meiän pihalla, mä halusin kostaa sille. Mä halusin mennä tappelemaan sen kanssa, vaikka sillä oli silloin tosi hankalaa. Enkä mä tietenkään tiennyt, että tää paska tulis jatkumaan näin pitkään. Silloin luulin että Markus oli vain hetkellisesti vihanen jonkun idioottimaisen juorun takia ja että kaikki olisi seuraavalla viikolla taas hyvin. Silti mä halusin kiukunpuuskassa mennä huutamaan sille. Oon aina ollu pääosin tosi rauhallinen tyyppi, mutta sillon kun mua ärsyttää, mä räjähdän ihan täysin ellen hillitse itteäni. Ja silloin mä en olis halunnu millään hillitä sitä suuttumusta."
Mä katselin sen käsiä mun käsien lähellä. Mun rystyset punoitti yhä ja se kuljetti peukaloaan niiden ylitse.
"Nyt Jami ei puhu mulle. Mä vaan haluaisin auttaa sitä ja olla sen tukena, mutta tietenkin mä ymmärrän että se on ihan hiton vihanen mulle, ja ihan aiheesta. On vaan niin hiton turhauttavaa nähdä se niin paskana kun ei voi mennä sen luokse. Onneks se on nyt vissiin Matiaksen kanssa."
Kun Patrick kiersi kätensä mun ympärille ja veti mut itseään vasten, mun suusta karkasi helpottunut huokaus.
"Itsehän sä sen sanoit: se on Matiaksen kanssa. Mä uskon että sillä on kaikki tällä hetkellä niin hyvin kuin voi vaikeessa tilanteessa olla."
Niin oli mullakin.
Mä painoin pääni sen rintakehälle jo toisen kerran saman päivän aikana. "Totta. Puhutaan jostain muusta."
Mä puraisin suklaata ja Patrickin sormet oli eksyneet mun hiusten sekaan. Se tuntui ihanalta. "Okei, no kerro millasta Tuusulassa oli."
"No ei Tuusulakaan oo aina kamalan positiivinen puheenaihe, mutta-"
"Ei, ei puhuta mistään mistä sä et halua. Voidaan olla myös hiljaa", Patrick sanoi sen sormet kieputti mun hiuksia ympärilleen.
"Kerro sä mulle jotain. Puhu ihan mistä vaan", sanoin ja Patrick naurahti pehmeästi. "Okei, mä sitten höpisen sulle Kaidasta. Sano sitten kun et jaksa enää kuunnella."
Ja sitten se puhui mulle. En mä edes keskittynyt kamalan tarkasti sen sanoihin, vaan kuuntelin sen ääntä. Se puhui rauhallisesti, matalalla äänellään ja naurahti aina välillä jollekin mistä puhui. Mun oli kaiken kaikkiaan hyvä olla siinä, puolittain sen sylissä, sen toinen käsi mun käsivarrella ja toinen mun hiusten seassa. Ja mulla oli myös suklaata. Suklaata ja Patrick.