Herään aamulla hymy huulillani.
Samoilla huulilla, jotka eilen kohtasi Antonin huulet saatuani ensisuudelmani. Jouduin koko illan vähän väliä nipistelemään itseäni ihan vain tarkistaakseni, ettei se vain ollut unta. Ei se ollut. En vain saata mitenkään uskoa, että minulle tapahtui jotain noin uskomatonta. Ihan hullua.
Vaikka nyt hymyilyttää, niin pian se on ohi. Joudun kuitenkin nousemaan ylös ja kohtaamaan ongelmani. Tai oikeastaan kaksi.
Äiti ja isä.
En tullut eilen suoraan kotiin Mintulta, vaikka minun olisi pitänyt. Valehtelu repii minut sisältä kahtia, mutta en voi muutakaan. Isä varmaan pakottaisi mut vaihtamaan koulua kristilliseen opistoon, jos saisi tietää.
Pakkaan koulureppuni ja puen päälleni mustat farkut ja lämpöisen, ylisuuren beigen villapaidan, sillä kurkussani tuntuu pieni karheus. Ei se kyllä ole mikään ihme, toukokuiset uintireissut harvemmin päättyy mihinkään muuhun kuin flunssaan. En silti voi olla hymyilemättä, kun ajattelen minun ja Antonin hyisen kylmää uimaretkeä. Se todellakin oli pienen köhän arvoista.
Muistan taas Antonin huulet omillani. Tunnen niin suurta onnellisuutta, että pelkään ratkeavani, ihan oikeasti. Ihme, etten ole jo ratkennut. Suupielistä.
Alakerrassa on täysi tohina päällä. Äiti hämmentää puurokattilaa Sisu sylissään ja väläyttää mulle tuomitsevan katseen, joka saa omatuntoni kolkuttamaan samantien.
"Missäs sitä eilen oltiin?" äiti kysyy ja puristaa huulensa viivaksi.
Ristin kädet rinnalleni ja yritän olla niin viattoman näköinen kuin vain ikinä kykenen. "Mintulla olin, tehtiin läksyjä ja söin siellä", vastaan katuvan näköisenä. "Anteeks ku en vastannu, en tajunnu ajankulua."
"Älä valehtele Saara, me tiedetään ettet ollu sielä niin kauaa", äiti sanoo tuimasti. "Soitin Mintun äitille ku susta ei kuulunu, olit kuulemma lähteny jo seiskan aikaan kotia päin."
Onneksi olin varautunut tähän. Minttu on aina ollut huono agenda, sillä äiti tuntee Mintun äidin liian hyvin.
Nyt on minun vuoroni improvisoida. Vedän henkeä ja valmistaudun tähän astisen elämäni suurimpaan teatteriesitykseen. "Älä kerro muille", sanon hiljaa ja nielaisen. "Mä— mä törmäsin Ottoon."
Äidin silmät suurenevat ja meinaa pudottaa puurokauhan lattialle. Hänen tuima ilmeensä vaihtuu sadasosasekunnissa hymyksi ja äänensävy tekee totaalisen muutoksen. "Vai niin."
"Jep", vastaan ja väännän tekohymyä, vaikka koko Oton ajatteleminen oksettaa. "Meni ajantaju kokonaan."
"No sitä sattuu", äiti sanoo hymyillen ja yritän hymyillä takaisin. Omatunto repii sisuskalujani kappaleiksi. Joo, Oton kanssahan mä vaan olin. En suinkaan ollut pussailemassa helsinkiläispojan kanssa pikkuruisen kopin seinää vasten. En suinkaan ole maailman onnellisin Antonin takia, en suinkaan tunne kaikkia maailman perhosia vatsassani edes mietin koko tyyppiä ja eilistä.
On niin väärin, että minun pitää valehdella siitä.
Äiti ei onneksi kysele enempää, joten saan syödä aamupalan rauhassa. Omatunto kolkuttaa sen verran, että yritän olla mahdollisimman paljon avuksi. Syötän puuron Sisulle, pyyhin pöydän, tiskaan puurokattilan, laitan astiat tiskikoneeseen, otan päivän ensimmäisen pyykkisatsin kuivausrummusta ja lajittelen ne lasten nimillä varustettuihin lokeroihin. Äiti on kiitollinen ja se riittää minulle.
Tällä kertaa.
***
Kouluun meneminen ei ole koskaan jännittänyt näin paljon. Minun on ylläpidettävä tätä kulissia kaikille — myös Mintulle. Ja Otolle. Toivon hartaasti, ettei äiti törmää häneen lähiaikoina, kumpaankaan heistä, mutta varsinkaan Ottoon. Toisaalta äiti on "onneksi" suunnitellut minun ja Oton avioliiton jo kakarasta lähtien, ettei Otolle lepertely ja virnuilu seuroissa olisi edes mitenkään normaalista poikkeavaa.
Istun autossa isän kyydissä matkalla kouluun. Muilla perheemme lapsilla alkaa ensimmäiset tunnit vasta myöhemmin, joten olemme autossa kahdestaan. Emme normaalistikaan puhu koulumatkalla juuri mitään, mutta nyt kaikki salaisuudet saavat hiljaisuuden tuntumaan erityisen painostavalta.
"Vai että Oton kanssa oltiin?" isä kysyy yhtäkkiä ja puristaa rattia. Huokaan.
Tottakai äiti kertoi isälle.
"Jep", vastaan katse ikkunassa.
"Otto on hyvä poika", isä sanoo ja ahdistukseni syvenee.
Otto ei ole hyvä poika, haluaisin huutaa. Otto on vanhanaikainen sovinisti kusipää.
"Iskä ei meillä oo mitään sellasta", minun on pakko sanoa. Isä puristaa rattia kovempaa ja pitää katseen tiukasti tiessä.
En oikeasti kestä että äidillä ja isällä on mielikuva meistä kahdesta yhdessä. Mielikuvan pitäisi olla sellainen, missä Otto loukkaa tunteitani, eivätkä he halua rakasta tytärtään lähellekään sellaista idioottia. Harmi vain, että he eivät koskaan näkisi siinä mielistelijässä mitään pahaa. Heidän silmissään Otto on kohtelias nuori mies, joka on ahkera seuroissa kävijä, oppilaskunnan puheenjohtaja ja vetelee kymppejä joka aineesta.
"Lauantaina sitte Samuelin ja Linnean häät, tuotkos Oton sitte sun kavalieeriksi?" isä virnistelee.
Huokaan. Kuuroille korville meni sekin. Olen niin täynnä tätä paskaa. Ihan sama.
"En aatellu", vastaan kuivasti ja loppumatkan olemmekin sitten hiljaa — ja hyvä niin.
Minttu kaartaa pyörällään samaan aikaan koulun pihalle. "Mitä muija?" Minttu huutaa jo kaukaa, ja kun hän pyöräilee lähemmäs, hän huomaa turhautuneen ilmeeni. "Joo siis älä", Minttu komppaa vaikken ehtinyt suutani avata. "Miks meillä on aina matikkaa aamusta? Veikon tunneille nukahtaa aina", Minttu voihkaisee ja lukitsee pyöränsä.
Nyökyttelen vain päätäni.
"Arvaa muuten mitä?" Minttu henkäisee ja tökkää minua olkapäähän. "Otto tekstas mulle eilen."
Nielaisen. Ei kai Otto oikeasti olisi niin idiootti, että itkisi heti Mintulle kun joku on kerrankin sanonut hänelle asiat suoraan? Ei kai.
"Mitäs se?" kysyn varovasti katse kenkien kärjissä.
"Se vaan kyseli ollaanko jossain porukalla", Minttu sanoo ja huokaan helpotuksesta. "Se oikeesti tykkää susta, Saara."
Ihan tosi, voisiko tämä Otosta jauhaminen jo loppua?
"No mä en tykkää siitä", vastaan huokaisten.
"Ymmärrän täysin", Minttu sanoo. Onneksi Minttukaan ei ole Oton suurin fani, mutta en siitä huolimatta uskalla kertoa hänelle sanaharkastamme. Ei Minttu ymmärtäisi sitä, ei hän ymmärtäisi puoliakaan ajatuksistani.
Kunpa voisin myös kertoa hänelle ensisuudelmastani. Kuvittelin aina, että kerron Mintulle ensimmäisenä, mutta nyt hän on yksi viimeisistä ihmisistä, joiden haluan siitä tietävän. En vain ole vielä valmis paljastamaan hänelle kaikkea, Minttu katsoisi minua sen jälkeen ihan eri tavalla.
Seisomme luokan edessä odottamassa matikan opettajaa. Minttu vaihtoi aihetta ja nyt hän selittää minulle innoissaan jostain joogavideoista, joita oli löytänyt Youtubesta. Kuuntelen puolella korvalla ja yritän etsiä katseellani Antonia käytävän ihmisjoukosta. Näen Hennan tiirailemassa itseään käsipeilistä ja lisäämässä huulipunaa huulet törröllä. Hänellä on jalassaan naiselliset teräväkärkiset nilkkurit ja kaikkia yläkropan kurveja myötäilevä ruskea toppi sekä iso valkoinen neuletakki päällään niin, että se ei edes oikeastaan ole hänen päällään. Itse takki on pudonnut hartioilta ja vain hihansuut on oikeilla paikoilla. Hän kaivaa todella kalliin näköistä pikkulaukkuaan ja taputtelee puuteria poskilleen.
Itse näytän ihan naurettavalta hänen rinnallaan.
Kurkku alkaa käheytyä entisestään ja olo on tukala, samaan aikaan hikinen ja viluinen. En jaksanut edes harjata hiuksiani, laitoin vain puolet hiuksistani päälaelle sotkunutturalle. Villapaitani on jo valmiiksi oversized, mutta ostin silti pari kokoa liian ison. Aikaisemmin tunsin oloni siinä söpöksi, mutta nyt näytän ihan köyhältä hobitilta verrattuna tuohon naisellisuuden perikuvaan.
Ovi käy toisella puolella käytävää ja yhtäkkiä näen hänet, koen sillä sekunnilla valtavan flashbackin pukukopin kiihkeään tunnelmaan ja sydämeni jähmettyy. Hän näyttää niin hyvältä — tummansininen Adidaksen huppari, revityt farkut ja uutuutta hohtavat valkoiset tennarit. Katselen häntä haltioituneena, enkä voi uskoa, että olen suudellut noita huulia. Olen ujuttanut käteni noiden pörröisten hiusten lomaan. Tuo poika on suudellut kaulaani ja hivuttanut kättään paitani alle.
Kupla menee rikki, kun näen Hennan hypähtävän Antonia kohti.
"Anton! Miten menee?" Henna huudahtaa ja lähestyy häntä. Neuletakki putoaa entistä enemmän hänen käsivarsiltaan ja olen melkein varma, että hänen nänninsä näkyy tuosta topista läpi.
"Ihan jees", Anton vastaa vain ja lopulta perääntyy.
Myhäilen voitonriemuisena. Voi Henna jos tietäisit.