Perjantai.
Lukion bileet olisi huomenna eikä koulussa oikeastaan muusta puhutakaan. Pyörittelen pinaattilettuja pitkin lautasta ja vaikka se on yksi parhaista kouluruoista, niin nyt minun ei tee yhtään mieli syödä. Katseeni harhailee ympäri ruokalaa etsien erästä tummahipiäistä poikaa, jonka ajattelemisesta alan olla jo hieman pakkomielteinen.
Otto istuu eteeni sillä sekunnilla, kun paikka vapautuu Mintun lähtiessä kuviksen valinnaiselle tunnille. "Mitäs Saaralle kuuluu?"
"Ihan hyvää", vastaan olkiani kohauttaen.
Otto ei todellakaan kuulu lempi-ihmisiini. Hän on uskovainen poika rinnakkaisluokalta, jonka olen tuntenut kakarasta asti, sillä vanhempamme ovat olleet kavereita keskenään jostain lapsuudesta asti. Otto tarkoittaa hyvää, mutta onnistuu aina olemaan enimmäkseen vain äärimmäisen rasittava. Minusta tuntuu, että hän yrittää suojella minua kaikelta pahalta ja se on juuri nyt viimenen asia mitä elämääni kaipaan. Otto on myös ollut minuun aina palavasti rakastunut, vaikkei hän sitä ole minulle ikinä ääneen sanonutkaan. Ei hänen tarvitse, sillä hänen tekonsa puhuu puolestaan. Äiti ja isä aina kiusoittelee Otosta, että sitten vanhempana me menemme naimisiin ja meille tulee niin söpöjä lapsia.
Joskus 10-vuotiaana söimme muurinpohjalettuja samalta lautaselta, mutta ei sen enempää, Otto ei vain taida unohtaa sitä koskaan. Aina nuortenilloissa Otto tunkee viereeni ja minua ei voisi vähempää kiinnostaa, lopetin nuortenillassa käymisenkin hänen takiaan muutama kuukausi sitten, vaikka ne olikin muuten ihan kivoja illanviettoja. Ei vain ole olemassa sellaista nuorteniltaa, mihin Otto Manninen ei menisi, joten ei kiitos.
Yritän tunkea puolukkahilloa kahtia käännetyn pinaattiletun väliin. Kun saan sen vihdoin haarukkaan ja vien sitä kohti suutani, se aukeaa ja kaikki puolukkahillo leviää pitkin leukaani. "No voi perseenperse", soperran ja juuri silloin, maailman huonoimpana hetkenä, vastakkaisen pöydän ääreen istuu Anton. Näen hänet ensimmäistä kertaa meidän maagisen transsihetken jälkeen ja tietenkin hänellä on suora näköyhteys minuun juuri silloin, kun suupielestäni valuu puolukkamössöä. Anton katsoo minua huvittuneena, muttei mitenkään ilkeällä tavalla. Kun katseemme kohtaavat, tunnen kuinka meidän ympärillämme alkaa kipinöidä ja ihan kuin kaikki muu muuttuisi sumeaksi.
Antonin tirskahtaessa lopulta tajuan, että näytän verenhimoiselta vampyyriltä puolukat suupielessä ja minua alkaa naurattaa. Anton nauraa myös väläyttäen täydellisen hammasrivistönsä. Meinaan kuolla miten suloiselta hän näyttää.
Ja juuri silloin maailman rasittavin poika alkaa hivelemään leukaani paperilla. "Voi raukka, anna mä autan", Otto lässyttää säälivästi.
Kipinöivä kupla puhkeaa, kun Anton kääntää katseensa hämmentyneenä poispäin ja alkaa selata puhelinta. Voi helvetti, nyt hän luulee ihan varmasti, että Otto on poikaystäväni. Yritän saada Antoniin katsekontaktia, mutta tilanne on niin sekava, kun yritän samalla repiä Oton käpälät pois naamaltani. Anton ei enää katso. Tilanne ohi.
Voi vitun Otto.
"Hei mä saan kyllä tän ite pois, kiitti", sanon ja putsaan naamaani paperiin. Pistelen salamavauhtia viimeiset pinaattiletun palat poskeeni (tällä kertaa kasvot hieman lähempänä lautasta) ja Otto hymyilee minulle koko sen ajan ihastuneena. Älä pliis hymyile noin, tekisi mieli sanoa. En halua sun hymyjä.
Sanon Otolle heipat ja nousen viemään tarjotinta. Anton istuu paikallaan eikä käännä katsettaan enää minuun, hän on niin uppoutunut puhelimeensa.
Se siitä sitten.