Sisälläni läikähtää, kun hän istuu viereeni portaalle.
"Ooks kunnossa?" Anton kysyy rauhallisella äänellä ja minua alkaa hävettää, en ole ikinä itkenyt kenenkään edessä. Meidän perheessä negatiiviset tunteet lakaistaan maton alle eikä niistä puhuta. Niiskaisen ja uskaltaudun lopulta katsomaan häntä silmiin, mutta hänen katseensa onkin huolestunut eikä ollenkaan pilkkaava.
"Joo kai", saan sanotuksi. Anton ei sano mitään, hän vain kietoo kätensä ympärilleni ja pienen hetken minusta tuntuu kuin ympärillämme vallitsisi sanaton yhteys.
Hän ei kysele uteliaisuuttaan. Hän ei pakota kertomaan miksi itken, hän vain pitää minusta kiinni. Tuntuu kuin perhoset vatsastani lähtisi leijailemaan ympärillemme kauniissa muodostelmassa, kuin ihan kaikki tässä maailmassa olisi hetken aikaa hyvin.
Minua ei enää hävetä yhtään.
Ensimmäistä kertaa ikinä tiedän miltä tuntuu, kun toisen tarjoama vilpitön lohtu leviää koko kehooni. En saanut lohtua lapsena, kun loukkasin itseni pulkkamäessä. Äiti vain seisoi rinteessä ja hyssytteli pienempiä lapsia, kun törmäsin kovaa puuhun. Isä tuli nostamaan minut ylös ja veti minut sanaakaan sanomatta muiden luokse kuin olisin vain yksi yhdestätoista riesasta.
Antonin kainalossa olen yksi ja ainoa. Tässä en tunne olevani riesaksi kenellekään.
Anton hymyilee varovasti ja uskaltaudun vastaamaan hymyyn. Kupla puhkeaa, kun näen ihmisen varjon lähestyvän kohti koulun ovia. Irrottaudun Antonin kainalosta, kerään tavarani pikaisesti laukkuuni ja nousen seisomaan.
"Kiitos", sanon ja hymyilen niin lämpimästi kuin osaan, mutta en uskalla sanoa mitään muuta. Pelkään, että tilanteesta tulee kiusallinen eikä tämä muisto saa mennä pilalle.
Ei ikinä.
Anton nyökkää ja kääntää katseensa jalkoihini. "Coolit kengät sulla", Anton sanoo käheällä äänellään vaihtaen puheenaihetta täysin. Vilkaisen jalkoihini ja tajuan, että meillä kummallakin on Vanssit jalassa. Naurahdan. Hän kyllä osaa hoitaa tilanteen kuin tilanteen juuri niin kuin pitää, yhden lauseen voimalla tilanne muuttui ihanan arkiseksi.
"Samoin", huikkaan takaisin ja lähden kävelemään luokkaani kohti. Matkalla ylös portaisiin koko kroppaani kihelmöi, enkä ole ennen tuntenut mitään vastaavaa, joten sen on tarkoitettava vain yhtä asiaa — taisin juuri hieman ihastua tuohon naapurin poikaan.
Eikä niin todellakaan saisi tapahtua, sillä Anton ei ole lestadiolainen.