FREEDOM AND WHAT?
Aleksi
n.10kk myöhemmin:
"Aamuja!" - mä toivottelin uusille alokkaille niiden marssiessa silmät ristissä kaurapuurolle. Mä muistelin, kun mä olin itse tullut tänne. Mä olin ollut yhtä hukassa kun nekin nyt, enkä ollut yhtään tiennyt mitä odottaa. Nyt mä kävelin pihalla, oma juuri saatu palvelustodistus kädessäni, takaisin tupaan pakkaamaan mun tavaroita. ja luovuttamaan mun inttivarusteet ja mun aseen pois.
Mulla oli TJ0. Palvelus päättyisi ihan kohta ja vapaus koittaisi. Mä olin ollut täällä nyt melkein vuoden. Mä olin nyt alikersantti. Niinkuin Ollikin oli ollut. Tosin se oli ylennyt vielä kersantiksi. Mä halusin jo pois täältä. Mutta oli mulla silti vähän haikea olo, kun tää kaikki päättyisi. Se oli kuitenkin ollut mun arkea jo pitkään. Eikä mulla ollut hajuakaan mitä mä tekisin nyt. Vähän kun yhtäkkiä putoaisi tyhjän päälle.
Olli oli päässyt täältä pois jo aikaa sitten. Me ei oltu nähty sen jälkeen. Oltiin me viestitelty. Mutta ei se ollut enää samanlaista. Se ei ollut täällä. Mä olin aluksi ikävöinyt sitä ihan helvetisti ja lähetellyt sille epätoivoisia rakkauden tunnustuksia viesteillä. Mutta sitten sekin oli hiipunut. Se asui kaukana ja mä olin jumissa täällä. En mä nähnyt sitä edes iltavapailla.
Meidän tupakin oli rikkoutunut alokasajan ja sotilasvalan jälkeen. Porukka oli hajonnut, kuka minkäkin tien oli sitten valinnut tai saanut. Jotkut oli selvinneet puolella vuodella ja päässeet pois jo ajat sitten. Yllättäen myös siitä mun tuvan rasittavasta turboturvasta oli kuoriutunut ihan jees jätkä ja se oli jatkanut mun kanssa samaa reittiä. Ja se muuten seurusteli. Sen mun tupalaisen tytön kanssa, sen, jonka mä olin tavannut jo silloin bussissa. Mä en olisi ikinä uskonut sitä, mutta niin siinä oli käynyt.
Mä yllätin ne kerran kuivaushuoneestakin yöllä tositoimista. Ne oli pelästyneet, mutta mä totesin vain niille, että jatkakaa ja löin oven kiinni. Mä siitä varmasti enemmän järkytyin. Mutta mulle tuli siitä myös aikamoiset deja vu - tunteet. Musta ja Ollista siellä.
Mä olin joutunut sitten hoitelemaan itseni ja katsonut vessassa luuristani Ollin kuvaa. Se näytti niin hyvältä siinä inttikamat päällään. Sen jälkeen mä olin joutunut vielä siivoamaan jälkeni, kun en mä ollut ihan onnistunut sihtaamaan pönttöönkään. Mä vihasin vessassa runkkaamista.
Niin paljon mielummin mä olisin muutenkin ollut taas Ollin hoideltavana, tuntenut sen kuumat huulet mun iholla ja sen kiinteän vartalon mussa kiinni. Mä muistin hyvin meidän viimeisen kerrankin ennenkuin se lähti. Se oli ollut ensin tosi raju ja sitten taas niin hellä.
Se oli sitonut mun kädet sen vyöllä kiinni siellä samaisessa kuivaushuoneessa ja kiinnittänyt ne mun pään päälle jonnekin katosta riippuvaan tankoon tai johonkin sellaiseen. Sitten se oli vain ottanut mut siinä. Mulla oli ollut sukka suussa, mitä mä olin purrut kovaa hampaat irvessä, etten mä olisi pitänyt liikaa ääntä. Kassulla kun oli muitakin. Sen jälkeen se oli irroittanut mun kädet ja uusintakierroksella kaikki oli ollut taas hellää ja rauhallista. Paljon silittelyä ja suutelua. Ja alkavaa ikävää siitä, että pian mä en näkisi sitä enää.
Nyt mä kävelin kamoineni portista ulos. Varuskunnan porttien ulkopuolella mä käännyin vielä katsomaan taakseni ja hyvästelin mielessäni koko paikan. Aika upeita hetkiä mä olin siellä lopulta viettänyt.
Mä olin lähdössä täältä samalla tavalla kun mä tänne tulinkin. Bussilla. Mä kävelin pysäkille odottamaan sitä, kun joku auto pysähtyi siihen viereen. "Ala tulla!" - kuului tuttu käskevä ääni auton oven avautuessa ja mä kohotin katseeni ylös kohti autoa, jonka apukuskin ovi oli nyt auki. Mä tottelin sitä ääntä heti. Vanhasta tottumuksesta. Mä istuin auton penkille ja se kaasutti siitä pois heti kun ovi sulkeutui.
"Mitä sä täällä teet?" - mä kysyin hämmästyneenä. Olisin mä varmaan voinut kysyä sen jotenkin fiksumminkin, mutta mä olin niin hämmentynyt, etten mä edes uskaltanut kunnolla katsoa siihen. "Miltä näyttää? Tulin hakemaan sut" - se vain totesi. Ihan kun se tekisi niin koko ajan. "Miks?" - mä kysyin. Mutta ei se vastannut. Se kääntyi johonkin syrjäiselle sivutielle keskellä ei mitään ja pysäytti auton siellä tien laitaan, metsän reunaan.
Silloin mä vasta uskalsin katsoa sitä. Ollia. Se näytti erilaiselta, kun mä muistin. Mutta silti kuitenkin samalta. Sen hiukset olivat kasvaneet ja kiharoita putoili jo sen otsalle. Se oli kasvattanut itselleen pienen parran ja sillä oli koruja, sekä mustat farkut ja farkkutakki. Se näytti upeelta. Vaikka upeelta se oli näyttänyt niissä inttikamoissaankin. Vähän liiankin.
"Jalotellaan vähän" - se sanoi ja nousi autosta. Mä avasin oven ja olin nousemassa ylös, kun se tarttui mua käsistä ja veti mut huulilleen. Se suuteli mua ahnaasti. Melkein epätoivoisesti. Sen kieli kaivautui syvälle mun suuhun ja etsi mun kielen. Se palautti mun mieleen kaikki ne meidän hetket kasarmilla ja mä tunsin kaikki ne samat tunteet kun aina ennenkin. Mä rakastin sitä. Ja mä halusin sitä. Yhä edelleen. Ihan vitusti.
"Nussi mua. Nyt!" - mä kuiskasin sille ja se avasi samantien vyönsä ja pudotti housut kinttuihinsa. Se kaatoi mut selälleen auton konepellille ja veti multa mun colleget pois. Se tarttui kiinni mun kalusta ja mä levitin jalkani kunnolla sitä varten. Se katsoi mua kysyvänä ja mä nyökkäsin. "Ei haittaa, anna mennä" - mä kehotin sitä jo toimimaan. Ei meillä ollut edes kumia, mutta en mä välittänyt. Se sylkäisi kädelleen, hieroi sillä itsensä liukkaammaksi ja työntyi sitten mun sisään.
Se sai mut parkaisemaan, mutta enemmän siitä himosta ja ikävästä, kun mistään muusta. Voi jumalauta, että mä olin kaivannut tätä. Ja sitä. Se puristi mun persettä ja rynkytti mua jo niin kovaa, että mä aloin pelätä, että auton konepelti kokisi kohta karun kohtalon. Sitä ei ehkä olisi kivaa selitellä jollekin vakuutusyhtiölle, kun ne kysyisi syytä. Voi olla, ettei inttikaverin nussimisen aiheuttamat vauriot kuuluneet korvattaviin vahinkoihin. Vaikka eihän me enää intissä oltu. Kumpikaan. Enkä mä tiennyt mitä me edes oltiin. Ei kavereita ainakaan. Oltu koskaan oltukaan.
Olli ei näyttänyt edes huomaavan tai sitten se ei välittänyt sen autoparasta, jonka konepeltiä koristaisi kohta painauma mun perseestä, jollei se rauhoittuisi. Niinpä mä otin sen hartioista kiinni ja revin itseni ylös. Se peruutti ja teki mulle tilaa, vaikka joutuikin vetäytymään musta pois.
Mä asetuin nojaamaan käsilläni autoon ja se työntyi uudelleen muhun takaapäin. Se piteli mua lujasti kiinni lanteilta ja antoi palaa. Mä ynisin ja voihkin ja se melkein karjui, eikä kumpikaan välittänyt siitä, että me oltiin ulkosalla ja jokaisen paikalle eksyvän nähtävillä. Joku metsässä piileksivä marjastajamummo saattaisi saada ehkä traumoja, jos se nyt erehtyisi paikalle, mutta ei me kiihkoissamme välitetty mistään muusta kun toisistamme.
Mun jalat alkoi täristä, kun mä olin lähellä ja silloin se alkoi runkata mua, eikä mennyt kun hetki kun mä jo laukesin. Mun koko kroppa supisteli holtittomasti mun orkusta ja samalla mä tunsin, kuinka Olli tuli mun sisään. Olisin mä kyllä sen pelkästään kuullutkin. Mä en edes tiennyt, että se saattoi olla niin äänekäs. Se voihki ja murisi, karjui ja huusi mun nimeä tullessaan. Koko metsä varmaan kaikui, eikä yhdellekään lähialueen elävistä jäänyt epäselväksi, että täällä oli joku Aleksi.
"Mä tulin, koska mä rakastan sua Aleksi" - se kertoi huohottaen mun niskaan. Mä naurahdin. Sen ajoituksesta. Muuten ne sanat osui suoraan mun sydämeen. "Siis hakemaan sua" - se tarkensi hymähtäen, antaen vastauksen siihen mun aiempaan kysymykseen.
"Mä voin viedä sut kotiin tai minne sä ikinä tahdot, tai sitten sä voit tulla mun luo, sano vaan mitä sä haluut" - se kehoitti. Ei mun tarvinut miettiä sitä vastausta. Se oli mulle täysin selvä. "Sun luo" - mä kerroin sille heti. "Ja mäkin rakastan sua" - mä lisäsin vielä ja se suuteli mua, ennenkuin me jatkettiin taas matkaa.
Perillä mä en edes ehtinyt katsoa paikkaa missä mä olin, kun ulko-oven sulkeuduttua se veti mut syliinsä. "Helvetti muru, että mä oon kaivannu sua" - se huokaisi ja mä huomasin, kuinka sen silmäkulmasta tipahti kyynel. Sillä oli oikeasti ollut ikävä mua. Mä siirsin kiharoita pois sen silmiltä ja suukotin sen kyyneleen sen kasvoilta.
"Mä oon tässä" - mä vastasin ja se puristi mut tiukkaan halaukseen. "Älä lähe ikinä pois" - se kuiskasi ja me vain seisottiin siinä sylikkäin. Mä en edes tiedä miten pitkään. Mutta pitkään. Ja mä jäin sille tielleni. Mä en enää lähtenyt kulumallakaan. Ja joidenkin viikkojen päästä ovessa luki munkin nimi, sen nimen vieressä.
Sitä sanottiin, että inttiajasta jäi sellaisia muistoja, mitä tyypit jutteli vielä vuosien ja vuosikymmentenkin päästä toisilleen. Mä uskoin sen hyvin. Mulle ainakin oli jäänyt. Mun paras inttimuisto ei kuitenkaan ollut jäänyt pelkäksi muistoksi, vaan istui nyt mun vieressä ja piteli mun kättä kädessään, meidän yhteisessä kodissa.
--
Sanoja: 1344
Vaatimuksesta sit vielä kuiteski yks osa. Toivottavasti helpotti :P Näissä lyhyissä ny vaan on vähän niin, että ne saattaa loppua pikkusen kesken välillä, enkä oo innostunu vielä kirjaakaan kirjotteleen. Mut nii, happily ever after ♡