From a kiss to the lips... // BC Oneshots ( Olli x Aleksi )

This Side of Me 1/3

FEEL NOTHING

Olli

Mä istuin ikkunan edessä ja katsoin huoneen vaaleita seiniä tyhjällä katseella. Seinät olivat valjut ja koruttomat, lukuunottamatta joitakin huoneen joidenkin aiempien asukkaiden tekemiä piirroksia ja kirjoituksia. Joku oli merkinnyt seinään kuluvia päiviä, yhdessä seinässä oli kuva jostakin linnusta, ehkä kyyhkysestä, jossain oli kirjoituksia. You're enough, please let me go, I love you, I hate myself, remember you'll survive, fuck this shit, you're strong ja muita kannustuslauseita tai sitten vaihtoehtoisesti manauksia. Mäkin olin raapustanut seinään jotakin. Feel nothing, luki nyt muiden kirjoitusten jatkona sängyn viereisellä seinällä.

Huone oli korkealla, rakennuksen toisiksi ylimmässä kerroksessa ja sen ikkunasta näki alas metsänreunaan. Ulkona piha-alueella näkyi korkeita mäntyjä, joiden alla oli grillikatos, suihkulähde ja keinuja. Huoneen ikkunaa ei saanut auki, se oli lukittu ja aukesi vain avaimella, joka oli säilössä jossakin. Korkeiden ikkunoiden lasit olivat vahvaa turvalasia, eikä niitä olisi edes saanut rikottua, vaikka olisi halunnutkin.

Muuten huone oli pieni, siellä oli puinen kirjoituspöytä, kaappi ja sänky. Sen melkein olematon sisustus oli melko väritöntä, siellä ei ollut mattoja tai verhoja, ei tauluja seinillä. Ainoat värikkäät asiat siellä olivat sängyn vaaleanvihreä pussilakana ja huoneen sininen kaappi, muuten kaikki oli valkoista ja vaaleaa. Huone ei ollut viihtyisä, mutta siellä oli rauhallista. Ainakin yleensä, jos oven ulkopuolelta kuuluvaa kopinaa ja muuta melua ei laskettu.

Varsinkin ovisummerin rasittava ääni raastoi usein hermoja, se kuului huoneeseen saakka ja soi aina kun joku pyrki sisään kerrokseen sen lukituista ovista. Ensin soi summeri, sitten kuului kopinaa jonkun lähtiessä katsomaan sisäänpyrkijää ja joko ottamaan sen vastaan tai lähettämään sen tiehensä. Jos olisi yrittänyt päiväaikaan nukkua, se ei olisi onnistunut, ääni kuului kuulokkeiden ja korvatulppienkin läpi rasittavasti, ainakin jos siitä jaksoi välittää.

Nyt huoneen ovelta kuului koputus ja se avautui ennenkuin mä ehdin edes reagoida siihen. "Olli, sä et tullut syömään, tässä on sun päivällinen, syö edes jotain" - naisäänen ohjeistus kuului. Mä nyökkäsin ja ruuantuoja lähti pois oven sulkeutuessa sen perässä.

Pöydällä oli puinen tarjotin, jossa oli päivän ruoka. Kalakeittoa, leivänviipale, margariininappi ja lasillinen maitoa. Keiton syömistä varten lautasen vieressä oli normaali metallinen lusikka, mutta leivän voiteluun tarkoitettu valkoinen veitsi oli muovinen. Ruoka ei ollut kovin hyvää, niinkuin ei suurinosa ruuasta täällä yleensäkään, mutta mä yritin syödä vähän ja sen jälkeen kävin makaamaan taas sängylle puhelin kourassani. Mä laitoin kuulokkeet korvilleni, kuuntelin musiikkia, pelasin välillä jotain ja selailin vaan ylipäätään luuriani iltaan saakka kunnes kuului taas meteliä.

"Iltapalalle ja puhelimet pois!" - huuto kuului oven ulkopuolelta. Mä nousin ylös sängystä ja laahustin huoneestani ulos käytävälle. Käytävä oli pitkä ja muuten tyhjä, mutta sen varrella oli monia ovia, jotka avautuivat ja niistä tuli ulos mun ikäisiä ja vähän nuorempiakin, ikäluokaltaan 13-17 vuotiaita jätkiä ja tyttöjä, jotka toivat puhelimensa yhteiseen säilöön lukkojen taakse ja jatkoivat siitä matkaansa iltapalalle yhteistilaan. Sama toistui joka ilta. Klo 20 puhelimet sammutettiin ja kerättiin yön ajaksi pois. Aamulla klo 8 ne sai takaisin. Mä annoin jälleen kerran puhelimeni säilöön ja laahustin hitain askelin iltapalalle.

Iltapalalla pöydästä sai ottaa mitä siinä oli tarjolla, yleensä ainakin leipää, mehua, teetä, jogurttia ja hedelmiä. Iltapala syötiin isojen pöytien ääressä yhdessä ja kaikki terävät ruokailuvälineet oli vaihdettu muovisiin. Pöydän ääressä oli melko hiljaista, aikuiset ihmiset siinä lähinnä puhuivat jotakin, nuoret eivät paljoakaan. Mä en sanonut kellekään mitään ja jos multa kysyttiin jotain, mä vaan nyökkäilin tai pudistin päätäni vastaukseksi. Mä en ollut puhunut niin pitkään aikaan, etten mä varmaan olisi enää edes osannut, vaikka olisin halunnut. Mutta en mä kyllä halunnutkaan.

Ruokailuhuoneessa oli suuret ikkunat, joiden välissä oli valkoiset kalterit ja siitä ulkonevan parvekkeen ovi oli tiukasti lukittu ja kalteroitu. Sen olisi saanut auki vain tiukassa säilössä olevalla avaimella, joka sekin oli lukkojen takana jossakin.

Kun mä sain syötyä jotakin, mä nousin ylös. "Klo 22 alkaa hiljaisuus, silloin palataan huoneisiin, mutta sitä ennen saa viettää halutessaan aikaa yleistiloissa" - ohjeet kuuluivat. Toisten huoneisiin ei yleensä saanut mennä, aikaa oli vietettävä joko yksin omassa huoneessa tai yleistiloissa muiden kanssa, missä valvonta oli tarvittaessa mahdollista. Moni palasi huoneeseensa, toiset jatkoivat matkaa yhteistilaan, jossa saattoi viettää aikaa muiden kanssa, esimerkiksi pelaten jotain tai katsoen tv:tä. Mä en halunnut olla muiden kanssa ja lähdin kohti huonettani.

Matkalla takaisin huoneeseeni mä katsoin käytävän seinällä lukevaa tekstiä. Siihen oli mustin tikkukirjaimin kirjoitettu Nuorisopsykiatrian osasto. Tekstin alla riippui taulu, jossa oli nimilista. Siinä oli jokaisen osastolla olevan nuoren etunimi, jonka perässä luki vastuuhoitajan nimi. Mä näin siinä oman nimeni, se oli lukenut siinä jo melkein kuukauden. Mun silmät havaitsivat listassa kuitenkin jotain uutta. Kun mä katsoin sitä tarkemmin, sen alimmaksi oli ilmestynyt uusi nimi. Siinä luki Aleksi.

--

Sanoja: 725

Jotain muuta välillä.