Harry Potter Story - What is love, baby don't hurt me (Finnish)

Ensimmäinen luku

Kirkkaanpunainen pikajuna päästi viimeiset vihellyksensä ennen lähtöään King's Crossin rautatieasemalta Lontoosta. Juna oli täynnä uusia ja vanhoja opiskelijoita sekä opettajia matkalla Tylypahkaan, noitien ja velhojen kouluun. Ensiluokkalaisilla oli täysi työ selviytyä läpi vanhempien opiskelijoiden kansoittamien käytävien etsimässä istumapaikkoja, kun taas vanhemmat opiskelijat olivat niin tottuneita juniin, etteivät he joko kiirehtineet etsimään istumapaikkoja tai olivat muuten jo löytäneet ystävänsä.

Kuudesluokkalaisen Vivianin olisi voinut sekoittaa nuorempiin opiskelijoihin, sen verran pieni ja eksyneen näköinen hän oli. Paksut, hyvin tumman ruskeat hiukset peittivät suurimman osan tytön kasvoista ja väljät vaatteet saivat hänet näyttämään vieläkin pienemmältä suuren matka-arkun takana. Mikään tytön kehonkielessä tai ulkonäössä ei viestinyt siitä, että hän oli rohkelikko, mutta rohkelikko hän tosiaan oli.

"Anteeksi, onko täällä vapaata? Muu juna on aivan täynnä", Vivian kysyi hiljaisella, sointuvan korkealla äänellään löydettyään puolityhjän vaunun, jossa olivat vain blondi polkkahiuksinen tyttö sekä hieman tummempi poika.

"Tule toki, olin juuri lähdössä", poika vastasi nousten ylös ja kadoten samalla ovenavauksella ulos vaunusta. Vivian veti matka-arkkunsa sisään vaunuun ja istahti hieman kauemmas polkkahiuksisesta tytöstä, koska ei tuntenut tuota.

"Joseph johtajapojan velvollisuuksineen, hyh. Minuun ei sellaista määrää vastuuta saisi ahdettua väkisinkään", vaalea tyttö naurahti Vivianille. "Tai siis oikeasti, kuka kaikkea sellaista jaksaa? Vetää parhaita tuloksia kaikesta ja vielä pelata pitäjää. Olen minäkin huispausjoukkueessa, mutta silti"

"Ei kai kukaan", Vivian vastasi hiljaa. Hän ei tosiaan pitänyt seuraansa tuppautuvista ihmisistä; oikeastaan hän ei pitänyt ihmisistä yhtään, jos ne yrittivät mitään kontaktia hänen kanssaan. Hän oli ihan okei kavereidensa seurassa, mutta tuntemattomat ihmiset olivat pääasiassa vain ahdistavia.

"Ai niin, minä olen Louise, Louise Abbott", tyttö hymyili leveästi. "Kuka sinä olet? En ole kai nähnyt sinua ennen, oletko uusi?"

"Vivian Cherry", hän mumisi vastaukseksi; olisi ihme jos Abbott ottaisi selvää siitä. "Enkä minä ole uusi, olemme olleet samassa yrttitiedossa viimeiset viisi vuotta."

"Ai, huh, jännää, en ole huomannut sinua ennen", toinen vastasi selvästi kiinnostuneena tästä keskustelun saamasta käänteestä.

"Minä olen huomannut sinut", Vivian vastasi välinpitämättömästi.

"No, en tosiaan voi sanoa olevani erityisen huomaamaton", Abbott virnisti; hän ei tosiaan ollut huomaamaton. Vivian oli huomannut tytön heti ensimmäisistä päivistä lähtien kovan äänen ja tästä huokuvan huomattavan energisyyden takia.

Vivian ei vastannut, vaan veti laukustaan muinaisten riimujen oppikirjan, jonka lukeminen oli edellisenä iltana keskeytynyt.

**

Toiseen päähän junaa oli kerääntynyt pieni porukka luihuisia. He olivat vallanneet melko pitkän pätkän junaa itselleen, vaikkeivät he tosiaan olisi sitä kaikkea tilaa tarvinneet. Perimmäisille penkeille olivat linnoittautuneet hyvät ystävykset Malfoy ja Crabbe; luultavasti samoille paikoille, joille heidän vanhemmat veljensä olivat myös joskus linnoittautuneet seuranaan Goyle.

Vaalea tyttö pitkillä hiuksilla oli nimeltään Luciana ja tummahiuksinen poika hänen vieressään oli Anthony, joka oli tytön isoveljelle luvannut pitää tuosta huolta – taas, kuten jokaisena edeltävänä vuonna. Anthony oli päätellyt Dracolla olevan jonkinlainen pakkomielle sisarensa turvallisuudesta koulussa, mutta minkä sille teki. Ehkä se oli sinänsä ymmärrettävää, kun hänen oma veljensä, Vincent, oli kuollut vain reilut viisi vuotta sitten samaisessa koulussa – vaikka toisaalta se oli ollut sodan aikaan, ei normaalina kouluvuonna. Vincent Crabbe ja Draco Malfoy olivat olleet kuitenkin ystäviä, joten se oli tavallaan periytynyt Anthony Crabbelle ja Luciana Malfoylle.

Ehkä se johtui siitä, että he olivat tunteneet toisensa aina, tai siitä, että heidän vanhempansa halusivat heidät yhteen, mutta he olivat täydellisen sulassa yhteisymmärryksessä kaveruudesta. Eivät he oikeasti olisi edes sopineet yhteen, siitä he olivat varmoja.

"Lucy, mitä sinä ajattelet jästisyntyisistä?" Anthony kysyi Lucianalta pitkän hiljaisuuden päätteeksi pohtivaan sävyyn. Tytöllä meni hetki päästä takaisin samaan todellisuuteen siitä toisesta, jossa päänsä sisällä oli hyvinkin usein.

"Kuraverisistä? Mitä niistä täytyisi ajatella?" Malfoyn tyttö vastasi melko ajatuksettomasti, mutta Anthonylle vastaus oli tarpeeksi päätellen sanan "kuraveriset" käytöstä. Tämä nyökkäsi vaipuen uudelleen ajatuksiinsa, mutta siinä välissä Luciana heräsi pohtimaan kysymystä.

"Miksi kysyt?" tämä kysäisi virneen noustessa hänen kasvoilleen.

"Een miksikään, en yhtään miksikään, mietin vain", poika vastasi hätäisesti ja pudisti päätään.

"Vai niin", Luciana virnisti. Sitten hän vakavoitui. "Ei jästisyntyisissä kai oikeasti ole mitään pahaa. Se on vaan se, kun on niin pitkään kuunnellut sitä vanhaa paskaa veren puhtauden tärkeydestä ja siitä kuinka toiset velhosuvut ovat parempia kuin toiset koska niiden veri on puhtaampaa. Tai siis, ei kai sillä oikeasti mitään väliä ole, taikovatko vanhempasi vai eivät, jos itse taiot?"

Anthony katsoi ystäväänsä yllättyneenä tuon kommentista. Ei hän tuollaista vastausta oikeasti ollut odottanut, se ensimmäinen oli kuulostanut enemmän Lucianan tapaiselta; kenen tahansa heidän piiriensä puhdasverisen tapaiselta.

"Ai", hän mumahti epämääräisesti upoten taas ajatuksiinsa. Lucianan katse viipyi Anthonyssa vielä melko pitkään sen jälkeen, mutta enempää kumpikaan ei sanonut.

**

Pidemmän puoleinen korpinkynsipoika puri huultaan erään vaunuosaston ulkopuolella. Tämän vihreät silmät olivat keskittyneet lattiaan, vaikka ihmiset tuuppivat häntä molemmilta puolilta yrittäessään liikkua käytävällä. Hän veti syvään henkeä ja puristi kätensä nyrkkiin, jolla hän varovasti koputti vaunuosaston oveen.

"Mahtuuko tänne vielä?" hän kysyi hymyillen avattuaan itse oven.

"Ethan! Me mietimmekin, että missä mahdat olla!" tumma tyttö huudahti iloisesti nousten halaamaan sisään ahtautunutta poikaa, jota kutsui Ethaniksi. "Tule ihmeessä peremmälle, mitä kuuluu? Miksei sinusta kuulunut koko kesänä?"

Ethan olisi voinut vannoa, ettei ollut koskaan tavannut yhtä päällekäyvää ja ylipirteää tyttöä kuin Sabrina, mutta he olivat olleet kavereita sen verran kauan, että siihen oli jo melko lailla tottunut. Tyttö veti hänet viereensä istumaan.

"Hyvää vain, öhh, minulla piti paljon kiirettä", hän vastasi epämääräisesti vilkuillessaan kahta muuta poikaa, jotka istuivat nyt heitä vastapäätä. He näyttivät kieltämättä vaivautuneilta. "Mitä sinulle?"

"Voi, minulla oli aivan mahtava kesä! Odotapa vain kun kerron sinulle huispausleiristäni, jolla..."

Sabrinan höpötys jatkui monta minuuttia tauotta, jonka aikana hän ehti selostaa ties kuinka monta luudanvarrelta putoamista, jonkin hienon siepin nappauksen sekä neljä hienointa maaliaan, demonstroiden tietysti kaiken ympäri vaunua. Vaikka Ethan ei voinut sanoa olevansa erityisemmin kiinnostunut huispauksesta, tytön demonstraatiot olivat huvittavia. Huomiota herätti lähinnä se, että tämä oli lyöjä, mutta ilmeisesti silti napsinut sieppejä ja tehnyt maaleja.

Jossain välissä Sabrinan selostusta Ethanin katse eksyi kahteen vastapäiseen poikaan – kookkaampi heistä oli hänen muistaakseen rohkelikon huispausjoukkueen kapteeni, jolla oli pronssiset hiukset ja siniset silmät; tämä hymyili huvittuneena Sabrinan kertomukselle. Toinen rohkelikko oli sinisilmäinen myös, mutta ruskeampihiuksinen.

Jossain määrin Ethania mietitytti, että mitä Sabrina edes teki kahden rohkelikon kanssa, mutta sitten antoi olla, kun huomasi jälkimmäisen katseen kasvoillaan. Siniset silmät skannasivat hänen olemuksensa niin tarkasti, ettei hän tiennyt, mitä siitä olisi pitänyt ajatella. Hänen vihreät silmänsä kohtasivat siniset ensimmäistä kertaa; sen hetken hän muistaisi varmasti vielä pitkään. Niissä sinisissä silmissä oli sitä jotain, hän ei osannut määritellä mitä.