Harry Potter Story - What is love, baby don't hurt me (Finnish)

Seitsemästoista luku

LUVUSSA ESIINTYVÄT HAHMOT:

Sabrina Weiss, 7. luokka, korpinkynsi

Nigel Holton, 7. luokka, rohkelikko

Joseph Utley, 7. luokka, puuskupuh

Vivian Cherry, 6. luokka, rohkelikko

Ethan Lance, 6. luokka, korpinkynsi

Keith Thorne, 7. luokka, rohkelikko

Louise Abbott, 6. luokka, puuskupuh

Samaisena sunnuntaiaamuna Sabrina Weiss totesi itselleen, että oli todella ylireagoinut. Hän veti syvään henkeä muutaman kerran, ennen kuin astui sairaalasiipeen ja paikansi Nigel Holtonin, luultavasti-pian-entisen-poikaystävänsä. Melko hitaasti hän käveli tuon sängyn vierelle, ja vasta kun hän oli perillä, poika avasi silmänsä. Tämä kohotti kulmiaan ilmeisesti yllättyneenä Sabrinan ilmestymisestä.

"Sinä tulit", Nigel mumisi siristellen silmiään hieman.

"Minä tulin. Ajattelin että... voisin ehkä pyytää anteeksi", Sabrina sanoi pureskellen alahuultaan. Sen kaltainen epävarmuus oli hyvin harvinaista hänen kasvoillaan.

"Sinä? Anteeksi? En olisi uskonut sinusta", poika tyrskähti niin, että heilautti vahingossa olkapäätään ja sävähti heti kivusta. Hänen naurunsa muuttui tuskaiseksi hengen haukkomiseksi.

"Minun ei olisi pitänyt hajottaa olkapäätäsi. Tai muutakaan. Vaikka haukuit minua lutkaksi. Se ei ollut kivasti sanottu. Anteeksi silti", Sabrina selitti tönkösti. Hän ei ollut tottunut pahoittelemaan käytöstään kuin pakotettuna.

"Ehkei lutka ollut muutenkaan oikea sana", Nigel pohdiskeli yrittäen pitää vartalonsa mahdollisimman paikoillaan.

"Ei. Koska en ole sellainen, oikeasti. Se puuskupuh vain tavallaan pelasti henkeni, ja sellaisesta uroteosta kiitos on yleensä paikallaan", korpinkynsi totesi.

"Pelasti henkesi? Mitä oikein tapahtui?" rohkelikko kysyi, tätä juttua hän ei ollutkaan kuullut. Saattoi toki johtua siitä, että hän oli lähinnä raivonnut Sabrinalle antamatta tälle lähes ollenkaan suunvuoroa nähtyään tämän suukottavan Joseph Utleyta, johtaja poikaa, poskelle.

"McGarmiwa", Sabrina vastasi. "Hän melkein sai minut kiinni, kun yritin, öh, tavallaan lähettää vessanpytyn postissa." Hän huomasi oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun yritti selittää juttua, kuinka typerältä hänen hankkeensa kuulosti. Tai siis, todella, mistä hän oli saanut päähänsä lähettää Tylypahkan vessanpytyn George Weasleylle? Ehkä ennemminkin kysymys oli kuitenkin siitä, että miksi hän oli ensinnäkään koskaan ajatellut sen olevan kannattava idea? Huokaus, korpinkynneksi hän oli melko idiootti välillä.

"Sabrina... sinä olet vastuuttomin korpinkynsi – tai melkeinpä minkä vain tuvan edustaja – jonka olen koskaan tavannut", Nigel totesi pudistellen päätään.

"Otan kohteliaisuutena", tyttö heitti hymyillen. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän kysyi: "Olemmeko me sujut nyt?"

Nigel katseli jo kauan ihastelemansa tytön kasvoja, joilta huokui niille hyvin huonosti sopivaa epävarmuutta. Mustat, paksut mutta selvästi muotoillut kulmat olivat kurtistuneet ja jättäneet ihon välillään ruttuun. Yleensä nuo kulmat olivat korkealla ja onnellisen näköisellä kaarella. Täyteläisillä huulilla karehti useimmiten hymy, nyt ne olivat mutrussa. Pitkät, laineikkaat mustat hiukset eivät lainehtineet selkään vaan ne olivat tiukalla laivaston sinisellä nauhalla sidotulla nutturalla.

Sabrina kuunteli Nigelin hiljaisuutta. Pojan kuparinruskeat hiukset olivat normaalia lytymmässä, koska tämä ei ollut luultavasti ehtinyt haroa niitä ilmavammiksi. Tai sitten se johtui olkapäästä, jonka hän oli ruhjonut. Tämän siniset silmät katsoivat häntä surullisella ilmeellä, joka ei sekään onnistunut rumentamaan tämän ilmiselvää komeutta. Nigel oli aina ollut yhtä uskomattoman komea, jopa nuorempana, kun Sabrina ei ollut vielä tuntenut tätä, vaan oli kauempaa huomannut sen. Rohkelikkokin tiesi olevansa hyvännäköinen, tiesi, että saisi kenet tahansa. Kukaan ei silti ollut viehättänyt häntä kuten tämä korpinkynsi. Tämä iloinen, leikkisä, ylisosiaalinen korpinkynsi, joka keksi parempia juttuja kuin kukaan hänen tuntemansa. Tämä helposti suuttuva, väkivaltainen, kostonhimoinen nainen, joka oli juuri ruhjonut hänen olkapäänsä.