What Is Life Really Like? 💫🕊️

74. ¦Totuus¦

———————————
|Pov' Kim Taehyung |
———–––––––————–

Makoilin edelleen sairaalan valkealla sängyllä. Kello näytti viittä aamulla. Olin herännyt yö uniltani jokin aika sitten, enkä saanut enää sen jälkeen unta. Tuijottelin vain kattoa ja katsoin jotain ohjelmaa puhelimestani siihen asti, että kehtaisin pyytää hoitajan luokseni tuomaan aamupalaa. Pakko kyllä sanoa, sairaalaruoka ei ole hyvää. Kotiruoka on paljon tätä parempaa.

Odotin muutaman tunnin, kunnes kello alkoi näyttää puolta kahdeksaa. Nälkä alkoi jo toden teolla tulla, kun kuulin mahani muriseva kovaan ääneen. Nousin hieman viimeisillä voimillani istumaan, ja painoin vaalean harmaasta napista. Sitten jäin vain odottamaan hoitajan tuloa.

Hoitaja kiirehti nopeasti paikalle, vaikkei tuolla edes olisi tarvinnut olla mikään kiire. Halusin vain syötävää. Pyysin tuota tuomaan jotakin hyvää, joka tietäisi ei hyvää, sillä sitähän ei edelleenkään täältä saa. Ainakaan mielestäni. Ehkä muiden mielestä sairaalaruoka voi olla hyvää.

Hoitaja poistui huoneesta ja palasi pian muutaman leivän kanssa. Olihan tarjottimella tuon pieni kulhollinen puuroa, lusikka sille, maitoa ja vettä sekä leipien päällä voin lisäksi kurkkua ja juustoa koska niitä siihen pyysin. Kiitin nuorehkoa naishoitajaa ennen kuin päästin tuon muihin töihinsä, mitä ikinä sitten tekikään. Laitoin puhelimestani takaisin päälle sen jonkin ohjelman, ja aloitin syömisen puurosta jottei se ehtisi jäähtyä. Leivät olivat jo kuivia ja niin, joten ne voisin jättää viimeiseksi syötäväksi.

Syötyäni kaiken jatkoin vain puhelimeni selailua. Mitäs muutakaan tässä tekisin. Mieluummin olisin kyllä kotona, nukkuisin omassa sängyssä ja söisin omatekemiä ruokia. Miksi näin piti käydä? Sairaalaeloa tulisi kuitenkin ainakin viikko, enkä senkään jälkeen välttämättä pääsisi tekemään kaikkea vapaasti. Lääkärit eivät olleet vielä tehneet mitään tutkimuksia minulle, joten ei tiedetty kuinka pahasti siinä kävi. Tunsin kuitenkin itseni täysin terveeksi ja hyvinvoivaksi. Lääkärit ja hoitajat saattoivat silti olla kanssani eri mieltä. Tekisin mitä tahansa päästäkseni kotiin. Mieluummin ottaisin sen niin, että jokin hoitaja kävisi kotonani luonani katsomassa tilannetta muutaman kerran viikossa, ja saisin olla omassa rauhassani tutummassa ympäristössä ja tehdä vapaasti kaikenlaista.

Olin sopinut taas tänään, että Yoongi tulisi luokseni. Luultavasti samalla myös Jimin. Yoongi ei kauhean usein nykyään lähde minnekkään ilman Jiminiä. Tai Yoongin sanoin: "Minun omaa pikku Jiminietä".

Puhelimeeni kilahti viesti, jonka vuoksi nappasin sen käteeni. Sain juuri puuron syötyä. Seuraavaksi olisi leipien vuoro. Viesti oli Yoongilta.
Avasin viestin ja luin sen läpi. Kuulemma Yoongin puhelin oli kadonnut, ja Jimin oli käsketty kertomaan asia minulle Yoongin puolesta. Ihme juttu... Kuitenkin viestissä sanottiin heidän tulevan jo aiemmin. Siis ihan kohta!? Vastasin myöntävästi asian olevan ok. Aloin nopeasti syömään leipiä pois, jotta olisin valmis ennen heidän tuloaan.

Lopulta sain kaiken syötyä. Laskin tarjottimen pelkkien astioiden kanssa sivupöydälle ja vilkaisin kelloa seinältä. Kohta saisin muutaman vieraan tänne. Sen jälkeen menisi muutama tunti, ennen kuin minulla alkaisi tutkimukset tilanteen vakavuuden selvittämiseksi. Halusin kyllä jo kovasti tietää millä vammoilla tästä mentäisiin läpi.

--------------

Jonkin ajan kuluttua harmaaseen huoneeni oveen kuului koputus.
"Sisään", tokaisin hiljaa toivoen sen kuuluneen huoneen ulkopuolelle saakka.

Ovi avautui ja sisälle astui lyhyen näköinen kaksikko. Hymyilin noille lempeästi pyytäen istumaan penkeille sänkyni vierelle.

"Miten sulla menee?", Yoongi kysyi katsoen minua taas kerran huolestunut ilme kasvoillaan.

"Ihan hyvin. Paremmin jo kun eilen. Vielä särkee vähän kaikkialle ja tulee kipuja, mut parempaan päin ollaan menossa. Mulla on tänään vielä ne testit missä sit lopullisesti nähdään mihin tää johti", selitin kaiken niinkuin se oli. Paitsi että valehtelin särkyjen määrästä. Minua särki joka paikkaan edelleen paljon enemmän kuin annoin kuvitella.

"No hyvä. Kyl sä selviit tästä ilman mitään sen enempiä. Ja jos jotain tulee, me ollaan Jiminin kanssa auttamassa sua", Yoongi hymyili pieni kannustava ilme kasvoillaan. Jimin oli tehnyt Yoongiin muutoksen. Yoongista oli tullut paljon virkeämpi.

"Jep! Me ollaan aina sun kanssa, eikä sun tartte pärjätä missään yksin. Voit aina turvautuu meihin, ja miksei muihinkin sun tuttuihin. Tärkeintä et tiiät, et me ollaan sun tukena", Jimin yhtyi Yoongin sanoihin.

En voinut muuta kuin hymyillä kaksikolle. Olin niin onnellinen omistaessani tuollaisia ystäviä elämässäni. En tekisi mitään ilman Yoongia ja Jiminiä. En olisi varmaan selvinnyt tähänkään asti ilman heitä.

-------------

Aikaa kului muutama tunti. Pian olisi aika mennä tutkimuksiin. Yoongi päätti vielä jäädä huoneeseeni odottamaan minua, kun Jimin väsyneenä lähti jo kotiinsa. Jimin tosiaankin vaikutti aina ihan joltain pikku lapselta. Ihme että hänkin oli oikeasti jo aikuinen.

Tuli aika lähteä. Istuuduin hoitajan avustuksella pyörätuoliin. En pystynyt vielä kävelemään itse. Jalkoihini ja selkääni sattui liikaa tehdäkseni sellaista itse.

-----------------

Istuin taas siinä samassa pyörätuolissa hiljaa. Tuijotin tutkimus huoneen lattiaa tyhjällä katseella. En voinut uskoa sitä todeksi... Se... Se oli mahdotonta...