Survive • Jikook • Finnish

1.

Vein käteni yöpöytäni päällä huutavan herätyskellon luokse, läimäisten sen kerralla hiljaiseksi. Muuten huoneessani ei kuulunut yhtäkään ääntä, kun jalkani koskettivat kylmää puulattiaa. Katseeni kiersi unisena pitkin auringon valaisemia seiniä, jonka säteet loivat kauniita kuvioita vaalealle tapetille. Ilmassa leijaili alkavan päivän tuoksu, joka sai aistini heräämään tunteja kestävästä unestaan. Nousin ylös narisevasta sängystäni, laiskoin askelin laahaten itseni pieneen keittiöön. Laitoin kahvin tippumaan lasiseen pannuun, niinkuin minulla oli tapana tehdä joka aamu. Kävin hakemassa joka maanantaisen sanomalehden punaisen oveni edestä, johon postin tuova poika oli sen jättänyt. Etsin kaappien takaa eiliseltä jäänyttä pullaa kahvileiväksi, löytäen sen juuri sopivasti, kun kuulin kahvin tippumisen loppuvan. Kaadoin mustan nesteen pieneen kuppiin, johon joku oli maalannut värikkäitä kukkia. Ne piristivät minua joka aamu, silloinkin kun en tahtonut nousta ylös ja aloittaa uutta päivää. Istahdin tyytyväisenä selaamaan sanomalehden sivuja, samalla kun kaadoin maitoa sillä hetkellä liian kitkerän kahvin sekaan. Lusikoin siihen vielä hieman sokeria, koska rakastin juoda kuuman juoman makeana.

Varasin itselleni tunnin aikaa aamupalan syöntiin, pesulla käymiseen, hampaiden harjaamiseen ja vaatteiden vaihtamiseen. Melkein tuli kiire, kun en meinannut löytää sänkyni alla piileksivää harmaata reppua. Sen löydettyäni kiiruhdin ulos niin nopeasti kuin jaloistani pääsin, juosten kuin olympia kisoissa kohti opistoa. Siinä juostessani kirosin, kuinka en ollut vielä saanut omaa autoa, jolla ajaa. Lähes kaikki muut luokaltani olivat jo kehuskelemassa omasta ajoneuvostaan, kun minä taas jouduin vielä laittamaan töppöstä toisen eteen päästäkseni määränpäähäni. 

Joskus Jungkook suostui hakemaan minut kyytiinsä, mutta sitä tapahtui aika harvoin. Hän kun ei asunut ihan lähellä minua, vaan joidenkin naapurustojen päässä. En sillä viitsinyt ajattaa häntä. Jungkook oli paras ystäväni, tai oikeastaan ainoa ystävä, joka minulla koskaan oli ollut. Tulin hyvin juttuun muidenkin kanssa, mutta jokin siinä ruskeahiuksisessa pojassa antoi minun olla oma itseni. Ensimmäisestä luokasta lähtien vietimme aikaamme suurimmilta osin yhdessä, joten meistä tuli tärkeitä toisillemme. Sanoisin, että hän on se sieluntoveri, jota olin etsinyt vierelleni. Yksinkertaisesti sanoen, parempaa ystävää ei kukaan voisi toivoa.

Saavuin opistolle juuri ajoissa, nähden juuri ajatuksissani olleen nuoren miehen odottelemassa minua etupihan seinustalla, selaillen puhelintaan. Tervehdin häntä hymyissä suin, saaden vastaukseksi yhtä leveän virnistyksen. Kävelimme vierekkäin rakennuksen ovista sisään, astuen kamalan melun keskelle.

"Mikä tunti sulla on?" Jungkook kysyi, kääntyen kohti minua.

"Fysiikkaa", huokaisin, haroen hiuksiani pois näkökenttäni edestä.

"Aika syvältä. Mulla on musiikkia, nähdään myöhemmin", hän sanoi, heilauttaen kättään ja jättäen minut tungoksen vallassa olevalle käytävälle.

Astelin itsekseni oikeaan luokkaan, jossa monet olivat jo ottaneet kirjansa esille. Istahdin normaalille paikalleni, jolla istuin lähes aina. Se sijaitsi luokan perällä, jonne opettajakaan ei yleensä katsonut. Toisin sanoen se oli juuri kuin minulle tehty. En pitänyt kysymyksiin vastaamisesta, joten piilouduin muiden taakse, ettei minun tarvitsisi puhua. Tuntui inhottavalta olla ainoa oppilas äänessä, kun kaikki muut luokassa tuijottivat silmät suurina minua kohti. Joskus viittasin omasta tahdostani, koska minun piti olla edes jotenkin aktiivinen tunneilla.

Minuuttien kuluessa opettaja saapui paikalle, alkaen välittömästi selittämään monimutkaista rakettitiedettä, jota ainakaan minä en ymmärtänyt. Päässäni pyöri vain koulun jälkeinen vapaa-aika, jota jokainen oppilas odottaa ensimmäisestä tunnista lähtien.

Jungkookilla oli varmasti hauskempaa musiikin luokassa. Minua tavallaan harmitti, etten ollut kuulemassa hänen kaunista lauluaan. Ihailin hänen tapaansa muuttaa minkä tahansa laulun kuin omakseen. Jos en olisi kuullut alkuperäistä, olisin voinut luulla hänen kirjoittaneen sen. Toisaalta olin myös hieman kateellinen hänen lahjastaan saada ihmiset lumoutuneeksi. Olisin itsekin tahtonut olla jossain todella hyvä. Ainoa asia, jonka olin opetellut, oli soittaa pianoa. Joskus säestin Jungkookin laulua, yrittäen olla tekemättä yhtään virhettä. Olimme täydellinen kaksitto mitä musiikkiin tuli, ja kaiken lisäksi vielä parhaita kaveruksia. Useimmiten Jungkookin piti raahata minut mukanaan, jotta sai musiikkia kuulumaan laulunsa taustalle. Pelkäsin tekeväni soittaessani paljon virheitä, ja hermoilin enemmän kuin pitäisi. Se olisi ollut ihan sama, jos joku muu olisi laulanut, mutta tahdoin säestää hänen lauluaan täydellisesti. Aivan sama olinko väsynyt tai muuten vain pahalla tuulella, en saanut antaa sen vaikuttaa. Jos olisin kertonut, Jungkook olisi luopunut yrityksestään saada minut soittamaan, mutta olin ihan hiljaa. Minut teki onnelliseksi saada kuulla lempeää laulua ja nähdä hänet hymyilemässä mikin takana. Se riitti, eikä muuta tarvittu.

Unelmoidessani tunti kului hurjaa vauhtia eteenpäin, enkä aluksi edes tajunnut kellojen soivan. Vasta, kun muut oppilaat pakkasivat tavaransa ja rynnivät ovesta ulos, havahduin pois pohjattomista ajatuksistani. Mieleeni ei jäänyt edes koko tunnin aihetta, ja toivoin, ettei siitä tulisi minkäänlaista koetta. Pärjäsin fysiikassa muutenkin todella huonosti.

Saatuani tavarat kasaan, kävelin välituntia viettävien nuorten ohitse alakertaan, jossa Jungkook luultavasti jo oli odottelemassa minua. Suupieleni kääntyivät heti ylöspäin, kun huomasin ruskeahiuksisen pojan kävelemässä käytävän toisessa päässä. Hän ei selvästikään tajunnut olemassaoloani, joten otin pari isoa askelta hänen luoksensa, ja asetin käteni pidemmän olkapäille.

"Hitto, Jimin! Lopeta mun säikyttely", hän naurahti säpsähtäessään, pörröttäen jo valmiiksi sekaisin olevia hiuksiani.

Istahdimme käytävän varrella olevalle isolle penkille, jutellen niistä ja näistä, mitä nyt mieleen saattoi tulla.

"Mitä aattelit tehdä koulun jälkeen?" Jungkook kysyi, raapustaen jotain hänen repustaan otettuun vihkoonsa.

"Oon varmaan vaan kotona, ei mulla mitään muutakaan tekemistä oo. Entä sä, aattelitko tehdä jotain?" vastasin, tuijottaen ikkunasta taivaalla leijuvia pilviä.

"En mä mitään oo ainakaan suunnitellu, käviskö jos mentäis vaikka teille ja tehtäis jotain?"

"Käy mulle, siellä on kauheen hiljasta, kun asun ihan yksin", mumisin, pyöritellen sormiani vuorotellen tekemisen puutteesta.

"Mieti jos me oltais kämppiksiä, se ois aika eeppistä", vieressäni istuva nuorukainen selitti, tuntuen olevan innoissaan ajatuksesta.

Hän jatkoi puhumista ajatuksistaan ja muusta, jota kuuntelin puoliksi läsnä, ja puoliksi omissa maailmoissani. Ajatus vapaa-ajan viettämisestä Jungkookin kanssa sai minut odottamaan koulun loppua siltä päivältä vieläkin enemmän, kuin en olisi odottanut sitä valmiiksi jo kuin kuuta nousevaa. Jouduimme eroamaan taas hetkeksi, kun kello, jonka ääntä vihasin sillä hetkellä erityisen paljon, soi jälleen toisen tunnin alkamisen merkiksi.