Survive • Jikook • Finnish

4.

Herätessäni sumuiseen keskiviikkoon, nousin sängystäni ylös, jättäen sen petaamattomaksi. Käytävä ja muut paikat talossani olivat täysin hiljaisia, kun astelin unisena pitkin viileitä puulattioita. Ensiksi en aistinut minkäänlaista eloa koko paikassa, mutta saapuessani keittiöön pienen pieni tirinä ja siitä lähtevä tuoksu saivat minut heräämään kunnolla. Nukahdin muistaakseni yksin.

"Huomenta!" tuttu ääni toivotti, saaden minut hätkähtämään. Katselin hämmentyneenä eteeni samalla, kun Jungkook heitteli munakkaasta tehtyjä lettuja paistinlastalla ja käänsi radion päälle, antaen iskelmän raikaa läpi tyhjän ilmapiirin.

"Mitä sä täällä teet?" kysyin, ottaen paikkani keittiönpöydän äärestä. Se ei ollut sellainen tympeä 'mitä sä täällä teet', vaan sellainen, josta voi selvästi kuulla, että henkilö on selvästi häkeltynyt, mutta iloinen.

"Ei huomenta? Tylyä", hän tuhahti, pitäen silti pienen hymyn huulillaan. En kommentoinut siihen yhtään mitään, vaan kaadoin itselleni pöydällä olevasta kannusta vettä lasiin, jotka olivat molemmat laitettu pöydälle valmiiksi.

"Aattelin murtautua sun taloon ja kokata parhaan aamiaisen mitä maan päällä on koskaan nähty. Ei tartte kiittää, sun parhaana ystävänä tää on osa velvollisuutta", Jungkook selitti tärkeilevästi, kuin olisi juuri pelastaen maailman, laittaen aamiaisen lautasille. Hän nosti munakaslettujen viereen kasan salaattia, joka näytti kieltämättä aika hyvältä. Juuri sitä päivittäistä pupun ruokaa, josta puhuin.

"Hyvää ruokahalua", hän toivotti, ennen kuin laski lautaset pöydälle. Ihastelin hyvältä tuoksuvaa annosta vielä silloinkin, kun Jungkook kävi kiinni omaansa. Hän ei malttanut edes ottaa puna-valko ruudullista essuaan pois ennen aloittamista, mikä ei ollut kovinkaan epätavallista.

Hieman yllättyneenä yhtäkkisestä vierailusta, ja tavallaan myös iloisena, tökkäsin hopeisen haarukan ruokaani ja maistoin. Ei kulunut kuin kymmenen minuuttia ja lautaseni oli jo tyhjä, enkä olisi millään tahtonut sen loppuvan. Join viimeisenä lasissa olevan veden loppuun, mikä sekin maistui yhtäkkiä kuin taivaasta pudonneelta, ennen kuin nostin astiat käteeni ja vein ne astianpesukoneeseen.

"Se oli hyvää", huokaisin tyytyväisenä, kääntyen katsomaan yhä pöydän ääressä istuvaa Jungkookia. Rehellisesti sanottuna olisin voinut arvostella ruoan kuin Gordon Ramsay, joka on juuri saanut maistaa elämänsä parasta aamiaista.

"Kiva et tykkäsit", hän vastasi, vilauttaen pupumaisen hymynsä. Hän vei yhtä lailla astiansa pois, jonka jälkeen autoin häntä siivoamaan pöydän.

Ennen kuin lähdimme jälleen kerran opistoa kohti, kävin vaihtamassa vaatteet ja pesemässä hampaani. En jäänyt järjestelemään petivaatteitani sen kummemmin, koska mylläisin ne kuitenkin uudestaan nukkumaan mennessäni, eli siinä ei olisi ollut päätä eikä häntää. Nappasin vielä reppuni mukaan, ja olimme valmiita lähtemään. Olin helpottunut, sillä minun ei tarvinnut kävellä kouluun kuten yleensä. Joskus Jungkook oli minulle kuin hengenpelastaja. Juuri sellainen rantahiekalla juokseva, komea ja hidastettuna kuvattu. Lisätään vielä pelastuslauta kainaloon, ja siinä se.

"Meillä olis vielä aikaa ennen ensimmäistä tuntia", juuri mainittu hengenpelastajani tokaisi ajaessaan tietä eteenpäin. Vilkaisin kelloa, joka oli vasta puoli kymmenen. Totta tosiaan.

"Mulla on oikeastaan ehdotus sulle."

Käänsin katseeni kiinnostuneena vieressäni istuvaan poikaan, ollen pelkkänä korvana. Häneltä liikeni monesti yllättäviä ehdotuksia, eivätkä ne koskaan onnistuneet pettämään odotuksiani. Toisaalta, pienetkin häneen liittyvät asiat tekivät minut iloiseksi.

"Entä jos käydään hakemassa kaupasta jotain hyvää ja jäätäis koulun jälkeen kirjastoon? Mulla on ens viikolla iso koe ja tarvitsisin tavallaan apua siihen lukemiseen", hän kertoi, mumisten loput lauseestaan. Aivan kuin hän olisi hävennyt avun pyytämistä, ja olisi miettinyt sitä päänsä puhki jo useamman päivän. Ja hän luultavasti, Jungkookin tuntien, olikin.