Survive • Jikook • Finnish

48.

Mitä pidemmälle kuljimme, sitä tiiviimmäksi tunnelma kävi. Maahan osuvien vesipisaroiden ja eteenpäin kulkevien askelten keskeltä pystyimme kaikki erottamaan kaikuvat huudot, jotka tulivat vain muutamien kilometrien päästä. Samalla ohitsemme vilisi yhä useampia hylättyjä rakennuksia ja taloja, jotka olivat joskus olleet täynnä elämää. Yritin olla ajattelematta asiaa liikaa, mutta en mahtanut itselleni mitään, kun mieleeni putkahti ajatus siitä, mihin talojen asukit olivat kadonneet. Joko he olivat päässeet turvaan, tai sitten he vaanivat jossain ympärillämme, valmiina iskemään kiinni tilaisuuden tullessa.

"Jungkook, tiedätkö kuinka pitkästi meillä on vielä matkaa?" Geun tiedusteli, tarraten käsissään olevaan aseeseen tiukemmin kuullessaan jostain nopeita askelia.

"Meidän täytyy päästä syvemmälle kaupunkiin", Jungkook vastasi viereltäni, pitäen katseensa edellä aukeavalla tiellä. Hän ei sanonut muuta, mutta tieto näytti olevan tarpeeksi Geunille.

Me kaikki olimme varuillamme, lihakset jännittyneinä ja hermot valppaina. Pieninkin rusahdus sai meidät kääntymään ääntä kohti, varmistamaan sen lähteen. Tunne muistutti minua kaukaisesti koetilanteesta. Muistin sen yhä, jollakin tapaa. Nyt kynän piteleminen ja sanaston muistelu tuntui naurettavalta unelta, jonka olin joskus nähnyt ennen sitä kohtalokasta päivää, kun kaikki tämä alkoi.

Ehkä juuri siksi en olisi saanut säikähtää, kun Geun kääntyi yllättäen seuraavan talon nurkalta vasemmalle ja hän painoi liipaisinta kerran, kahdesti, kolmesti. Ruumiita kaatui maahan, mutta niitä myös käveli eteenpäin kohti meitä, silmät suurina ja sameina. Niitä tuli lisää, aivan kuin ne olisivat odottaneet sopivaa hetkeä hyökätä ja piirittää meidät, saada meidät näyttämään peuralta ajovaloissa.

Tilanne eteni nopeasti. Me kaikki tähtäsimme kohti vaappuvia olioita. Kovat pamaukset täyttivät ilman, kunnes en enää mitään muuta kuullutkaan. En ainakaan ennen Geunin seuraavia sanoja.

"Niitä on ihan liikaa!" hän huusi, ampuen yhtä oliota suoraan päähän.

"Mitä ehdotat?" Jungkook vastasi hänelle hetken päästä, pitäen katseensa vankasti edessä.

"Harhautan niitä, juoskaa te eteenpäin, kunnes pääsette joen yli vievälle sillalle!" Geun selitti nopeasti, ampuen ensin yhtä oliota ja lyöden sitten toista liian lähelle päässyttä aseensa kahvalla naamaan.

"Ei tule kuuloonkaan, ei jätetä sua yksin!" vastasin Jungkookin puolesta, kääntyen katsomaan Geunia. Se taisi olla virhe, mutta onnekseni näin Yoongin taustalla, ampuen takanani olevia olioita säpäleiksi.

"Me nähdään joen toisella puolella", Geun sanoi rauhallisemmalla äänellä, vilkaisten minua olkansa ylitse. Hänellä oli pieni hymy huulillaan, ja hänen siniset silmänsä näyttivät siltä kuin hän olisi varma päätöksestään. Ne eivät olleet muuttuneet sitten sen päivän, kun astuin huoltoasemalle ja sain melkein puukon päähäni. Tähän verrattuna ne voivatkin olla muistelemisen arvoisia aikoja.

"Ei, sä tuut meidän mukaan, kyllä me keksitään jotain", yritin vielä väittää vastaan, mutta Geun ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa. Hän alkoi ampua olioita edestäpäin, ja en tiennyt kuvittelinko vain, mutta tuntui kuin sade olisi yltynyt taistelumme aikana. Vesipisarat valuivat Geunin kasvoja pitkin, kun hän viittoi meitä käyttämään tilaisuuden hyväksemme ja juoksemaan eteenpäin.

"Ei me voida!" huusin kaatosateen lävitse, ääni halkeillen.

"Jimin", Jungkook otti minua ranteesta kiinni, vetäen minua kohti edessä häämöttävää tietä. "Jos me ei nyt mennä, toista mahdollisuutta ei välttämättä tule."

Se ei ollut reilua. Ei alun alkaenkaan. Ennen kuin edes tajusin sitä, Yoongi jäi matkastamme, seisten Geunin vierellä, joka yritti kaiken ampumisen lomassa ilmeisesti hätistää Yoongia seuraamaan meitä. Näin mitä pienimmän hymyn häiveen Yoongin kasvoilla, kun hän sanoi jotain Geunille. Ilmeisesti se jokin oli tarpeeksi vakuuttamaan hänet, sillä he molemmat seisoivat hetken kuluttua selät lähes vastakkain kaikkien niiden olioiden keskellä, pitäen ne kaukana meistä. Heidän hahmonsa sumenivat silmissäni kaiken sateen ja sumun seassa. Näin vain yksittäisiä aseiden luomia valopilkkuja keskellä kaikkea sitä harmautta.

En voinut estää itseäni, kun riuhtaisin ranteeni Jungkookin otteesta ja huusin keuhkojeni täydeltä: "Lupaa!"

Yksinäinen laukaus kaikui ilmassa. Koko tilanne oli minulle edelleen vaikea ja vastenmielinen, mutta pakotin itseni kääntymään ja juoksemaan muiden mukana. Jos olisin jäänyt paikalle hetkeksikin pidempään, en tiedä, olisinko voinut jättää ystäviäni yksin. Jungkook ja Taehyung näyttivät aivan yhtä epävarmoilta, mutta tiesin, ettei kummallakaan heistä ollut varaa väittää vastaan, vaikka he olisivatkin sitä halunneet. Jokaisella meistä on elämässään jotain menetettävää, jotain mitä tahdomme, ja jotain, mitä sen eteen uhraamme. Olin kuullut ne sanat joskus, jossain, ja ne kaikuivat mielessäni samassa tahdissa kuin sade paiskasi jalkojemme alla olevaa tietä.

En enää uskaltanut katsoa taakseni. Juoksin ties kuinka kauan, ainakin siihen asti, kunnes jalkaani alkoi taas särkeä. Se ei eritysesti erottunut kaikesta muusta kivusta ja särystä, joka kehoani riepotteli, mutta se sai minut silti hengästymään ja puristamaan kämmeneni nyrkkiin. Hetken tuntui jopa siltä, kuin kaikki matkan tuoma kärsimys olisi saanut sellaisen vaivaisen säryn tuntumaan vain hetkelliseltä epämukavuudelta. Mitä tahansa se olikaan, olin helpottunut, kun näkyviin tuli silta. Sen täytyi olla se, josta Geun mainitsi. Se tarkoitti luultavasti sitä, ettemme olleet enää kaukana. Pian olisimme turvassa, pian ei enää tarvitsisi juosta. Ajatus turvasta toi mukanaan tunteen syyllisyydestä. Saisinko nukkua lämpimän viltin alla, jos kävisi ilmi, että ystävämme eivät selvinneetkään luoksemme? Puistelen ajatuksen pois päästäni. Tietysti Geun ja Yoongi selviävät, he ovat selvinneet tähänkin asti.

"Taehyung, voitko lähettää sun linnun tarkastamaan sillan toisen päädyn, ihan varmuuden vuoksi?" Jungkook kysyi katsellessaan osittain halkeillutta ja romahtanutta rakennelmaa, jonka alla virtasi kohiseva joki. Sade sai sen näyttämään entistäkin hurjemmalta, kuin virta veisi hetkessä mennessään, jos sinne sattuisi tippumaan.

Taehyung nyökkäsi, lähetti lintunsa matkaan ja käänsi katseensa kohti siltaa. "Varokaa askelianne."

Ennen kuin lähdimme ylittämään siltaa, vilkaisin vielä taakseni, mutta mitään ei näkynyt veden ja sumun lisäksi. Aseiden laukaukset olivat kaikonneet, ja nyt kaupungissa oli aavemaisen hiljaista. Toivoin, että hiljaisuus tarkoitti Geunin ja Yoongin paenneen paikalta. Toista mahdollisuutta en edes uskaltanut ajatella. En osannut lukea ajatuksia tai tulkita toisten ihmisten tunteita turhan hyvin, mutta ehkä Geun näki porukassamme jonkinlaisen perheen. Hänen isänsä menehtymisen jälkeen hänellä ei ollut ketään eikä mitään, vain huoltoasema kaikkine muistoineen, joita hän ei koskaan muistellut ääneen. Jos olisin ollut hänen asemassaan, olisin tehnyt samoin. Yrittänyt pelastaa ainoat ihmiset, joissa näin häivähdyksen tuttua turvaa ja läheisyyttä.

Mitä Yoongiin tuli, en ehkä tiennyt hänen tarkkoja sanojaan, mutta kaikki se mitä Hoseokin kanssa tapahtui oli varmasti osa hänen valintaansa. Ehkä hän halusi varmistaa, että me kaikki selviäisimme ehjänä turvaan, tehdä kaikkensa sen eteen, ettei Hoseokin kuolema olisi ollut täysin turha.

Jos olisin tiennyt silloin sen, mitä tiedän nyt, olisin antanut mieleni levätä rauhassa, vapaana kaikista huolista. Olisin vakuuttanut itselleni, että kaikki on hyvin, kaikki tulisi olemaan hyvin. Vielä hetki, ja kaikki olisi juuri, niin kuin alusta asti lupasin.