Survive • Jikook • Finnish

47.

Katselin ulos auton ikkunasta, jota vasten Yoongi nukkui. Hänen poskillaan näkyi yhä tahroja likaisista käsistä, joilla hän oli peittänyt kasvonsa. Ne olivat ainoat näkyvät jäljet, jotka kaupungista oli jäänyt jäljelle. Emme kuitenkaan tarvinneet näkyviä jälkiä vahvistamaan kokemaamme, sillä auton ilmapiiri kertoi tarpeeksi. Kukaan ei ollut juurikaan puhunut mitään sitten lähtömme jälkeen.

Joka puolelle oli kerääntynyt harmaita pilviä. Ne olivat peittäneet aiemmat auringonsäteet ja uhkasivat kastella edessämme mutkittelevan tien. Olimme matkamme aikana käyneet läpi varmasti kaikki mahdolliset sääolosuhteet, joten pieni sade ei taitanut tuntua enää missään. Se ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä kaikkea muuta vastassamme oli siihen mennessä jo ollut. Se tuntui vähäpätöiseltä, kun ajattelin kaikkia niitä henkiä, jotka olimme menettäneet ja kaikkia niitä vastoinkäymisiä, jotka matkamme oli eteemme heittänyt.

Aika ajoin näin tienviittoja, jotka ohjasivat matkaajat kohti Seoulia. Koko nimi alkoi vähitellen kuulostaa pelkältä fantasialta. Olimme tavoitelleet sen suojaa antavia lupauksia niin kauan, etten enää tiennyt, uneksinko koko paikan olemassaolon. Kuin se olisi ollut liian hyvää ollakseen totta. Ajatus siitä, että aamulla herätessään ei tarvitsisi nousta autoon ja jatkaa pakomatkaa, oli käsittämätön pienille aivoilleni. Edes nukkuminen ilman pelkoa hyökkäyksestä oli sellainen etuoikeus, jota meillä ei ollut. Mitä enemmän tulin ajatelleeksi Seoulia, sitä pahemmaksi kävi huono aavistus ajatuskoppani nurkassa. Se huono aavistus sai vahvistuksen, kun Jungkook joutui painamaan jarrupolkimen alas ja pysäyttämään auton.

"Mitä nyt?" Geun kysyi, kääntyen katsomaan eteenpäin ja nojaten itsensä viereltäni etupenkkien väliin.

Jos kohtalo ei ollut nauranut meille vielä tarpeeksi, sillä hetkellä olin varma, että joku oli ratkeamaisillaan tikahduttavasta naurusta. Tien vieressä seisoi korkeana kyltti, joka ilmoitti seuraavasti:

"Tervetuloa Seouliin."

Niin sykähdyttävältä kuin nuo kaksi sanaa olisivatkin tuntuneet, en voinut repiä katsettani irti rakennuksen raunioista, jotka olivat tuskin enää pystyssä. Osa niistä oli pirstaloitunut keskelle Seouliin johtavaa tietä.

"Hitto", Jungkook sanoi hiljaa. Hänen äänensä kuului sellaiselle henkilölle, joka on samaan aikaan ärsyyntynyt ja järkyttynyt jostakin. Tällä kertaa kohteena edellä mainitulle tunteelle oli raunioiden ja niihin törmänneen linja-auton ympärille kasaantunut veren määrä. Linja-auton ikkunat olivat tahraantuneet käden jäljillä, maa oli täynnä kiven murikoita ja maisema näytti aavemaisen hiljaiselta.

"Tästä ei pääse autolla", Taehyung sanoi pienen hetken kuluttua. Se oli päivänselvä toteamus, mutta jonkun se piti silti sanoa. Jonkun piti tuoda ajatus todellisuuden tasolle ja saada muut tajuamaan, miten pahasti matkamme oli juuri katkennut.

"Entä nyt? Ei me voida tähänkään jäädä", sanoin, todeten toisen ilmiselvän asian. Tuntui, että olimme niin lähellä maaliviivaa. Silti meidän piti kurottaa vielä vähän. Juosta ne viimeiset askeleet, jotka meiltä vaadittiin. Emme voineet vain kiertääkään tien keskellä makaavaa estettä. Raunioista pudonneet rakennuksen palaset olivat levinneet niin laajalle alueelle, että niiden lävitse olisi päässyt ainoastaan ihmisen kokoinen olento.

Vilkaisin Jungkookia, jonka kulmat olivat rypistyneet hänen silmiensä ylle. Vain pieni katse hänen suuntaansa antoi vahvistuksen siihen pahimpaan vaihtoehtoon, joka mieleni pohjalla lymysi. Vaikka kuinka yritin etsiä toista keinoa, ei sellaista tainnut olla edes olemassa. Meidän oli pakko jättää pieni tienpäällinen suojamme ja jatkaa matkaa jalan. Tiesimme paremmin kuin hyvin, miten siinä oli ennen käynyt. Olimme kokeneet lukemattoman määrän vaaroja ja hengenvaarallisia tilanteita, mutta juuri nyt edessämme esittäytyi viimeinen ponnistuksemme. Tällä kertaa siihen tarttuminen oli ainoa vaihtoehto.

"Taehyung", Jungkook sanoi, avaten samalla turvavyönsä. Taehyung kääntyi katsomaan häntä, odottaen pojan seuraavia sanoja.

"Herätä Yoongi, me lähdetään heti matkaan", Jungkook käski, saaden toimintaa välittömästi aikaiseksi.

Matkamme aikana hänestä oli kuoriutunut eräänlainen johtajahahmo. Kun Jungkook sanoi jotain, muut seurasivat häntä. Se näkyi tavassa, jolla hän piteli asettaan ja kannatteli itseään romahtamatta, vaikka tilanne tuntui toivottomalta. Se näkyi hänen tahdossaan taistella loppuun asti, kulkea eteenpäin pysähtymättä ajattelemaan kahteen kertaan. Ehkä sen vuoksi en enää pelännyt, kun hän ojensi minulle oman aseeni ja antoi sen saman katseen, jonka olin nähnyt monesti ennenkin. Se katse huokui määrätietoisuutta ja itseluottamusta, mutta samaan aikaan siinä oli jotain rauhoittavaa. Kuin hän olisi sanattomasti pyytänyt jaksamaan vielä vähän. Hänen vuokseen olisin tehnyt sen milloin tahansa. Siksi tartuinkin aseeseeni tiukasti, katsoin häntä ja nyökkäsin viestiäkseni sen, mitä en pystynyt pukemaan sanoiksi.

Jungkook kulki ohitseni, antoi olkapäänsä osua kevyesti omaani, ja jostain silmäkulmani näkökentästä olisin voinut jopa vannoa, että hänen huulillaan leikitteli pieni, lohdullinen hymy. Juuri sellainen, joka jää usein huomaamatta, jos siihen ei kiinnitä tarpeeksi huomiota. Se sai minut kuitenkin seuraamaan Jungkookin askelia, jotka johtivat raunioiden edustalle. Yoongi, Taehyung ja Geun seurasivat meitä omien kantamustensa kanssa. Yoongi ei sanonut mitään, vaan otti hiljaa vastaan Geunin ojentaman aseen.

"Päästäänkö me varmasti tästä Seouliin? Matkalla voi hyvin olla lisääkin esteitä", Geun järkeili, tuijottaen isojen, halkeilevien kivien ohitse.

"Meillä ei taida olla muuta vaihtoehtoa kun vaan kokeilla", vastasin meidän kaikkien puolesta, huokaisten syvään.

Kun asetin jalkani ensimmäisen rakennuksesta tipahtaneen seinänpalasen vierelle, tuntui, kuin olisin astunut viimeiselle kentälle. Samalla tajusin, että linja-auto, joka oli osunut tien vierellä olleeseen rakennukseen, oli vasta alkua. Mitä ikinä edessämme vaanikaan, mitä ikinä tulisimme vielä kohtaamaan, se olisi meidän viimeinen testimme. En pelännyt itseni puolesta. Siitä ei ollut kyse. Olin valmis antamaan kaikkeni, jotta pääsisimme määränpäähämme asti. Se oli vähintä, mitä pystyin tekemään, kun ajattelin, mitä kaikkea se oli jo vaatinut. Kaikista pistävin muistutus siitä oli Yoongi, joka käveli eteenpäin tyhjän ilmeen kera. Hänen kasvonsa eivät värähtäneetkään, eivätkä ne ikinä olleet ilmenneet yhtä kalpeina. Minun kävi häntä sääliksi, mutta en antanut sen näkyä ilmeestäni. Hän ei ollut sitä ihmistyyppiä, joka tahtoisi muiden säälivän häntä. Häneen sattui, mutta tiesin hänen olevan vahva. Vain sillä oli väliä.

Geun ja Jungkook pitivät yllä hiljaista keskustelua taktikoinnista, Taehyungin lintu lensi korkealla yläpuolellamme ja polku pysyi vaitonaisena askeliamme lukuun ottamatta. Yoongi kulki sanaakaan sanomatta vierelläni. Vilkaisin hetkellisesti Taehyungia, jonka olemus oli yleensä rauhallinen. Tällä kertaa en kuitenkaan saanut revittyä katsettani irti välittömästi, sillä jokin hänessä huokui levottomuutta. Aivan kuin hän olisi tahtonut vain juosta eteenpäin, kiirehtiä Seoulin keskustaan. Se ainoastaan vahvisti epäilystäni siitä, että siellä täytyi olla jotain hänelle kallisarvoista.

Taivas päätti aueta yläpuolellamme samalla, kun me suunnistimme tietämme eteenpäin. Sateen kylmät ja armottomat pisarat satoivat ympärillemme, paiskautuen lopulta ympäri hylättyä maata. Ehkä oli vain sopivaa, että saattajanamme olivat kohtalon kyyneleet. Ehkä kaiken sen jälkeen, mitä olimme jo käyneet läpi, saimme osaksemme pientä ymmärrystä. En tiennyt mitä se tarkoitti, enkä ollut täysin varma, sainko jo huokaista helpotuksesta. Kaikki mitä sillä hetkellä tiesin oli tie, käsissäni lepäävä ase ja askeliemme kaikuvat äänet, jotka ilmoittivat eteenpäin saapumisestamme.

---

Tää luku on ollut monta kuukautta luonnoksena, koska en ollut varma, haluunko julkaista sitä vai en. En tiedä vieläkään oonko tyytyväinen, mutta päätin että haluun viimein kirjoittaa tän tarinan loppuun, ja tää luku on siihen hyvä alku.

Kiitos jos oot vielä mukana ♥ Tää tarina on merkannut mulle paljon, ja haluun jakaa siitä loputkin.