Survive • Jikook • Finnish

9.

Olimme jo monen kilometrin päässä Busanin rakennuksien täyttämästä keskustasta, kun kuulin Yoongin mutisevan jotakin takapenkillä. Näin sivupeilistä kuinka hän availi silmiään, nousi kunnolla istumaan ja katseli silmiään siristellen ympärilleen. Hän ei näyttänyt kovinkaan virkeältä siihen nähden, että hänen sammumisestaan oli jo jokunen tunti.

"Huomenta prinsessa, oliko hyvät unet?" Charli vitsaili, työnsi pojalle vesipullon ja käänsi katseensa sen jälkeen meihin kysyäkseen: "Tietääkö kukaan minne me ollaan edes menossa?"

"Jonnekin jossa ei luultavasti ole virustartuntaa", Jungkook vastasi, pitäen katseensa tiessä. Ohi ei ollut kulkenut siihen mennessä kuin muutama auto. Epäilin niiden määränpäätä joksikin muuksi kuin Busaniksi, sillä sinne ei ollut menemistä jos elossa halusi pysytellä. Tietysti kaupungissa oli vielä ihmisiä, jotka eivät olleet saaneet tartuntaa, mutta heidän määränsä oli varmasti hupenemassa nopeaa tahtia. Toivoin heidän olevan tarpeeksi viisaita häipymään ajoissa.

"Mitä tapahtui?" Yoongi mutisi paikaltaan, nojaten päänsä vasten takaoven ikkunaa, näyttäen kuin koko illan ryypänneeltä pojalta, joka heräili nyt seuraavaan aamuun oivan krapulan kera. En olisi saanut pitää sitä hauskana, mutta sillä hetkellä oli huumori muutenkin vähissä, joten en voinut olla hymyilemättä huvittuneena. Hän näytti entistäkin hämmentyneemmältä, kun Charli selvensi hänelle tilannetta. Poika kuitenkin näytti hyväksyvän kohtalonsa pelkällä olkien kohautuksella. Tai sitten hän ei vain sillä hetkellä ollut kykeneväinen sulattamaan kaikkea sitä informaatiota siinä kunnossa.

Musiikin soidessa, Yoongin kysellessä paistinpannustaan, ja Charlin lukiessa karttaa, minä katselin ulos ikkunasta, jonka takana ei näyttänyt olevan mitään muuta kuin tyhjyyttä. Vaikutti siltä, että jopa Busania lähimpänä olevat tietkin ja maasto olivat autioituneet. Mieleeni juolahti kysymys siitä, tarttuivatko eläimetkin siihen samaiseen virukseen. Toivoin hartaasti, että eivät, sillä en juurikaan kaivannut verenhimoisia koiria tai kissoja jahtaamaan meitä sillä hetkellä. Pelkät ihmisetkin olivat tarpeeksi terävine hampaineen ja raatelevine kynsineen. Oli todennäköistä, että pienikin ihon läpi menevä naarmu riitti tartuttamaan. Niin se aina meni. Bakteerit siirtyvät verestä toiseen, enkä uskonut tämänkään tapauksen poikkeavan niistä kaikista elokuvista, jotka Jungkook oli laittanut minut katsomaan. Jo siinä istuessani siis lupasin itselleni, että jos saisin osumaa sellaiselta otukselta, en missään nimessä jäisi Jungkookin tai kenenkään muunkaan lähelle odottamaan, että tekisin heille pahaa. Tekisin siitä lopun jo heti alkuunsa.

Ehdin käydä läpi kaikki mahdolliset skenaariot, jopa sellaiset joita en olisi tahtonut ajatella, kun ensimmäiset vesipisarat tipahtelivat tuulilasille. En ollut ollenkaan huomannut taivaalle kerääntyneitä tummia pilviä, mutta nyt kun näin ne, en osannut olla yllättynyt. Oli kuin taivaskin olisi surrut meidän puolestamme. Jäihän taaksemme koti, opisto ja kaikki muu tuttu. Joskus sorruin valittamaan, että tahdoin kokea jotain uutta ja jännittävää, mutta en tarkoittanut sitä aivan tällä tavalla. Olivathan ne oliot ilman muuta uutta ja jännittävää, mutta se tuntui kuin pilkanteolta minua kohtaan. Kuin kohtalo olisi löytänyt epäsuorasta toiveestani porsaanreiän ja käyttänyt sitä hyväkseen. En siis pitänyt kohtaloa yhtään sen läheisempänä ystävänä kuin muitakaan ihmisiä, joita olin sattumalta tavannut Busanissa pitkin jaksoa, jolloin asuin siellä. Ainoa jota pidin oikeasti läheisenä oli...

Jungkook. Nyt kun häntä katsoi, hän näytti mietteisiinsä syventyneeltä. Aivan kuin minä. Mutta en voinut olla varma, mitä hänen päässään liikkui. Kaikkein luultavimmin hän rakensi vedenpitävää suunnitelmaa siitä, miten selviäisimme ehjin nahoin johonkin turvaan. Tiesin hänen laittavan muut itsensä edelle, joten suunnitelman oli pakko sisältää jotain liittyen hänen sankari kompleksiinsa. Kyllä, hänellä oli myös sellainen. Olin oppinut tuntemaan Jungkookin läpikotaisin, tiesin jopa suuren osan hänen pienistä salaisuuksistaan. Kuten sen, että hän piilottaa taskurahansa aina sukkalaatikkoon. Kerran löysin hirmuisen nipun seteleitä ja pari kolikkoa, kun olin etsimässä itselleni kuivia sukkia vesilammikoissa juoksun jäljiltä. En juurikaan koskaan kertonut hänelle ihan siltä varalta, etten olisi saanut nähdä niitä. Mutta tehdäkseni oloni hieman paremmaksi sen raskaan salaisuuden tietämisestä, Jungkook ei ollut lainkaan salamyhkäinen asiasta, vaan piilotteli sitä hyvinkin kehnosti. Hän kirjaimellisesti laittoi rahaa sukkalaatikkoonsa nenäni edessä, ja luuli, että olisin ollut tarpeeksi tyhmä olematta tajuamaan koko asiaa. Hänen mielikseen siis esitin sen illan täyttä tolloa, enkä ollut tietoinen kyseisistä rahoista alkuunsakaan.

"Mikä nyt hymyilyttää?" Jungkook kysyi, hymyillen minulle hänen tuttua, lämmintä virnettään. En edes itse huomannut hymyileväni, mutta nyt huomasin miten kova ikävä minulla oli ollut Jungkookin omaa, kullankallista hymyä. Hänen punertavat huulensa kaartuivat kauniisti samalla, kun hänen silmänsä pilkehtivät eloisasti. En ollut koskaan elämässäni nähnyt kenelläkään muulla yhtä lumoavaa katsetta, sellaista joka suorastaan pakottaa katsomaan puoleensa.

"Ei mikään", naurahdin huvittuneena, huitaisten kättäni. Tiesin ettei Jungkook oikeasti antanut asian olla sikseen, mutta hän vaikeni silti ja jatkoi loputtomalta tuntuvaa ajamistaan pitkin asfaltoitua tietä. Sade oli yltynyt, ja katselin hetken, kuinka tuulilasinpyyhkijät liikkuivat edestakaisin, vetäen noroavat pisarat mukanaan uudestaan ja uudestaan. Ne olivat kyllä hypnoottiset, mutta huomioni niistä vei silti takapenkillä istuva tyttö, joka nojautui etupenkkien väliin ja vilkaisi minua, siirtäen katseensa jälkeenpäin Jungkookiin.

"Yoongi ei voi hyvin, voitko pysäyttää hetkeksi?" hän ilmoitti yksitoikkoisesti, vetäytyen sitten takaisin paikalleen. Huomasin Jungkookin huokaisevan ja kääntyvän heti seuraavalle linja-autopysäkille. Heti kun auto pysähtyi, Yoongi avasi oven ja ryntäsi ulos. Sateen rapina kuului nyt paremmin.

"Matkapahoinvointia", Charli selvensi, ja nyökkäsin ymmärtäväisenä.

Istuimme hetken aloillamme, odotellen kärsivällisinä että pääsisimme pian jatkamaan matkaa. Jungkook naputti etusormiaan vasten auton rattia, nojaten päätään selkänojaa vasten. Charli jauhoi purukumia, katsellen ulos ikkunasta, jonka takana näkyi suuri vehnäpelto. Minä taas päätin nousta jaloittelemaan, ja aukaisin vieressäni olevan oven. En ehtinyt edes astua autosta ulos, kun Jungkook otti kiinni olkapäästäni.

"Käy samalla hakemassa takakontista haulikko, alkaa tulla hämärä", hän sanoi ja päästi irti. Nyökkäsin vaisusti, paukauttaen oven kiinni heti kun pääsin maankamaralle. Lähdin kävelemään takakonttia kohti sateen piiskatessa takaraivoani. Vedin takkini hupun pääni ylitse, ja kun viimein pääsin takakontille asti, nostin sen oven ja tartuin Jungkookin repun vieressä makaavaan kyseiseen haulikkoon. Jungkook oli ottanut sen mukaansa, kun olimme käyneet hänen asunnollaan hakemassa kaiken tarvittavan pakoretkeemme. Hän oli perinyt sen isoisältään, eikä se siihen mennessä ollut tullut käyttöön, mutta nyt saimme kaikki kiittää sen olemassaolosta. Kukaan muu meistä ei omistanut asetta, saatika sitten tiennyt kuinka käyttää yhtä.

Nostin aseen tukevasti käteeni, ja suljin takakontin oven. Olin juuri kääntymässä kannoillani ja lähtemässä takaisin auton etuovelle, kun väkinäisten askeleiden ääni kantautui korviini. Käännyin katsomaan, näin sumean hahmon yhä yltyvän sateen seassa, eikä kulunut sekuntiakaan, kun kuulin järkyttävän kovaäänisen pamauksen ympärilläni. Siinä samassa kuulin matalaäänisen karjaisun ja huutoa heti perään, auton ovien äänen ja lisää askelia. Makasin maassa ymmälläni, ja kun nousin viimein istumaan, maa oli peittynyt ruusunpunaiseen vereen.