Survive • Jikook • Finnish

22.

Oli kuin aika olisi pysähtynyt. Hetken kaikki tuntui jähmettyneen paikoilleen, oli kuin harteillani oleva paino olisi painanut minua alas, kunnes en pystynyt enää nousemaan ylös. Ehdin ainoastaan huomaamaan, kuinka paras ystäväni juoksi luokseni käytävän toiselta puolelta tajutessaan, ettei Seokjin ollut kanssamme. Kuulin Hoseokin selittävän, mitä tapahtui. Kuulin, kuinka Charli ja Yoongi lähtivät metsästämään niitä kolmea jäljellä olevaa oliota Hoseok kannoillaan. En siltikään saanut sanaa suustani. Seisoin vain siinä, täysin hiljaa. Mieleni toisti tapahtunutta kuin rikkinäistä levyä, enkä osannut pysäyttää sitä. Kuulin, kuinka nimeäni toistettiin ainakin kymmenen kertaa, ennen kuin nostin katseeni ylös lattiasta. Jungkook tarkasteli kasvojani, huolestunut ilme kasvoillaan. Nyt ilmassa ei ollut enää häivähdystäkään suuttumusta. Se oli poissa.

"Jimin", hän sanoi hiljaa, pidellen kasvojani viileillä käsillään. Katseeni oli luultavasti täynnä tuntemuksia. En osannut tuntea vain yhtä tunnetta kerrallaan. Sisälläni velloi viha, suru ja pettymys. Olisin voinut luetella listan muita inhottavia tunteita, mutta se ei olisi hyödyttänyt ketään.

"Mikään ei oo sun syytäs", Jungkook sopersi, vetäen minut tiukkaan halaukseen. Oli huvittavaa, kuinka hän tunsi minut läpikotaisin. Tietysti tunsin itseni syylliseksi. En ollut koskaan hyvä seuraamaan sääntöjä, ja tällä kertaa se johti viattoman ihmisen kuolemaan. En ymmärtänyt, miten saatoin olla niin typerä. Minun olisi pitänyt pysyä poissa tieltä, ja antaa muiden hoitaa koko juttu.

En siltikään sanonut mitään. Suustani ei päässyt sanaakaan koko sinä aikana, kun Jungkook saattoi minut takaisin omaan huoneeseeni ja haki hoitajan. Jalkani tarkastettiin, ja sain kuulla kokonaisen paasauksen siitä, kuinka en olisi saanut kiirehtiä käytävillä ilman keppejä. Se ei juurikaan jaksanut kiinnostaa minua. Istuin sängylläni, kun hoitaja paketoi jalkani uudelleen, tällä kertaa hitusta kireämmin. Sillä sekunnilla, kun hän lähti, asetuin makuulle. Oli jo myöhä, ja kaikki se mitä tapahtui, oli saanut minut uuvuksiin. Olisin tahtonut sulkea silmäni ja nukkua, mutta se ei tuntunut väsymyksestä huolimatta mahdolliselta.

Puolta tuntia myöhemmin ystävämme palasivat, jokainen heistä onneksi täysin kunnossa. Seurasin hiljaisena, kun muut kävivät yksitellen nukkumaan. Hoseok, Charli ja Yoongi nukkuivat yhdessä supussa kahden vierekkäin työnnetyn patjan päällä. Yoongi oli kurottanut kätensä Hoseokin ylitse, ja hän näytti vajoavan koko ajan syvempään uneen. Hoseok sen sijaan ei ollut vielä täysin unessa, vaan hän silitteli Yoongin hiuksia hajamielisesti ja piti silmiään kiinni. Charli nukkui täysin toisella laidalla, rutistaen tyynyä itseään vasten.

Sitten oli Jungkook. Hän oli nukahtanut sänkyni vieressä olevalle penkille. Pojan pää retkotti vasten selkänojaa, ja hänen sininen flanellipaitansa oli aivan rypyssä. Toivoin, että olisin voinut nukahtaa yhtä levollisesti, mutta olin täysin valveilla. Rintakehässäni kipristeli ilkeä tunne, joka ei suostunut katoamaan.

Kaksikymmentä minuuttia pääsi kulumaan, ennen kuin päätin nousta ylös. Ei ollut väliä, kuinka kauan yritin nukkua, sillä se oli yhtä tyhjän kanssa. Nappasin seinää vasten nojaavat keppini, ja poistuin huoneesta mahdollisimman hiljaa. En tahtonut herättää ketään muuta, sillä he mahtoivat olla aivan yhtä uuvuksissa, kuin minäkin.

Ikkunoista tulviva kuunvalo valaisi käytäviä, joita pitkin kuljin varovaisin askelin. Pari hoitajaa käveli vastaan, mutta muuten koko rakennus oli suurimmilta osin hiljentynyt. Suuntasin reittini sairaalan puutarhaan, sillä ajattelin sen rauhoittavan kireitä hermojani, mutta tosiasiassa tahdoin vain muuta ajateltavaa. En tahtonut enää maata sairaalan tukahduttavassa huoneessa, kaipasin raitista ilmaa, joka voisi toivon mukaan selventää ajatuksiani.

Sellaisina hetkinä, kun pääsee olemaan yksin ja viimein hengähtämään, kaikki alkaa näyttää taas epätodelliselta. Ajatukset siitä, miten hullua kaikki oli, pyörivät päässäni, kun istahdin puutarhassa olevan suihkulähteen reunalle. Muistot Seokjinista yllättämässä minut aiemmin puutarhasta välkehtivät mielessäni. Mielikuva vain vahvistui, kun korviini kantautui tuttu helinä katosta roikkuvasta tuulikellosta. Katseeni seurasi sen liikkeitä.

"Mä oon pahoillani", sanoin hiljaa, vaikka en tiennyt, kuuliko kukaan. Tunsin, että olin ison anteeksipyynnön Seokjinille velkaa. Mikään ei ikinä korjaisi tekemääni virhettä, ja se oli tapahtuneesta huolimatta vaikea ymmärtää. Joskus ihmisillä menee aikaa, ennen kuin he oikeastaan edes tajuavat sen, mitä on tapahtunut. He voivat elää päiviä, jopa viikkoja, ennen kuin todellisuus iskee päin kasvoja. Ihminen, jonka näit sinä päivänä, ei enää olekaan täällä. Et voi enää ikinä nähdä heitä, etkä kuulla heidän puhettaan. Vaikka vasta tapasin Seokjinin, jokin teki luopumisesta äärettömän vaikeaa.

"Jimin?"

Käännyin ympäri. Jungkook seisoi sairaalaan vievän oven luona, katsoen minua yhä puoliksi unisena. Sillä hetkellä en enää voinut pidättää kyyneleitä, jotka olivat jo valmiina putoamaan. Painoin pääni alas samalla, kun surun kovakouraiset kädet saivat kehoni tärisemään. Askeleet kiersivät suihkulähteen, eikä kulunut hetkeäkään, kun lämpimät kädet kietoutuivat ympärilleni.

"J-Jungkook, mä t-tapoin sen! Mä tapoin S-Seokjinin!" änkytin, puristaen pojan paitaa nyrkeilläni. Rystyseni alkoivat muuttua valkoisiksi, ja sitä mukaa nyyhkytykseni vain kasvoi. Mieleni olisi tehnyt lyödä jotakin, tai heittää jotain erityisen särkyvää kohti seinää.

"Se ei oo sun vika", Jungkook yritti vakuutella, pidellen minua tiukasti vasten rintakehäänsä.

"S-se ei e-enää ikinä tuu t-takas", kuiskasin, ja se teki kaikesta vain todellisempaa. Minun ei ikinä ollut tarkoitus tappaa elävää ihmistä, jolla olisi ollut vielä koko elämä edessään. Se ei ollut yksi aikeistani, ei koskaan. Kaikki tunteet ja pahat ajatukset tuntuivat kumoutuvan päälleni kuin valtava hyökyaalto, enkä olisi tahtonut mitään muuta, kuin pysäyttää ne. Ehkä kuitenkin ansaitsin kaiken sen pahan olon ja syyllisyyden, joka tekojani seurasi.

"Mä tiedän sen", Jungkook vastasi aivan yhtä hiljaisella äänellä.

Pysyin siinä hänen luonaan, koittaen selvittää ajatuksiani ja rauhoittua. Yritin kuunnella tuulen viheltävää ääntä, ajatella mitä tahansa muuta, mutta kyyneleet eivät suostuneet kaikkoamaan. Vasta, kun Jungkook pienin liikkein otti puhelimensa ja nappikuulokkeensa esiin taskustaan, keskittymiseni kiinnittyi johonkin muuhun, kuin sisälläni kytevään kipuun. Hän asetti toisen kuulokkeen korvalleni, toisen omalleen. Hetken päästä kuulin rauhoittavia säveliä ja sen myötä tutun laulun. Sen soidessa taustalla hautasin kasvoni ystäväni paitaan ja suljin silmäni.

"Tää muuttuu vielä paremmaks, mä lupaan sen. Oon aina täällä sun vierellä, se ei tuu muuttuu", hän sanoi.

"Jungkook?" mumisin, pidellen hänestä yhä tiukemmin kiinni.

"Mitä nyt?" Jungkook kysyi, vetäen minua sen verran etäälle, että hän pystyi pyyhkimään poskillani kimaltelevat kyyneleet. Katsoessani häntä ymmärsin, kuinka onnekas olin. Jopa maailmanlopun äärellä hän pysytteli luonani, valmiina lohduttamaan pienimmätkin murheet tiehensä. Siinä tuijottaessani en ymmärtänyt edes puhua, ja se sai hymyn hiipimään ystäväni huulille.

"Ei kiirettä, tässä on koko yö aikaa", Jungkook naurahti, ja se kiinnitti harhailevan huomioni.

"Mä halusin vaan sanoa, että rakastan sua", sopersin. Vedin Jungkookin äkillisesti tiukkaan halaukseen, aivan kuin se olisi ollut viimeisemme. Olimme jopa lähellä pudota suihkulähteen kylmään veteen, mutta Jungkook ehti juuri ja juuri ottamaan kiinni lähteen reunasta. Pidin kasvoni visusti piilossa, sillä en tahtonut hänen näkevän kiusallista ilmettäni. En sanonut kyseistä lausetta usein, ja siksi se olikin niin omituista. Meidän ei varsinaisesti tarvinnut sanoa sitä tietääksemme, että olimme toisillemme tärkeitä.

"Mäkin rakastan sua", Jungkook hymyili, ja kuulin hänenkin äänestään, ettei se ollut aivan jokapäiväinen toteamus.

Ehkä väsymykseni johtui viileästä ulkoilmasta tai tuulikellon kilinästä, mutta siinä istuessani oloni kävi kovin uneliaaksi. Annoin itseni nojata ystävääni vasten, kunnes en uupumukseltani enää jaksanut avata silmiäni, ja nukahdin syvään uneen. Juuri sellaiseen, josta olin hetki sitten haaveillut.