Kaunis kaaokseni

13.

Perjantaiaamuna noustessani päätän, että on aika sosialisoitua lisää. Hankkisin ystäviä ja voisin alkaa etsiä työpaikkaa, etten joudu vararikkoon. Ei minulla vielä pelkoa siitä ole, mutta ettei sellaista tilannetta joutuisi kohtaamaankaan. Kurkistan jääkaappiin ja valitsen sieltä aamupalaksi punaisen Naked-smoothien, jonka ostin eilen kauppareissullani. Kauppareissun ja aamuisen lenkin lisäksi eilinen päiväni olikin aikalailla kämpässä oleilua. Tänään haluan toimintaa.

Juon raikkaan juomani ja valitsen päivän asuksi mustat polvipituiset juoksulegginssit ja vaalean hieman löysän T-paidan, jonka vedän mustien Niken urheilurintsikoiden päälle. Päälle vedän valkoisen, ihanan pehmeän Brandy Melvillesta ostetun valkoisen vetoketjuttoman hupparin. Jätän hiukset luonnollisesti auki, laitan hieman meikkiä naamaan ja aurinkolasit päähän. Nappaan lempparikangaskassini mukaan ja sinne tiputan kännykän, avaimet, lompakon, ja tietenkin muutaman ponnarin – enköhän pärjää näillä hyvin.

Päätän googlata keskustan alueella sijaitsevia kuntosaleja ja selata myös niiden ohjatun liikunnan tarjontaa. Löydän Pure Gym London Victorian. Se on saanut hyvät arvostelut, eikä sinne ole kauhean pitkä matka. Tsekkaan kartasta reitin ja löydänkin ohjeet nopeasti.

Kävelen bussipysäkille, josta 148 bussi kulkee ohi. Kyseisellä numerolla numeroidun bussin on määrä viedä minut lähelle kuntosalia, jolle olen päättänyt mennä. Hetken odottamisen jälkeen näen punaisen bussin horisontissa ja kaivan Oyster cardin lompakosta valmiiksi. Kulkuneuvo pysähtyy ja astun sisään, heilautan korttia lukijassa ja suuntaan yläkertaan muutama ihminen perässäni.

Tarkalleen 9 minuutin päästä olen pysäkille, jolla jään kyydistä. Reittiopas osaa näköjään siis joskus olla todella täsmällinen. Kävelen hymyillen kohti kuntosalia, aamupäivän auringon lämmittäessä ihoani.

Etsin kassan ja kysyn ehkä noin parikymppiseltä mieheltä:

"Saisinko kuukauden jäsenyyden, kiitos?"

Hymyilen ja spottaan hänen paidastaan nimen Nathan.

Nathaniksi ilmennyt mies vastaa hymyillen takaisin:
"Tietysti."

Hän antaa sopimuksen, jonka allekirjoitan ja annan sen takaisin.

"Se tekisi 34,99 puntaa."

Kaivan 50 punnan setelin lompakostani ja ojennan sen Nathanille.

"On suuri ilo, että tuollainen upea nainen valitsee juuri tämän kuntosalin."

Punastun kohteliaisuudelle. Yrittääkö hän flirttailla kanssani? Luoja, en minä tiedä. Ehkä hän on tuollainen kaikille tänne tuleville nuorille naisille.

"Täällä on muuten ilmaisia tunteja, kannattaa tsekata tarjonta. Se on oikeasti hyvä", mies jatkaa aidosti innostunut ilme kasvoillaan.

"Lupaan tsekata."

"Olen Nathan", hän kertoo ojentaen kätensä minulle.

"Iris", vastaan ja kättelen. Minun päätelmäni nimestä siis osui oikeaan.

"Kysy ihmeessä, jos tulee mieleen jotain mitä haluaisit tietää. Luultavasti löydät minut täällä kassan takaa tai kuntosalin puolelta. Välillä tuntuu, että asuisin täällä", hän naurahtaa ja annan pienen naurun karata huuliltani takaisin.

Vien kangaskassini pukuhuoneen kaappiin ja suuntaan salille. Päätän tehdä ensin puolen tunnin vatsalihastreenin ja sen jälkeen etsin itselleni vapaan kuntopyörän. Kello on 11.45 ja minun lisäkseni kuntoilemassa on kolme itseni ikäistä tyttöä, neljä parikymppistä poikaa, muutama keski-ikäinen nainen sekä ehkä nelikymppinen mies, joka on selvästi kehonrakentaja.

Etsin urheiluun sopivan soittolistan spotifysta ja asetan kuulokkeet korvilleni. Alan polkemaan pyörällä ja olen ihan omissa ajatuksissani siihen asti, kun yksi kolmesta tuntemattomasta tytöstä kiipeä vieressäni olevan pyörän selkään ja alkaa polkea. Hän hymyilee minulle ystävällisesti kun katseemme kohtaavat nopeasti. Jatkan pyöräilyä hyvän musiikin tahdissa.

En kuule musiikin taustalta mitään ja tajuan tytön luultavasti yrittävän puhua minulle jotain vasta kun huomaan hänen tuijottavan katseensa. Naurahdus karkaa hänen huuliltaan kun vihdoin katson häntä kohti ja repäisen kuulokkeet korviltani.

"Anteeksi, olin ihan omissa maailmoissani", sanon. "Sanoitko jotain?"

"Ei se mitään, minäkin olen treenatessani kuulokkeet korvilla", hän hymyilee ja jatkaa:
"Minä vain totesin ääneen, että olet uusi täällä – usko minua, minä tunnistan uudet kasvot, koska olen ollut tämän kuntosalin vakioasiakas jo kauan ja tunnistan todella hyvin muut täällä kävijät. Ja kysyin toki myös nimeäsi ja sitä missä opiskelet."

Luojan kiitos täällä on avoimia ihmisiä. Ehkä saan oikeasti hyviä ystäviä.

"Iris Cannon, muutin pari viikkoa sitten Kaliforniasta ja aloitan opiskelut syksyllä University of the Artsissa."

"Ashley Heyes, hauska tutustua", hän vastaa. "Ja pakko sanoa, että vau, kuulostaa hienolta! Muutitko yksin? Minä aloitan itse syksyllä toisen vuoden University of Londonissa."

"Joo, muutin ihan yksin", totean yksinkertaisesti. Nyt ei ole oikea hetki alkaa avautua siitä, kuinka olen asunut viisivuotiaasta asti orpokodissa, koska vanhempani ovat hulluja narkkareita ja minulla on sisko, josta en tiedä mitään – ainoa, jota hänestä on jäljellä on kaukainen muisto. Ashelyn kysymys saa syvälle piilotetun hetken pintaan.

Pitkästä aikaa näen hetken mielessäni taas selkeästi, muistaen jokaisen likaisen yksityiskohdan. Talo on musta, portaat narisevat ja askeleeni varovaiset. Minun on päästävä pois tästä asunnosta – kauas, jonnekin ihan muualle. Saavutan alimman pölyn peittämän portaan, pidätellen hengitystäni peläten, että joku voisi kuulla minut. Katson olohuoneeseen seinän takaa näyttäen mahdollisimman vähän kasvoista sille, joka saattaa olla näkemässä. Huone paljastaa näyn, jota ei voi unohtaa: Aikuiset lyövät isosiskoani, jonka suu on peitetty vahvalla teipillä. Teipillä, joka vaientaa huudon, kiljaisut muiden kuulemattomiin. Olen ainoa, joka kuulee lähes äänettömän. Silmät pelosta pimenneet, kasvot satutetut hän on kahden hirviön vanki. Näen tilaisuuteni, kun huoman eteisessä kenkäparin. Hiivin niiden luo ja otan ne täriseviin käsiini. Tässä on mahdollisuuteni pelastaa ja paeta. Hirviöiden hullu nauru täyttää olohuoneen, kun kädet kohtaavat siskoni valkean ihon yhä uudestaan ja uudestaan.

"Juokse!" huudan ja heitän yhden kengän kohti kumpaakin vihollista.

Lähden liikkeelle niin kovaa kuin jalkani kulkevat. Katson taakseni nähdäkseni siskoni, joka saa itsensä vapaaksi hämmentyneiden hirviöiden otteesta ja lähtee juoksemaan perääni. Jätän henkilökohtaisen vankilan enkä katso taakseni ennen kuin olen kulkenut monta minuuttia täyttä vauhtia. Kun käännän katseeni olkani ylitse jalkani pysähtyvät. En näe siskoani.

Olen lopettanut pyöräilemisen ja katseeni on lukittunut seinään, kyyneleet koittavat kiivetä silmiini, mutta en saa itkeä. Ei, en nyt.

"Hei, oletko okei?" Ashley kysyy huolestuneena. Käännän katseeni varovasti häneen.

"Joo, yksi menneisyyden juttu vain tuli yhtäkkiä mieleeni."