Harry Potter Story - What is love, baby don't hurt me (Finnish)

Kahdeskymmenesensimmäinen luku

"Joulutanssiaiset", Vivian toisti, "mitä meinaat tehdä?"

"Minun pitäisi kai puhua Josephin kanssa", Louise myönsi - sen pidemmälle hän ei ollut onnistunut realistisesti suunnittelemaan. Joseph oli hänen tanssiaisparinsa, tai ainakin oli ollut viimeisimpien puheiden mukaan.

"Et voi enää hirveästi lykätä sitä", Vivian totesi katsellen Louisen nykyään lyhyitä hiuksia. Eiväthän ne ennenkään olleet pitkät olleet, mutta nyt ne olivat todella lyhyet siihen verrattuna; lyhimmillään ehkä sentin ja pisimmillään varmaan seitsemän.

"Tiedän. Minua vain hermostuttaa, että mitä hän sanoo", Louise vastasi purren huultaan. Kukaan ei ollut oikeastaan tehnyt isompaa numeroa siitä, kun hän ei ollut sinä iltana, kun oli leikkuuttanut tarvehuoneessa hiuksensa, päässytkään enää tyttöjen makuusaleihin. Yksi hänen vuosikurssinsa tytöistä oli vain hakenut hänet matka-arkkunsa ja hän oli siirtänyt tavaransa kuudesluokkalaisten poikien makuusaliin, jossa oli kuulemma ollut jo jonkun aikaa ylimääräinen sänky. He olivat ihmetelleet sitä paljon, ja olivat iloisia, että sekin selvisi.

"Älä murehdi etukäteen, kiltti. Se ei auta yhtään, ja olet vain hermostuneempi. Sitä paitsi se jos mikä on tehokas tapa menettää yöunet. Nimimerkillä kokemusta on", Vivian hymyili toiselle.

"Minusta kun tuntuu, että sinä olet murehtinut tätä minua enemmän", Louise huomautti. Onnellisimmaksi tarvehuoneessa hänet oli tehnyt se, kun he olivat löytäneet sieltä maagisia rinnanlitistäjiä. Ne olivat melkein samanlaisia kuin taiattomat vastineensa, mutta maagisissa oli muutama erityinen hyvä puoli: ne mukautuivat täysin ihon värisiksi, niiden rajat olivat hyvin huomaamattomat, ne olivat kevyet päällä eivätkä puristaneet ja todellakin piilottivat rinnat kokonaan. Tietysti niitä ei siltikään ollut hyvä pitää kokonaista vuorokautta, mutta yli kahdeksan tuntia kuitenkin, tavallisia kun ei sen pidempään saisi pitää.

"Anteeksi", Vivian pahoitteli. Ei hän voinut sille mitään, että murehti ja ajatteli koko ajan kaikkea, jopa sellaista, mihin ei voinut itse vaikuttaa.

"Ei sitä tarvitse pyytää anteeksi", Louise sanoi kurtistaen toiselle kulmiaan. "Mitä tuumaat, ennen vai jälkeen pelin?"

"Ennen, jos hän ei ole ihan hermona. Jos on, jälkeen, mutta ei ehkä heti häviön jälkeen? Tai siis, häviön jälkeen sellainen voi vain suututtaa ihan turhaan. Sitten kun tulee sopiva hetki. Ja olette kahdestaan", Vivian pohti.

"Selvä", Louise henkäisi ja hymyili sitten toiselle. "Minun pitäisi varmaan mennä, kello alkaa olla jo sen verran."

"Oho, onko se jo niin paljon? Minunkin pitää kai olla aivan kohta rohkelikkotornissa..."

Molemmat alkoivat tehdä lähtöä eri suuntiin, kun Vivian huudahti: "Onnea huomiselle, Louise!" toisen perään ja huiskutti kättään.

"Kiitos ja hyvää yötä!" Louise vastasi kääntyen vielä katsomaan ystäväänsä. Hänen kasvoillaan oli hymy vielä illalla makuusalissa.

Seuraavan päivän pelissä ei ollut epäselvyyttä, kuka oli puuskupuhin sankari: Louise teki 5 maalia heidän kahdeksasta maalistaan. Ei kai siitä ollut ollut epäselvyyttäkään, kuka heidän paras maalitykkinsä oli.

Myöhemmin samana iltana Louise pääsi Josephin puheille. Tätä ei kuulemma vaivannut viedä poikaa joulutanssiaisiin, mutta jos Louise välttämättä tahtoisi etsiä jostain tyttöparin, niin hänelle olisi okei. Louise vastasi menevänsä yhä mielellään Josephin kanssa. Se, jonka kanssa hän olisi mieluiten mennyt, oli saanut jo parin ajat sitten, eikä tuskin vaihtaisi paria vain hänen takiaan. Ei hän ollut kysynyt tai mitään, mutta hänen mielestään olisi epäkohteliasta olettaa jotain sellaista.

*

"Hyvin se peli menee", Anthony Crabbe lupasi Gabriela Vanhornille silitellen tämän kämmenselkää peukalollaan. He olivat asettuneet tyhjässä käytävässä olevaan syvennykseen istuskelemaan. Gabrielan jalat olivat Anthonyn jalkojen yläpuolella koukussa Anthonyn nojatessa ikkunaan ja Gabrielan selän osuessa penkin päättävään seinään.

"Vakuuttavaa", Gabriela hymyili pojan sanoille, "mutta kiitos."

"Edellinenkin peli meni niin hyvin."

"Sinä tiedät, että olin varmaan viikon sairaalasiivessä sen jälkeen, enkä vieläkään muista mitään yli puolen vuoden ajalta", Gabriela vastasi kohottaen kulmiaan Anthonylle.

"Niin, no, muuten se meni hyvin", poika totesi hymyillen.

"En edes saanut sieppiä napattua", Gabriela huomautti.

"Lähinnä, koska Luciana pudotti sinut luudalta. Muuten olisit onnistunut", Anthony vakuutti. Kun Gabriela pyöritteli hänelle silmiään, hän kohotti kättään siirtääkseen kullanruskean hiussuortuvan tytön kasvoilta ja silitti kevyesti tämän poskea. Tyttö nojasi poskeaan toisen käteen kevyesti ja hymyili tälle. Ehkä hänen olisi parempi vain luottaa.

Sitten Anthony Crabbe nojautui eteenpäin litistäen Gabrielan jalkoja heidän väliinsä suudellakseen tyttöystäväänsä, joka nurisi ensin jalkojensa puolesta, mutta hymyili kuitenkin onnellisena kesken suudelman. Hän todella piti heidän myöhäisistä hetkistään käytävillä, koska se oli oikeastaan ainoaa aikaa, kun he näkivät toisiaan ilman muita ihmisiä ympärillään. Pian kello olisi pykälässä ja Anthonyn pitäisi lähteä saattamaan häntä puuskupuhien oleskeluhuoneelle.

Aamulla ennen peliä Gabriela sai onnensuukon Anthonylta. Ehkä se oikeasti toi onnea, koska Gabriela nappasi siepin aivan läheltään niin, ettei edes minkäännäköistä kilpailua syntynyt. Korpinkynnen seitsemänkymmentä pistettä eivät olleet mitään verrattuna kahdeksaan maaliin ja siepin nappaamiseen, joten puuskupuh otti selkeän voiton.

Tanssiaisiin oli enää viikko ja viimeiset parinmetsästykset ja pukujen etsinnät olivat kovassa vauhdissa. Jännitys tiivistyi.

[A/N] Seuraavassa (tai seuraavissa) luvu(i)ssa päästään joulutanssiaisiin asti, mikä kai on vähänku tän huipennus? (Okei, oikeesti tanssiaisten jälkeenki on vielä elämää.)

AINIIN vähänkö cool 9.5K lukukertoja ja yli 500 votea!!! Kiitos niin paljon!! <3

Kertokaa teidän suosikkihahmoja tai mistä tykkäätte tässä?