Harry Potter Story - What is love, baby don't hurt me (Finnish)

Kuudestoista luku

"Älä koske minuun. Minä luulin, että me olemme ystäviä. Ystäviä, Vivian!" korpinkynsipoika huudahti ja riuhtaisi kätensä irti Vivianin käsistä. Sitten hän lähti kävelemään poispäin niin varmoin askelin ja vilkaisemattakaan taakseen, ettei kumpikaan rohkelikoista uskaltanut lähteä perään.

"Me niin pilasimme kaiken", Vivian mumisi ja kurtisti kulmiaan surullisesti.

"Miksi sinä sanoit, että anelit minua pariksesi?" Keith kysyi hämmentyneenä. Ethanin suuttumus ei ollut vielä iskenyt häneen. Tyyntä ennen myrskyä.

"Ettei hän olisi suuttunut sinulle, vaan olisitte voineet olla väleissä edelleen?" tyttö ehdotti surkeana. Häneen Ethanin suuttumus vaikutti heti ja vahvasti.

"Hän suuttui aivan liian kepein perustein, älä välitä. Jos hän on oikeasti meidän ystävämme, hän antaa anteeksi ja löytää toisen parin itselleen", Keith vastasi pyöritellen silmiään.

"Keith, sinä et ole tuntenut Ethania yhtä kauan kuin minä. Hän loukkaantui syvästi, hän on äärimmäisen herkkä eikä ajattele varmasti järjellä tätä pitkään aikaan", Vivian selitti pudistaen päätään.

"Miksi kukaan jaksaisi murjottaa niin kauan? Oikeasti, Vivian, ei hän pysty", poika väitti vastaan naurahtaen.

"Niinhän sitä luulisi", Vivian mutisi niin hiljaa, ettei Keith kuullut.

**

Gabriela Vanhorn ei ollut vieläkään aivan varma, kuinka oli päätynyt tämän erityisen luihuispojan kaveriksi, mutta ei toki valittanut siitä. Anthony Crabbe oli hyvin mukava, eikä Gabriela ollut joutunut kyseenalaistamaan tämän ystävyyttä kertaakaan. Hän oli kyseenalaistanut ainoastaan kuuluisat stereotypiat luihuisista; ei kenenkään pitäisi joutua elämään sellaiseen muottiin ahdettuna, kuin luihuiset joutuivat. Eikä kenenkään täytyisi muutenkaan joutua elämään tietynlaisena, jos tahtoi muuttua.

Silläkin hetkellä hän istui pojan kanssa Tylypahkan tiluksilla suuren lehdettömäksi varisseen tammen alla. Puun punaiset, keltaiset ja ruskeat lehdet peittivät kellastunutta ruohoa. Ilman lämpötila oli lähempänä viittä astetta ja ilma kolean sumuinen, mikä oli melko tavallista marraskuulle. Aurinko ei ollut noussut sinä aamuna ollenkaan näkösälle, vaan pilvet verhosivat taivasta tasaisena harmaana peittona.

"Mitä sinä mietit?" Anthony kysyi katseltuaan hyvän aikaa tyhjyyteen tuijottelevaa puuskupuhia. Hänen oli vain niin helppo unohtua katselemaan Gabrielaa, ettei hän ollut edes varma, kuinka kauan he olivat istuneet paikoillaan maasta kohonneilla puunjuurilla toisiaan vastapäätä.

"Mustekyniä, kipsiä ja pölynimureita", tyttö vastasi melkein suoralta kädeltä käännyttyään katsomaan toista. Hän virnisti nähdessään hämmentyneen ilmeen puhdasverisen velhon kasvoilla. Hänestä oli äärimmäisen huvittavaa sanoa jotain tuollaista, jästimäistä, koska Anthonylta meni aivan ohi, mistä hän puhui.

"Mitä?" poika kysyi kurtistellen kulmiaan yrittäessään pohtia, mitä Gabriela oli juuri sanonut.

"Ei mitään", hän naurahti. "Oikeastaan ajattelin, öh, stereotypioita, siis tuvista ja niiden edustajista."

"Ai, mistä se tuli mieleesi?" Anthony kysäisi kiinnostuneena keskustelun saamasta käänteestä.

"Lähinnä siitä, kun teistä luihuisista ajatellaan niin paljon pahaa, vaikket sinäkään ole ollut kuin ystävällinen minulle. Ja minä sentään olen jästisyntyinen ja puuskupuhissa", Gabriela selitti hymyillen lopulle.

"Jos noin ajatellaan, monien puhdasveristen mielestä jästisyntyiset ovat varastaneet taikakykynsä joltain noidalta tai velholta ja ovat muutenkin saastaa; eikö se ole aivan samanlainen stereotypia?" luihuinen ehdotti hymyillen hieman, sitten vielä leveämmin jatkaessaan: "Ellet sitten myönnä varastaneesi jonkun taikasauvan?"