Ohuella jäällä

Luku Kaksikymmentäviisi

Hän tajusi, että häntä siirrettiin paareille. Monet eri kasvot hääräsivät hänen näkökentässään. Jonkun kädet olivat tiukasti hänen niskallaan. Brooks yritti puhua, mutta ei saanut mitään ulos suustaan. Ensihoitaja valaisi hänen silmiään taskulampulla ja viiltävä kipu levisi hänen päänsä sisälle. Ja sitten kaikki oli utuista. 

Hän avasi silmänsä seuraavan kerran ambulanssissa. Ensihoitajat puhuivat toisilleen pehmeällä äänellä, hiljaa. Muistikuvat lipsuivat sormista. Miksi hänen päänsä tuntui siltä, että sen päälle oli pudotettu betoniporsas? 

Maailma terävöityi kuva kuvalta hänen ympärillään. Brooks oli sairaalasängyllä puoli-istuvassa asennossa. Huoneessa oli hämärää ja sälekaihtimet olivat kiinni. 

Mitä helvettiä tapahtui?

Hän muisti heränneensä. Syöneensä aamupalaa. Pelin. Hän muisti periksiantamattoman järkälemäisen puolustajan. Hän muisti maanneensa jäällä. Kivun ja äänen päänsä sisällä. 

Brooks katseli ympärilleen, mutta liikkeen tuottama kipu sai hänet irvistämään. Valmentaja Silva istui tuolilla sängyn vieressä ja selasi puhelinta. Helpottunut hymy levisi tämän kasvoille, kun hän huomasi Brooksin olevan hereillä. 

"Miten pää voi?" Silva kysyi.

"Helvetin kipeä", Brooks totesi. 

Mitä enemmän tietoiseksi Brooks tuli ympäristöstään, sitä kivuliaammin päänsärky jyskytti kallon sisällä ja takaraivossa. Pää tuntui niin painavalta, että hän olisi halunnut pidellä sitä pystyssä käsillä. 

"Säikäytit minut", valmentaja Silva sanoi.

"Mitä tapahtui?"

"24 taklasi sinut."

"Kyllä minä sen tiedän. Tarkoitin, että mitä pelissä tapahtui?"

"Hemmetin pentu. Eikö tässä ole tärkeämpiäkin asioita?"

"Ei ole. Kerro nyt."

Valmentaja Silva harkitsi asiaa. 

"Elias veti Bradleytä pataan, ennen kuin tämä oli valmis ja sai siitä ilosta pelikiellon. Koko homma hajosi käsiin aika nopeasti sen jälkeen. Joten hävisimme."

"Mikä ääliö."

"Normaalissa tilanteessa olisin raivoissani Somersetille, mutta se taklaus oli helvetin törkeä. Jopa minä olen sinut tämän asian kanssa. Sinun ei pitäisi olla liian ankara hänelle."

Brooks huokaisi. Kuka muukaan ryntäisi paikalle valkoisella hevosella puolustamaan hänen kunniaansa, kuin Elias Somerset. 

Huoneen ovi avautui ja sisään astui vanhempi mieslääkäri perässään vaaleanpunaisiin työvaatteisiin pukeutunut naishoitaja. Nainen antoi Brooksille pienen muovikupin täynnä särkylääkkeitä. 

"Mitenkäs täällä jaksellaan?" Lääkäri kysyi kohteliaasti, mutta katsoi alas pitelemiinsä paperilappuihin. 

"Tuntuu, että olisin jäänyt auton alle."

"Sen sijaan jäit 30 kilometriä tunnissa luistelevan 100-kiloisen miehen alle", valmentaja Silva yritti vitsailla.

"Melkein sama asia", Lääkäri vastasi kuivasti. 

Lääkäri otti valkoisen takin rintataskusta taskulampun ja valaisi sillä Brooksin silmiä ja pupilleja. Brooks piti ne auki, vaikka kipeät, valonarat silmät vuosivat vettä poskille. Hetken kuluttua lääkäri nyökkäsi tyytyväisenä, sulki lampun ja kirjasi jotain sängynpäätyyn kiinnitetylle kirjoituslevylle.