Ohuella jäällä

Luku Kaksikymmentäkolme

Elias Somersetin edessä itkeminen oli viimeinen asia mitä Brooks olisi halunnut tehdä. Unohdetaan se. Yökyläily Elias Somersetin luona oli viimeinen asia mitä Brooks olisi siinä tilanteessa halunnut, mutta mikä tahansa oli parempi kuin palata takaisin kotiin häntä koipien välissä.

Williamia ei ollut kiinnostanut olla osa poikiensa elämää. Ja nyt Brooksin oli muka uskottava, että tilanne oli maagisesti erilainen vain siksi, että äiti oli kuolemassa? William ei tuntenut heitä. Mikään ei takaisi sitä, ettei William tekisi uutta katoamistemppua. Brooks oli huolehtinut Samista 11-vuotiaasta ja hänellä oli selkeä suunnitelma. NHL:n sopimusrahoilla hän ostaisi asunnon itselleen ja Samille. Hän pitäisi huolen siitä, että Samilta ei puuttuisi mitään.

"Haluatko puhua siitä?" Elias kysyi, kun he pudottivat Felician kyydistä.

"En."

Ajomatka Eliakselle oli hiljainen. He kuuntelivat musiikkia ja Brooks lepuutti otsaansa viileää ikkunalasia vasten.

"Porukat eivät ole kotona", Elias sanoi, kun käänsi avainta lukossa ja avasi oven. Brooks nyökkäsi. Talo oli pimeä.

"Alexa. Sytytä valot."

Pieni robottimöhkäle vastasi Eliakselle ja valot syttyivät alakerrassa. Brooks pyöritti silmiä. Rikkaat ihmiset.

"Jos haluat käydä suihkussa, voin lainata puhtaita vaatteita."

Brooks otti tarjouksen vastaan enemmän kuin mielellään. Poika kuoriutui ulos kylmistä ja kosteista vaatteista. Hän meni suihkuun ja seisoi höyryävän vesisuihkun alla niin kauan, että se tuntui ikuisuudelta. Hän nojasi otsaansa vasten lasiseinää ja antoi veden hieroa kipeitä lihaksia. Lämmin vesi loppui heillä aina liian aikaisin. Sitten hän itki taas.

Brooks ei koskaan valittanut musertavasta paineesta. Hänellä oli velvollisuuksia. Hänelle oli jaettu paskamaiset kortit, mutta hän oli onnistunut silti tekemään itsestään jotain suurta.

Kuten kaikki lapset, Brooks oli syyttänyt itseään siitä, että isä oli lähtenyt. Ja nyt William oli palannut Samin vuoksi. Ne olivat 11-vuotiaan Brooksin ajatuksia, mutta vahvoja silti. Oliko hänessä jotain pahasti vialla, kun hän ei kelvannut?

Siinä täydellisessä kylpyhuoneessa, suihkun kohinassa, kukaan ei kuullut tai nähnyt häntä. Hän voisi olla surullinen. Ja kun hän olisi valmis, hän pukeutuisi haarniskaan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut.

Brooks kuivasi itsensä muhkealla pyyhkeellä ja puki päälle Eliaksen valkoisen T-paidan ja harmaat shortsit. Paita oli pehmeä ja tuoksui pesuaineelta, jota Elias käytti. Puhtaalta. Hyvältä.

Elias makoili huoneensa sängyllä selaamassa puhelinta, kun Brooks meni takaisin. Jos hän huomasi, että Brooks oli itkenyt, hän ei sanonut mitään.

"Haluatko mennä nukkumaan?" Elias kysyi.

"Tarvitsen jotain muuta ajateltavaa."

"Ajattelin torkkua ja katsoa uusinta Spider-Man elokuvaa, jos haluat...", Elias ehdotti. Sanat alkoivat vahvasti ja itsevarmasti, mutta kuihtuivat loppua kohti.

"Ei sinun tarvitse vahtia minua."

"En saisi kuitenkaan unta. Eikä minua väsytä vielä."

Brooks kohotti epäillen toista kulmakarvaa. Tummat varjot Eliaksen silmien alla ja haukotukset, joita hän vaivihkaa piilotteli käsivartensa taa kertoivat toista tarinaa. Brooks arvosti sitä, ettei hänen tarvinnut olla yksin ajatustensa kanssa.

"Onko siinä Tom Holland?"

"Totta helvetissä. Ei niitä muita voi katsoa."

Brooks asettui toiselle puolelle leveätä parisänkyä, kun Elias kurkotteli kaukosäädintä yöpöydältä. Sänky oli älyttömän pehmeä ja lakanat tuntuivat ylellisiltä. Brooksin oma sänky oli niin puhkinukuttu, että vieterit painoivat öisin lonkkia. Rahalla ei ehkä saanut onnea, mutta sillä sai tätä. Ja robottipalvelijan.