Ohuella jäällä

Kymmenes luku

Maanantai saapui hitaasti ja venytellen. Brooks oli selvinnyt viikonlopusta lähinnä puhtaalla tahdonvoimalla. Hän oli saapunut aamulla hallille heikkona ja vapisten. Hän oli odottanut näkevänsä Eliaksen odottamassa häntä pukukopissa omahyväisesti virnistellen, mutta hän ei ollut siellä. Tyhjä jää ja kaukalon korviahuumaava hiljaisuus täyttivät Brooksin tunteella, jota hän ei suostunut kohtaamaan. Brooks laukoi maaleja, kunnes muut edustusjoukkuelaiset saapuivat paikalle.

Kiekkokausi alkaisi seuraavalla viikolla, syyskuun alussa. Treenit rullaisivat jatkossa intensiivisellä tahdilla niin kuin aina kausien aikana. Heillä oli kolmet aamu-ja neljät iltatreenit. Kaudella pelejä oli yksi tai kaksi viikossa, yleensä viikonloppuisin. Kauden alkuoli aina elämää suurempi asia edustusjoukkuelaisille, mutta se olisi ensi maanantaina. Tänä maanantaina edustusjoukkuelaiset olivat kaikki yhtälailla kasvoista harmaita, eikä Brooks muistanut milloin viimeksi pukukoppi olisi ollut niin vaitonainen.

Joukkueen onneksi viikonloppu oli verottanut myös pommiin nukkunutta valmentaja Silvaa. Saavuttuaan paikalle 20 minuuttia myöhässä, Silva istui vaihtoaitiossa aurinkolasit päässä termosmukia halaten ja joukkue höntsäili jäillä. Joukkuelaiset nauttivat tästä harvinaisesta herkusta, sillä tiesivät jo, ettei Silva antaisi heidän rentoutua enää ainoissakaan treeneissä ennen kauden loppua.

Oakridgen lukion valoisa käytävä parveili opiskelijoita, jotka yrittivät ehtiä ensimmäiselle tunnille. Brooks tonki kaappiaan ja etsi historian oppikirjaa proteiinipatukoiden ja tyhjien, tahmaisten shakereiden välistä. Löydettyään etsimänsä, hän pamautti kaapin oven kiinni paljastaen sen takaa Eliaksen. Brooks säpsähti lähes väkivaltaisesti.

"Helvetti sentään", Brooks henkäisi ja yritti saada rinnassa hulluna takovan sykkeen laskemaan. "Mitä sinä olet vailla?"

"Huomenta vaan sinullekin."

"Et ollut treeneissä."

"Ikävöitkö minua?"

Brooks pyöritti silmiä ja työntyi Eliaksen ohi tönäisten tätä olkapäähän mennessään. Elias lähti kävelemään pojan vierellä. He pujottelivat vastavirtaan katkeamattomassa opiskelijavirrassa. 

"Haluatko voittaa mestaruuden?" Elias kysyi.

"Eikö se ole ilmiselvää?"

"En tiedä. Onko?"

"Mikä kysymys tuo oli?"

"Oletko aina näin helvetin huonolla tuulella?"

"Vain kun sinä olet paikalla", Brooks totesi apaattisesti. 

Jos totta puhutaan, hänen oli aina vain hankalampi keksiä päteviä syitä tuntemalleen inholle. Sosiaalisessa mediassa Elias maalasi itsestään kuvaa itsekeskeisenä ja pröystäilevänä poikakuninkaana. Instagram-syöte oli juhlia luksusjahtien kansilla ja yksityiskoneella tehtyjä viikonloppureissuja laskettelemaan Alpeille. Sinä päivänä, kun Elias oli astunut Ottersien pukukoppiin, hän oli odottanut jotain ylimaallista - jotain mikä ei sopinut. 

He - Hän ja Elias - olivat voittajia. Ja voittajat olivat lähes aina pakkomielteisiä, itsekeskeisiä ja ajattelemattomia. Brooks tiesi, että näytelmän takana piti olla jotain pimeää. Kukaan ei ollut niin hyvä jääkiekossa kuin Elias ja samaan aikaan niin hyvä ihminen kuin Elias oli. Se ei vain käynyt järkeen. 

He väistivät käytävällä amerikkalaista jalkapalloa syöttelevää poikajoukkoa, joka keräsi pahansuopia katseita kanssaopiskelijoilta.

"Tiedät kai, että voitto perjantaina oli puhdasta tuuria. Jos Sabersien puolustaja ei olisi työntänyt sitä maalia paikoiltaan, olisimme hävinneet."

Elias ei maininnut ääneen rangaistuslaukausta, mutta viittaus leijui ilmassa sanomattomana. Brooks puri hammasta. "Tiedän."

"En tiedä mitä harhaluuloja sinulla on tulevasta kaudesta, mutta tarvitset minua."