Suloinen sairaus

Luku 46

Elie

Kun Micael on lähtenyt ja hävinnyt Lindan kanssa kohti liikuntasalia, istahdan käytävälle. Huokaisen. Avaan puhelimen lukituksen ja etsin Sofien numeron. Tai ei sitä tarvitse kummemmin etsiä, kun juttelimme viimeksi eilen, ja se löytyy heti ruudulta.
Laitan napit jo valmiiksi korviin, ettei kävisi niin kuin joskus; Sofie yllättäisi jollain hävettävällä tervehdyksellä aivan liian äänekkäästi.

Puhelimen yläreunaan tulee pikkuinen merkki siitä, että kuulokkeet ovat paikallaan. Sitten laitan Sofielle viestiä. Moi. Lyhyt, yksinkertainen tervehdys. Sofie on vastannut monesti siihen pitkällä moi:lla, jonka perässä on ilkikurinen hymiö. Odotan samaa vastausta nytkin. Suljen puhelimen ja näpyttelen sitä. Katsahdan käytävää. Hiiskumattomuus, se kiertää ilmakehässä pienten pölyhiukkasten kanssa, jotka leikkivät valonsäteissä. Istun seinää vasten. Ei ketään muuta missään. Vain minä ja tavarani, jotka olen levittänyt lattialle lähelleni.

Vilkaisen puhelinta. Varmistan, että värinä on päällä, niin huomaan jos Sofie laittaa viestiä. Hän ei ole vielä laittanut.
Hän on ollut viimeksi paikalla tänään joskus kuuden aikaan, vähän ennen.

Menen ajan kuluksi Spotifyhin ja laitan sieltä soittolistan satunnaistoistolle. Musiikki virtaa korviin kuin puro lampeen, rytmi vie minut mukanaan. Micael olisi nyt treenaamassa. Hän harjoittelisi laulua, jonka tulisi esittämään huomenna. Minua kieltämättä jännittää. Jännittää hänen puolestaan ja jännittää ihan vain sillä ihastuneella, rakastuneella tavalla. En malta odottaa, että näen sen esityksen.

Mutta nyt kuuntelen muita biisejä ja laulajia, ja keskityn hetken heidän ääneensä. Käyn välillä katsomassa onko Sofie nähnyt viestini ja laitan yhden uuden edellisen perään. Jatkan puhelimen naputtelua. Micaelilla olisi pitemmät harjoitukset kuin eilen, sillä nämä olisivat kai viimeiset ennen huomista Showta.

minä:
Moi
Moi
Sofiee

Neljäs biisi pärähtää kuulokkeiden kautta soimaan ja olen odottanut melkein vartin. Sofie ei tule paikalle.
Nousen jaloittelemaan, kun istuminen alkaa kyllästyttämään. Jalat alkavat väsymään.

Tallustan keskellä käytävää, teen erilaisia polkuja seinältä toiselle, ajattelen selvittäväni jonkinlaista labyrinttia. Labyrintin jälkeen pyörähdän ja testaan kenkien liukkautta laattalattialla. Aika hyvä. Hypähdän ja pyörähdän ilmassa. Teen pari kuviota kuin olisin jäällä. Liukkaus ei kyllä ole samaa tasoa.

Mutta mikään liukkaus ei vedä vertoja-

Puhelimeni värähtää. Paska huumorintajuni jättää vitsin kesken oikeassa kohdassa, jolla mielikuvassani saan varmaan jonkun nauramaan. Menen suorinta tietä katsomaan, josko Sofie olisi laittanut viestiä. Ei ole. Jostain sovelluksesta vain on tullut ilmoitus.

Istahdan alas. Turhauttaa ja vähän ärsyttää. Sofiella olisi pitänyt loppua koulu varttia ennen kuin minulla. Hänen olisi pitänyt odottaa minua. Näpäytän pikkuista yksinkertaista puhelimen kuvaa ja odotan tuuttauksia.

Lasken yhden, sitten toisen, ja kolmannenkin tuuttauksen. Mitään ei kuulu.

Tai no, neljäskin tuuttaus.

Ja sitten joku vastaa. Se on naisen monotoninen ääni, joka ilmoittaa, ettei puhelimeen saada yhteyttä.

Se toisaalta jää kaihertamaan ja toisaalta taas antaa syyn lukemattomille viesteille, jotka hohkaavat näytöltä naamalleni. Sofielta varmaan loppui akku, se olisi järkevä selitys sille, ettei hän vastaa. Sofie kuuluu kuitenkin somen suurkuluttajiin. Joinakin päivinä ei, mutta yleensä joo. Akku olisi helposti voinut loppua.