Suloinen sairaus

Luku 13

(Kuvassa Alwin)

Micael

Kävelen ajatuksissani tietä eteenpäin. Puut katujen reunoilla näyttävät alastomilta ilman punaisia ja oransseja lehtiään. Autotie on yllättävän hiljainen, eikä pyörätielläkään liiku ihmisiä. Mitä nyt jokunen puhelimeensa uppoutunut nuori tai lastenvaunuja kuljettava äiti.

Jos aamulla ajattelin, että ajatukseni ovat ihmeellisen seesteisiä verrattuna viime päiviin, niin eipä ole enää. Olen kulkenut koko päivän hieman vältellen sitä yhtä tiettyä eripari silmäistä poikaa, etten varmastikaan ajautuisi uudestaan siihen ajatusten sekamelskaan mikä minua on muutamat päivät piinannut.
No, sekin meni täysin mönkään, kun hän sitten päätti unohtaa sen hiton penaalinsa sinne luokkaan. En minä sinänsä häntä syytä, saipahan sentään todistaa sen niin "mahtavan" lauluääneni.
Voihan elämän parsakaalit ja jeesuksen takajalat sentään.

Ja nyt se poika on taas kerran vallannut mieleni. Se, miten hän istui viereeni siellä luokassa, oli niin kamalaa ja niin ihanaa samaan aikaan, että ei mitään järkeä. Olisin ollut helpottunut, että hän olisi vain ottanut sen vitun Marimekon penaalinsa ja lähtenyt hemmettiin, etteivät ajatukseni häntä kohtaan olisi ehtineet leijua yli rajojen, mutta samalla olin iloinen, että hän istui viereeni ja kehui söpön topakasti lauluääntäni. Mutta se ei kylläkään hiljentänyt yhtään haluani suudella häntä.

Vittu.

Tuntuu siltä, että eilisen jälkeen, kun myönsin itselleni sen, että olen saattanut ihastua Elieen, olen alkanut ihailla häntä enemmän. Se ei helpota sekavaa oloani tippaakaan. Otan puhelimeni taskusta laittaakseni Alwinille viestiä, sillä hänen seuransa houkuttaa tällä hetkellä paljon enemmän kuin yli-innokkaan Danielin, joka tuntuu joka toinen minuutti parittavan minua jonkun tytön kanssa.

Kysyn Alwinilta, jos hän voisi hengailla kanssani, johon hän vastaa epätavallisen nopeasti. Hän ehdottaa, että menisin heille viideltä, joka sopii minulle mainiosti. Alwinin seura on oikeastaan todella rentouttavaa. Hänen kanssaan ei tarvitse stressata oikein mitään. Hän on rento ja hauska jätkä, joka on itseasiassa todella hyvä pitämään ennakkoluulot poissa.

Kotiovelle päästyäni avaan oven ja luikahdan sisälle roimasti kylmennyttä ilmaa pakoon. Astelen keittiöön, jossa Selena istuskelee pöydän ääressä katse tiukasti kiinni puhelimessaan.

Nappaan hedelmäkorista omenan ja kuljen portaat ylös omaan huoneeseeni, jonne päästyäni rojahdan sängylle. Otan mustan läppärini lattialta. Se on melko vanha ja kulunut, ja sen muuten samettista pintaa komistaa pari naarmua. Kirjaudun sisälle, eikä kestä kauaa kun olen löytänyt tieni Netflixiin. Vastaantulevista sarjoista suurin osa on sellaisia, mitkä olen jo katsonut.

Olen juuri pistämässä jotain teinidraamasarjaa pyörimään, kun en sitten jaksakaan katsoa mitään. Suljen läppärin kannen ja lasken sen takaisin lattialle.

Että kun elämä osaa olla rankkaa. Tuntuu siltä, että voisin helposti antautua uudelleen masennuksen vietäväksi. Ei ole kaukana, sen voin sanoa. Yhtäkkiä kaikki vain kasautuu päälle. Jokaikinen ajatus alkaa pyörimään pääni sisällä vahvempana. Pienetkin asiat tuntuvat yllättäen paljon suuremmilta. Minua on varmaan aina pelottanut eniten se, että jään yksin. Että joku päivä kaikki hylkäävät minut, enkä tule koskaan löytämään rakkautta. Nyt sekin ajatus musertaa sisuskalujani kahta kauheammin. Se tieto, että koskaan ei tule ihmistä, joka rakastaa minua itseään enemmän. Sitten taas jossain syvällä ajatus, että minulla on vielä koko elämä edessäni, koittaa taistella pimeitä mietteitäni vastaan. Niin, minulla on koko elämä edessäni, mutta mitä jos se koko elämä on vain muutama kuukausi? Silloinhan minulla on elämä edessäni, mutta se elämä on lyhyt.