Suloinen sairaus

Luku 7

Micael

Daniel🙄💚:
Tuu koulun pihalle.

Huokaisen syvään. Juuri Danielin tapaista melkein yhdeksältä illalla kysyä koulun pihalle.

Nousen kuitenkin sohvalta mennen sitten eteiseen. Laitan jalkoihini mustat tennarit ja vedän ohuen mustan tuulitakin harmaan hupparini päälle. Ulos astuessani kasvoilleni puhaltaa kylmä tuuli. Yhä vain useampi puu on pudottanut lehtensä maahan. Pihalla on jo pimeää, mutta katuvalot valaisevat auto- ja pyörätietä.

Minua on mietityttänyt melkein koko päivän eilinen. Se, miten Elie löysi minut vessasta ja miten hän tuli lohduttamaan ja halaamaan minua. En edes sanonut, että hän ei saisi kertoa tapahtuneesta kellekään. Minä luotan häneen, enkä tiedä yhtään miksi. Mistä minä voin sen tietää, ettei hän ala juoruta minusta kuten moni muu hänen asemassaan tekisi? Mutta haluan uskoa, ettei hän kerro muille. Elie ei vaikuta ihmiseltä, jonka arkipäivään kuuluu muiden ihmisten salaisuuksien eteenpäin kertominen.

"Mikeee! Tänne idiootti!"

Vilkuien huonosti valaistua koulun pihaa, kunnes huomaan koripallokentän vieressä olevalla penkillä istuvan Danielin. Tällä on harmaat collegehousut ja harmaa huppari. Valkoisen pipon alta tulee muutama vaalea hiustuppo.

"Älä kutsu mua tolla nimellä", sanon, kun olen puhe-etäisyydellä.

"No sori. Mike."

Istun Danielin viereen penkille. Siinä me sitten istumme, emme sano mitään. Daniel hieroo käsiään yhteen lämmittääkseen niitä. Hänen nenänpäänsä ja korvalehdet ovat punaiset.

"Oliko sulla jotain asiaa?" kysyn. "Meinaan, et yleensä kysy ihmisiä koululle yheksältä illalla jos sulla ei oo mitään asiaa."

"Oli mulla asiaakin..."

Odotan, että hän jatkaisi, mutta kun on kulunut aivan liian monta sekuntia, minulla alkaa palaa kärsimys.

"Aiotko joskus sanoakin sen asian, vai pitääkö meidän ensin kuolla hypotermiaan?"

Daniel huokaisee vain syvään ja painaa päänsä.

"Mutsi kuoli", hän sanoo lopulta hiljaa.

Minun silmäni laajenevat hämmästyksestä. Danielin äidillä oli syöpä, ja vaikka sitä hoidettiin niin hyvin kuin pystyttiin, hän ei parantunut. Danielin ystävistä vain minä ja Alwin tiedämme syyn, jonka takia hän ei parantunut. Hän poltti tupakkaa ja käytti huumeita. Daniel koitti veljensä kanssa monesti auttaa heidän äitinsä eroon niistä myrkyistä, mutta aina se nainen onnistui heidän huomaamattaan polttaa.

"Mä - anteeks. Mä en tiennyt..."

Muutama kyynel valuu ystäväni nenänvartta pitkin ja tipahtaa tämän käsille. Daniel puree huultaan, ja pian hänen alahuultansa koristaa pari kirkkaanpunainen pisara.

"Mitä mä teen? Faija uskaltaa nyt tehdä mitä vaan kun mutsi ei oo enää kotona. Mitä jos se alkaa hakkaamaan Jackia? Se on sanonut monta kertaa että se tulee vielä tappamaan Jackin. Jack on vielä niin nuori... Se ei mitenkään vois pärjätä faijalle..."

Siitä uhkarohkeasta Danielista jonka tunnen, on nopeasti kuoriutunut taas esiin se välittävä isoveli. En tiedä mitä sanoa, sillä Daniel on oikeassa. Olen itsekin kuullut miten Danielin isä huutaa Jackille tappouhkauksia. Tiedän, ettei Jack tarkoita mitään pahaa teoillaan, mutta hänellä saattaa monesti mennä yli. Hän on 14-vuotias, ja aika hulivili, näin lievästi sanottuna. Hän saa kokeista huonoja numeroita, joutuu joskus tappeluihin ja tekee ystäviensä kanssa päättömiä juttuja, kuten varastaa kaupasta tikkareita ja koittaa hulluja haasteita.