Suloinen sairaus

Luku 23

Micael

Katson hämärää huonetta ja suljen oven takanani hiljaa. Vilkaisen puhelimen kelloa. 02.17. Hitto, en taaskaan ehtisi nukkua edes seitsemää tuntia, ja tulisin aamulla olemaan taas ihan helvetin väsynyt. Vilkuilen pimeää huonetta, ainoa valo huoneeseen tulee sälekaihdinten läpi hohtavasta katulamppujen valosta.

Astelen sänkyni luokse ja rojahdan väsyneenä peiton alle. Vedän housut jalastani ja hupparin päältäni ja heitän ne tummalle puulattialle, jota tuskin näkyy vaatteiden ja joidenkin tavaroiden alta.

Katson hetken aikaa kattoa, kunnes siirrän katseeni tutkimaan huonetta, jota koristaa monet likaiset vaatekasat ja esineistä tulevat varjot.

Katson jokaisen varjon tarkasti läpi, uskottelen itselleni, että ne ovat vain varjoja, että siellä ei vaani mikään demoni tai paholainen, joka hyökkää kimppuuni heti kun liikahdan sentinkään.

Huokaisen syvään. Toisaalta se olisi helpompaa, jos jokin varjo ei olisikaan varjo. Jos siellä huoneen nurkassa oikeasti lymyäisikin jokin peto, joka riistäisi minulta henkeni, niin ei tarvitsisi joka päivä murehtia siitä itse. Ei joka päivä tarvitsisi ottaa veistä käteen ja miettiä, viiltääkö vaiko eikö? Tehdäkö se pieni teko, jonka avulla pääsisin pois tästä paskasta, ainaisesta tuskasta?

Suljen silmäni, koitan nukahtaa, mutta uni ei tule. En pysty pitämään silmiäni kiinni, enkä tiedä mistä se johtuu.

Lopulta kyllästyn katselemaan kattoa, joten nappaan puhelimeni ja kuulokkeeni yöpöydältä ja työnnän kuulokkeet korviini. Menen spotifyhyn ja katselen biisivaihtoehtoja. Laitan soimaan jonkun James Arthurin kappaleen, Train wreckin.

Laskeudun takaisin makuuasentoon ja vedän peiton ylleni. Tutut sanat kajahtelevat kuulokkeista korvakäytäviini. Mietin sanoja ja sitä, onko niillä jokin tarkoitus.

Päädyn taas tutkimaan huonettani, jota en ole siivonnut viikkokausiin. Varmaan pitäisi, mutta ei siitä kukaan valita, eikä minulla riitä motivaatio niin suureen urakkaan.

Katson vaaleita seiniä. Ne ovat kamalat seinät, todella ahdistavat, kuin ne tulisivat lähemmäs joka sekunti. Ne sulkevat minut sisälle, vaikka niiden tarkoitus olisi suojella.

Ne saavat oloni tuntumaan häkkiin ahdetulta eläimeltä. Häkkiin... Junahyttiin.

Yhtäkkiä laulunsanat yhdistyvät todellisuuteen. Huoneeni on kuin laulun junan hylky, se kaatuu, se pitää minua loukussa. Odotan unta... Kuolemaa... Odotan sireenejä, odotan joitain merkkejä siitä, että olen yhä elossa.

Biisi loppuu. Laitan sen uudestaan soimaan. En tiedä miksi, mutta laitan silti.

Laying in the silence
Waiting for the sirens
Signs, any signs I'm alive still
I don't wanna lose it
But I'm not getting through this
Hey, should I pray?
Should I pray? Yeah
To myself
To a God? To a saviour who can

Olen kuin se. Junan hylyssä oleva ihminen. Makaan hiljaisuudessa ja odotan. Ehkä niitä sireenejä, tai merkkejä siitä, että olen elossa. En tiedä olenko, olenko elossa, olenko kuollut?

Pull me out the train wreck
Pull me out, pull me out
Pull me out
Pull me out, pull me out

Voinkohan minä pelastua? Voisiko joku tulla ja vetää minut ulos tästä junan hylystä? Tästä jokapäiväisestä kierteestä.
Tästä helvetistä...

.

Nousen hätkähtäen istumaan sängylläni. Katson hämärää huonetta, samaa huonetta entä unessa. Huonetta, jossa aikoinaan makasin hiljaisuudessa miettimässä laulunsanoja, miettimässä kuolemaa. Samaa huonetta, joka muuttui ajatuksissani junan hylyksi ja sulki minut sisäänsä, äärettömään ahdistukseen.